Helpotus uutispimennosta | Lööppi 4/2023

Etusivu > Lööppi > Helpotus uutispimennosta | Lööppi 4/2023

Lööpin kolumnisarjassa on vuorossa Riikka Suominen. Hän on helsinkiläinen kirjoittaja, joka on erikoistunut ilmastojournalismiin.

Kolumni Riikka Suominen | Kuva Johanna Erjonsalo | Lööppi 4/2023

Tweet in Twitter Share in Facebook

Muistan vieläkin tuohtumukseni, kun minulle parikymppisenä selvisi, ettei ystäväni lukenut sanomalehtiä. Toimittajaopintoja aloittelevan itseluottamuksella läksytin, että kansalaisen velvollisuus on tietää, mitä maailmassa tapahtuu. Luonnontieteitä opiskeleva kaverini sanoi, etteivät uutiset vaikuttaneet hänen elämäänsä.

Olen miettinyt kaveriani, kun media-alalla on viime vuosina puhuttu uutisväsymyksestä ja jopa suoranaisesta uutisten välttelystä. Tai ehkä aiheesta on puhuttu aina. Ranskalainen runoilija Charles Baudelaire huomautti jo 1800-luvulla, että sanomalehden jokainen rivi oli silkkaa kauhua: sotia, rikoksia, irstailua, ihmisten pahuuksia ja julmuuksia. Baudelairen oli vaikea ymmärtää, että kunniallinen ihminen halusi nauttia sellaista aamiaisella.

Vähänpä runoilija arvasi, että nykyihminen nauttisi tätä silkkaa kauhua myös brunssilla, lounaalla, päivällisellä, iltapalalla ja unettomina aamuyön tunteina.

Paitsi että osa ei nauti. Kansainvälisesti uutisvälttelijät jakautuvat niihin, jotka kaihtavat kausittain kaikkia uutisia, ja niihin, jotka hyppäävät tiettyjen aiheiden yli. Julkinen osallistuminen keskusteluun uutislinkkejä jakamalla ja kommentoimalla on sekin laskussa. Ilmiötä seuraa muun muassa Oxfordin yliopiston alainen Reuters-instituutti.

Rohkaisevaa meille suomalaisille toimittajille on, että täällä uutisvälttelyä on muita maita vähemmän. Tämä ilahduttaa, koska samaan aikaan Suomessa ilmastouutisointi on viime vuosina kasvanut selvästi. Kenties yletön pelko siitä, että ilmasto karkottaisi aiheena yleisöä synkkyydellään, on turhaa. Reuters-instituutin tutkimuksessakin useampi suomalainen sanoo välttelevänsä terveysuutisia kuin ympäristöuutisia.

Mutta vaikka ei karsastettaisi juuri ilmastojuttuja, ”Relief Of Missing Out” -ilmiö on todellinen. Siis kokemus siitä, että on helpotus pitää etäisyyttä uutisiin. Sen taustalla on ajatus, että uutiset muodostavat isomman riskin omalle hyvinvoinnille kuin niiden seuraamisen antama palkkio olisi.

Suomessa isot mediatalot näyttävät tasapainottavan ilmiötä hyvän mielen sisällöllä. Näytetään suoraa lähetystä koiranpennuista tai neuvotaan lukijoita ihmissuhteiden kiemuroissa. Ahdistus ehkä väistyy hetkeksi, kun voi vastata Hesarin kyselyyn ”Tykkäätkö pussailla?”, mutta kokonaiskuva tuskin muuttuu: ulkomaailma on kauheutta, hyvä asuu parisuhteessa ja pentulaatikossa. Koiravideo palkitsee aivot mielihyvällä. Olisiko jokin tapa tehdä raskaiden ja tärkeiden aiheiden seuraamisesta palkitsevampaa? Olen itse miettinyt tätä ilmastoaiheiden kohdalla.

Maailmalla yritetään lääkitä uutisvälttelyä ratkaisukeskeisellä journalismilla. Esimerkiksi Norjan yleisradioyhtiö NRK on nostanut strategiansa ytimeen rakentavuuden. Käytännössä se tarkoittaa vaikkapa sitä, että yleisöltä kerätään kysymyksiä haastateltaville päättäjille, mutta myös ratkaisuja ongelmiin, kuten naisten ahdisteluun armeijassa.

NRK:n tavoite on auttaa kaikkia ihmisiä osallistumaan ilmastokeskusteluun ja vaikuttamaan päätöksentekoon. Tällainen ilmastojournalismi kuulostaa palkitsevammalta kuin pelkkä tuhon seuraaminen. Epäilen nimittäin, että osa uutisuupumuksesta on voimattomuutta. Oloa, että ympäristötuhot vain runtelevat maapalloa, mutta omat vaikutusmahdollisuudet ovat mitättömät.

”Ilmastojutuissa ihmisten pitäisi olla tekijöitä eikä kohteita, joiden on pakko muuttua.”

Journalismi voisi osallistaa ihmisiä. Kuten ihmismaantieteen professori Karen O’Brien on sanonut: ilmastojutuissa ihmisten pitäisi olla muutoksen tekijöiden roolissa eikä kohteina, joiden on pakko muuttua.

Vielä ei olla siellä. Esimerkiksi Ylen jutuissa, jotka käsittelevät Suomen tulevia ilmasto- ja energiatoimia, lähteenä ovat useimmiten poliitikot ja hallinto. Elinkeinoelämäkin pääsee aiheesta neljä kertaa useammin ääneen kuin kansalaiset. Tiedot käyvät ilmi Erkki Mervaalan, Hanna-Liisa Kankaan ja Jari Lyytimäen tutkimuksesta Framing climate futures 2023.

Ja pääsevätkö edes kaikki kansalaiset? Suomessa yhden hengen kotitaloudet ovat yleisin kotitaloustyyppi, ja tavallisin ammatti on myyjä tai sairaanhoitaja. Iso osa yleisöstä on siis pienituloisia ihmisiä, jotka asuvat yksin tai Helsingin ulkopuolella. Miten kertoisimme heille, että ilmastonmuutos on heidänkin käsissään? ●


Tweet in Twitter Share in Facebook