Lapsipuolen asemassa | Lööppi 4/2023

Teksti Tuukka Tuomasjukka | Kuvat Johanna Erjonsalo | Lööppi 4/2023

Toimittajat suhtautuvat kuvaajiin taksikuskeina, eivät tasaveroisina työpareina. He eivät ymmärrä, että valokuvatkin ovat journalismia, eikä niiden tehtävä ole ainoastaan kuvittaa heidän juttujaan.

Näin väittää porilaistaustainen kuvajournalisti Silja Viitala ja jatkaa kiteyttämällä kritiikkinsä
ytimen:

– Kuvajournalismia ei arvosteta, ja se jää jalkoihin.

Ylellä valokuvaajana työskentelevä Viitala on voittanut Vuoden lehtikuva 2020 -palkinnon ja työskennellyt aiemmin muun muassa Aamulehdessä ja freelancerina.

Kaikki toimittajat eivät toki suhtaudu Viitalan mielestä kuvajournalismiin yhtä penseästi kuin tämän jutun alussa on kuvattu.

Näin ajattelevia on kuitenkin riittävästi häiritsemään lehtikuvaamisen arkea.

Vaikka lukijalle lehtikuvien merkitys on suuri, alan sisällä ne näyttävät jäävän lapsipuolen asemaan.

– Kaikki eivät tahdo lukea juttuja. Toiset haluavat katsoa tiivistelmän asiasta uutiskuvina, Viitala huomauttaa.

Kuvien määrä on räjähtänyt

Lehtikuvaamista määrittää sama haaste kuin muutakin journalismia: nopeuden ja määrän kasvu.

Muutos on ollut äkillinen ja iso. Vaikka Helsingin Sanomien kuvapäällikkö Markku Niskanen aloitti suomalaisen lehtikuvauksen kentällä 1980-luvun puolivälissä, hänen vertailukohtansa vanhoista hyvistä ajoista tulee paljon lähempää: 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälistä, reilun viidentoista vuoden takaa.

Silloin freelancer-kuvaajille oli talossa ainakin tuplasti enemmän keikkaa kuin nykyään. Näin oli siitä huolimatta, että juttuja julkaistiin vähemmän, eikä niissä kaikissa edes ollut kuvaa. Kuvia ehdittiin ajatella enemmän.

Kun Helsingin Sanomat nykyään julkaisee Niskasen arvion mukaan noin 300 kuvaa päivässä, vuonna 2007 määrä saattoi olla 70 kuvaa, joskus jopa vain 50 kuvaa per päivä.

Samalla kuviin käytetyt rahasummat ovat pienentyneet. Yksittäisen kuvan arvo on laskenut ja hintojen vaihteluväli kasvanut, alle euron kuvapankkikuvista satojen eurojen ammattilaiskuviin.

– Mä toivoisin, ettei sulle jää ihan negatiivinen kuva. Kyllähän mä välillä vajoan synkkyyteen tässä, Niskanen sanoo alan tilaa aikansa pohdittuaan.

Paikoin muutos on ollut kuvaajien näkökulmasta vieläkin rajumpaa. Otavamedia muistetaan vuonna 2020 tehdystä päätöksestä, jolla se irtisanoi kuvaajansa ja ulkoisti heidät. Nyt kuvia ottavat freelancerit. Näin säästötoimet ovat pahimmillaan vieneet kuvajournalistit pois työyhteisöstä.

Niskanen kertoo, että Helsingin Sanomissa on menty päinvastaiseen suuntaan ja lisätty vakituisessa työsuhteessa olevien kuvaajien määrää. Viime vuosina kuvaajia on lähtenyt kaksi ja rekrytoitu neljä.

Samalla hän muistuttaa, että kuvajournalismi on työvoimavaltainen ammatti. Kuvaajan pitää olla siellä, missä asiat tapahtuvat.

– Se on paljon hitaampaa kuin jutun naputteleminen deskissä.

Välillä rima on matalalla

Samalla kun kuvaajien työtahti kasvaa, visuaalisia päätöksiä on sysätty toimituksissa ihmisille, joilla ei ole alan opintoja.

Myös Helsingin Sanomissa ison osan jutuissa käytettävistä kuvista valitsevat toimittajat, eivät visuaalisen alan ammattilaiset eli kuvatoimittajat. Tämä johtuu Niskasen mukaan siitä, että lehden kuvamäärä on kasvanut niin suureksi, ettei talon mittava kahdeksan kuvatoimittajan joukko riitä kaikkien kuvien valitsemiseen.

”Kyllähän mä välillä vajoan synkkyyteen.”

Vuosien varrella myös lehtikuvan tehtävä ja kriteeristö ovat muuttuneet. Niskasen mukaan kuvan koetaan nykyään lisäävän jutun huomioarvoa sosiaalisessa mediassa. Silloin mikä tahansa kuva käy. Esimerkiksi otos käräjäoikeuden kyltistä, poliisin eristysnauhasta – tai jostakin muusta kohteesta, joka kelpaa milloin minkäkin aiheen kuvittamiseen.

– Se on aika surullista, että silloin kynnys on melko matalalla.

Niskanen kokee työssään ristiriitaa. Yhtäältä hän toimii taloudellisessa paineessa, toisaalta haluaa lehteen maailmanluokan kuvajournalismia – ainakin silloin tällöin.

Kun kuvia täytyy tehdä paljon, Niskasen mukaan ainoa vaihtoehto laadun nostamiseksi on keskittyä tärkeimpiin artikkeleihin. Tällöin osa jutuista on visuaalisesti hyvin tehtyjä, kun taas osan suhteen rima voi olla alempana.

– Joskus kuvittelin, että tasalaatuisuus olisi se juttu, mutta ei se voi olla niin.

Tilaa kunnianhimolle

Yleisradiossa kuvajournalismi näyttää viime vuosina petranneen. Niin kehuu jopa kilpailija, Helsingin Sanomien kuvatoimituksen Niskanen.

– Yleisradio on palkannut kuvajournalisteja ja satsannut visuaaliseen journalismiin. Se näkyy. Se tekee hyvää meillekin ja kirittää meitä, hän sanoo.

Myös Silja Viitalan mielestä tekeminen on muuttunut hänen työpaikallaan ”tosi paljon” ja ”tosi oikeaan suuntaan”.

Yle rekrytoi vuonna 2017 Aamulehdessä pitkään työskennelleen Stefani Urmaksen uutisja ajankohtaistoimituksen visuaaliseksi päälliköksi. Tehtävänkuva oli uusi.

Urmaksen jälkeen taloon tulivat muun muassa Viitala sekä konfliktialueiden kuvaajana huomiota saanut Benjamin Suomela. He ovat tuoneet taloon kunnianhimoa, nuoren ammattilaispolven näkemystä sekä visuaalisen journalismin asiantuntemusta.

Kuvajournalismille Yle ei ole ollut helpoin paikka. Viitalan mukaan visuaalisuutta on talossa luonnehtinut kuvittamisen eetos.

Televisiouutisiin joudutaan hakemaan kuvaa nopeasti, eikä uutisaiheista ole aina mahdollista saada tuoretta visuaalista materiaalia. Tällöin purkkiin on otettu rehellistä kuvituskuvaa – vaikkapa käveleviä jalkoja.

– Kun televisiota on tehty tällä mentaliteetilla, se on valitettavasti valunut myös verkon puolelle, Viitala sanoo.

Kokonaisuus on ollut hänen mukaansa epätasapainoinen. Samalla kunnianhimo on puuttunut etenkin arjen tekemisestä.

– Hienoja erikoistoteutuksia on tehty maailman sivu, mutta jos päivän uutisten visuaalisuus on luokkaa ”kylttejä seinässä”, kokonaisvaikutelma on erikoinen.

Kun Viitala aloitti Ylellä vuonna 2020, myös arjen yhteistyössä oli ongelmia. Hän kertoo, kuinka toimittajat saattoivat käydä keikalla yksin ja kysyä hetki ennen julkaisua, voisiko Viitala kuvittaa kokonaisuuden jälkikäteen jotenkin – sen sijaan, että kuvajournalisti olisi alun perinkin pyydetty keikalle mukaan kaveriksi.

– Se oli silloin käsittämätön ajatus. Ylellä ei ollut sellaista kulttuuria, eikä siihen ollut totuttu, että niin voisi tehdä.

Sittemmin tilanne on parantunut. Viitalan mukaan Ylellä korostetaan työpariajattelua, jossa kuvaaja ja toimittaja työskentelevät yhdessä. Lisäksi kuvajournalismi on alkanut saada huomiota toimituksen sisällä ja nousta osaksi palautekeskusteluja.

Journalismia kuva edellä

Kuvajournalismin tutkija Jenni Mäenpää Tampereen yliopistosta vahvistaa ammattilaisten turhautuneisuuden siihen, että mikä tahansa kuva kelpaa.

Mäenpää puhuu ”bulkkikuvista”, huonolaatuisesta massatavarasta. Hän nostaa esiin Journalistin vuonna 2018 tekemän haastattelun, jossa pitkän uran Lehtikuvassa ja Helsingin Sanomissa tehnyt kuvaaja ja kuvatoimittaja Heikki Kotilainen oli kerännyt kokoon rikosuutisten kuvituskuvia.

– Hän oli vuorannut seinän näillä kuvilla ja kysyi, tätäkö kuvajournalismi on nykyään.

Samalla ammattimaisen lehtikuvan rinnalle on tullut lukijoiden kuvia ja muuta visuaalista informaatiota, esimerkiksi kuvakaappauksia. Mäenpää muistelee tutkimusta, jonka mukaan ruutukaappaukset olisivat jo alkaneet ottaa journalismissa valokuvan roolia todistamisen välineenä.

Digitaalinen kehitys ei ole kuitenkaan pelkästään vienyt kuvajournalismin jalansijaa, sillä sosiaalisessa mediassa roolit voivat kääntyä päikseen. Tulevassa tutkimusjulkaisussaan Mäenpää väittää, että Instagramissa julkaistavissa uutissisällöissä teksti on ensimmäistä kertaa journalismin historiassa alisteinen kuvalle.

– Siellä mennään kuva edellä. Vaatimukset kuvalle ovat korkeat.

Kuvaamista yritetään rajoittaa

Vaatimuksia tulee muualtakin. Organisaatioiden oma valmis kuvamateriaali eli niin sanotut handout- kuvat ovat aiheuttaneet päänvaivaa Mäenpään haastattelemille ammattilaisille.

Aihe nousi tammikuussa myös julkiseen keskusteluun, kun Euroviisujen Suomen esikarsinta eli Uuden musiikin kilpailu (UMK) kielsi valokuvien ottamisen lehdistötilaisuudessaan ja jakoi medialle omia kuviaan. Journalistin haastattelussa UMK:n päätuottaja kertoi, että he haluavat näyttää ”just tietynlaiselta”.

Myös Silja Viitala tunnistaa ilmiön.

– Kuvaamista yritetään rajoittaa yhä enemmän, hän sanoo.

Tätä on harjoittanut myös esimerkiksi entinen pääministeri Sanna Marin. Viitalan mukaan Marinin esikunta kokeili kepillä jäätä yrittäessään kieltää häntä kuvaamasta eduskunnassa paikoissa, joissa kuvaaminen on sallittua.

Myös jotkut poliitikoista julkaistut kuvat ovat nostattaneet kritiikkiä, esimerkiksi puoluekokouksessa kuvattu Jussi Halla-aho ja housujaan nostava Petteri Orpo.

Viitala korostaa, etteivät tämänkaltaiset kuvat ole pahantahtoisia, vaan totta. Samalla ne näyttävät poliitikot ihmisinä.

– Näen Orpoa usein, ja hän kyllä kohentaa pukuaan tämän tästä. On luonnollista, että hänestä on kuva, jossa hän tekee niin.

Kuvajournalismia taiteen kentällä

Entä miltä näyttäisi kuvajournalismi, jos toimitusten kiristyneet realiteetit voisi syöttää heinien mukana lampaille?

Yksi esimerkki tästä on valokuvaaja Touko Hujanen. Hän kertoo elävänsä nykyisin fantasiamaailmassaan eikä enää tunne tapoja, joilla kuvajournalismia toimituksissa tehdään.

Viime aikoina Hujanen kertoo keskittyneensä Mäkelänrinteen uimahallin höyrysaunaan – saunojana. Vuonna 2024 hän alkaa nauttia valtion viisivuotista taiteilija-apurahaa.

Perinteisiin kuvareportaaseihin erikoistuneen Hujasen mukaan niiden julkaisupaikka on vaihtunut. Lehtien sijaan hänen kuvansa löytyvät yhä useammin kirjoista ja taidenäyttelyistä – valokuvataiteen maailmasta.

Hujanen kertoo, että ”papat soittelevat” hänelle kysyen, missä lehdessä hänen kuviaan voisi nähdä. Vastaus kuuluu, että niitä olisi nyt näytillä portugalilaisessa museossa, mene sinne.

Hujasen mukaan on luonnollista, että kuvajournalismi ”uudelleensyntyy” muualla.

– Ei sen tarvitse aina olla painettu tietynlaisen prosessin läpi käyneelle paperille. Kuvajournalismi voi elää monessa paikassa. Koen, että nyt sitä tarvitaan taiteen kentällä.

Hyvät kuvat hukkuvat massaan

Kun kuvajournalisti siirtyy taiteen kentälle, keskeinen ero on Hujasen mukaan toisto. Sen kautta kuvat muuttuvat kokoaan suuremmiksi, ikonisiksi.

Yksi suomalaisen kuvajournalismin ongelmista onkin Hujasen mukaan se, että medialta puuttuvat rakenteet, joilla se voisi pidentää panostusta vaatineiden juttujen elinkaarta.

”Valokuvaaminen oli joskus aikanaan erikoistunut ammatti. Nyt se on lingua franca.”

Tämä voisi tarkoittaa vaikkapa kuvasarjojen kokoamista ensin teemalehdeksi ja sen jälkeen niiden julkaisemista kirjana ja lopuksi näyttelyä.

– En näe, mikseivät mediat voisi tehdä niin.

Median arjessa hyväkin kuvajournalismi hukkuu Hujasen mukaan massan sekaan. Esimerkiksi Helsingin Sanomien kuvajournalismi Ukrainasta on Hujasen mukaan ”tosi hyvää ja klassista reportaasia”.

Samalla lehdissä olevat kuvat ovat ”mielettömän heterogeenisia”, ”eritasoisia” ja ”mieletön vuoristorata”.

– Se standardien puute on aivan uskomaton, hän sanoo.

Hujasen mukaan vaikutuksensa on myös sillä, että nykyään ”kaikki” ovat valokuvaajia. Kuvajournalismi elää samassa kuvavirrassa kuin muukin maailma.

– Valokuvaaminen oli joskus aikanaan erikoistunut ammatti. Nyt se on lingua franca, ja kuvajournalistien työn rooli on siirtynyt erilaisiin asioihin. Se ei ole enää laitteiden vaan kerronnan hallintaa.

Ratkaisuksi työparityöskentely

Myös Hujasen mukaan suomalaista journalismia ja kuvajournalismia voitaisiin parantaa palaamalla kuvaavien ja kirjoittavien journalistien työparityöskentelyyn, kuten Ylellä on pyritty tekemään. Samalla kuvajournalistit päästettäisiin mukaan suunnittelemaan juttuprojekteja – mitä peräänkuuluttavat myös Viitala ja Niskanen.

Free Willy, Hujanen ideoi vanhan elokuvan nimen pohjalta. Vapautetaan kuvajournalistit ja toimittajat siiloistaan, joissa toimittaja raamittaa projektin etukäteen itse ja ”vetää sitä kuvaajarekeä perässään”.

– Sanopa joku perinteisen median työpari, Hujanen vaatii.

Pää lyö tyhjää. Lasketaanko Kuukausiliitteen reportaasikaksikko Markus Jokela ja Ilkka Malmberg, vaikka Malmberg kuoli jo monta vuotta sitten?

Hujanen on huvittunut. Hän huomauttaa, että Jokelakin on ollut jo tovin eläkkeellä.

Hujasen mukaan ongelma piilee siinä, että journalistien ja kuvajournalistien maailmat ovat erillään.

– Jos ei ole kulttuuria, jossa tekstintekijät ja kuvaajat tekevät töitä yhdessä, niin journalismissa ei ole mukana kuvalähtöisyyttä. ●