Sosiaalityöntekijöiden matkassa | Lööppi 4/2023

Etusivu > Lööppi > Sosiaalityöntekijöiden matkassa | Lööppi 4/2023

Tuottaja Laura Myllymäki halusi selvittää, onko lastensuojelun päivystystyössä jotain sellaista, joka julkisessa keskustelussa jää katveeseen.

Helmijuttu | Teksti Laura Myllymäki | Kuvat Laura Myllymäki ja Hannes Paananen | Lööppi 4/2023

Tweet in Twitter Share in Facebook

Olisipa hienoa päästä tekemään vanha kunnon reportaasi.

Tästä yksinkertaisesta ajatuksesta syntyi idea seurata lastensuojelun päivystystä tekevien sosiaalityöntekijöiden työpäivää. Jutussa lukija vietäisiin paikkaan, jonne hän ei yleensä pääse, ja juttu lisäisi ymmärrystä lastensuojelun arjesta. Kaipuu päästä tekemään reportaasia ei kummunnut tyhjästä. Imagen ja Avun toimituksessa olemme huomanneet, että juuri reportaaseista on usein huutava pula. Imagen päätoimittaja Niklas Thesslund on toimituspalavereissa tavannut sanoa, että essee on korvannut reportaasin. (Thesslund tosin huomauttaa, että alun perin havainnon on tehnyt kirjailija Juha Itkonen.)

Syitä reportaasikadolle voi etsiä ainakin rahasta. Reportaasien tekemiseen menee paljon enemmän aikaa ja vaivaa kuin esimerkiksi muutaman tuhannen merkin henkilövetoiseen tai asiantuntijaa haastateltavana hyödyntävään juttuun. Reportaasit siis ovat aikakausmedialle kalliita teetettäviä. Esseen taas voi kirjoittaa oman työpöydän ääressä. Usein niiden aiheet ovat omakohtaisia, jolloin toimittajalla on jo
etukäteen hyvät tiedot aiheesta.

Olin jo pitkään halunnut kirjoittaa lastensuojelun arjesta. Mietin, mikä lastensuojelutyössä on sellaista, mihin liittyy hirveästi oletuksia ja latauksia. Tästä ajatusketjusta sain päähäni kiireelliset sijoitukset.

Oli kuitenkin selvää, etten todennäköisesti pääsisi kärpäseksi kattoon seuraamaan, kun sosiaalityöntekijät tekevät kiireellisiä sijoituksia. Lasten ja heidän vanhempiensa yksityisyyden suojan vuoksi oli vaikea nähdä, miten sellainen onnistuisi. Siksi oli mietittävä toisenlaista toteutustapaa.

Syksyllä 2022 Vantaa sai Etelä-Suomen aluehallintovirastolta 800 000 euron uhkasakon, koska kaupunki oli epäonnistunut takaamaan lastensuojelun asiakasturvallisuuden. Tässä vaiheessa alkoi kirkastua, että juttuni näkökulma olisi lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työssä.

Millaista on työ, johon on vaikea löytää tekijöitä? Millaisessa paineessa sosiaalityöntekijät joutuvat tekemään päätöksiä, jotka koskevat vaikeissa olosuhteissa elävien lasten elämää? Onko työssä jotain sellaista, mitä suuri yleisö ei ymmärrä? Tähän olisi kiinnostavaa päästä kiinni, ajattelin.

Erään kontaktin kautta sain yhteyden Hanna Holmberg-Sotoon, Vantaan ja Keravan hyvinvointialueen lapsiperheiden ja lastensuojelun päivystyksen johtavaan sosiaalityöntekijään. Halusin edelleen päästä seuraamaan sosiaalityöntekijöitä, joiden työtehtäviin kiireelliset sijoitukset kuuluvat, ja Holmberg-Soton tiimissä heitä oli.

Olin ensimmäistä kertaa yhteydessä Holmberg- Soton kanssa tammikuussa 2023. Selvisi, että voisimme seurata sosiaalityöntekijöiden päivää, mutta yllättäviin asiakastapaamisiin emme pääsisi mukaan. Holmberg-Soton avulla juttu löysi päähenkilönsä, sosiaalityöntekijät Sanna Jauhiaisen ja Marita Liusvaaran.

”Ennen juttukeikkaa pohdin, miten välttäisin jutussa keskiluokkaisen tai eksotisoivan kehystyksen.”

Varsinaisen juttukeikkapäivän haarukoiminen alkoi. Siinä kestikin tovi. Vaihdoimme viestejä kevään ajan, ja saimme lopulta sovittua kaikille sopivan jutuntekopäivän alkukesään.

Ennen juttukeikkaa pohdin jonkin verran myös sitä, miten välttäisin jutussa keskiluokkaisen tai eksotisoivan kehystyksen. Se on riskinä, kun kaksi hyväosaista journalistia lähtee tekemään lastensuojeluaiheista reportaasia. Pohdin myös, millaista sosiaalityöntekijöiden viranomaisjargon olisi. Näin silmissäni, miten haastateltavani puhuisivat kielellä, jota sen enempää minä kuin valokuvaaja emme ymmärtäisi.

Valmistauduin esittämään tyhmiä kysymyksiä. Luin taustaksi muita lastensuojeluaiheisia juttuja ja tutkimuskirjallisuutta, esimerkiksi osioita Juho Saaren, Niko Eskelisen ja Liisa Björklundin teoksesta Raskas perintö – Ylisukupolvinen huono-osaisuus Suomessa. Pyysin jutun tuottajaksi kollegaani Milka Sauvalaa, joka on itsekin kirjoittanut lastensuojelusta. Milka antoi jutun suunnitteluvaiheessa
hyviä vinkkejä ja briiffasi minua taustaksi.

Muistutin itseäni näkökulmasta: keskittyisin lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden näkökulmaan, heidän työhönsä. Toisenlaisten lastensuojelujuttujen aika olisi joskus myöhemmin.

Työparikseni sain Hannes Paanasen A-lehtien kuvatoimituksesta. Olimme molemmat innoissamme jutusta, ehkä erityisesti siksi, että sekä Paananen että minä teemme työssämme paljon muutakin kuin omia juttuja. Paananen on A-lehtien kuvatoimituksen ryhmänvetäjä. Itse käytän tuottajana suhteellisen paljon työaikaa muitten tekemien juttujen tilaamiseen ja editoimiseen. Oli siis harvinaista herkkua päästä ”repparoimaan”, vieläpä kokonaiseksi päiväksi.

Paananen oli erinomainen työpari, katso vaikka kuvat.

Keikkapäivä oli aurinkoinen alkukesän päivä. Me vietimme sen kuitenkin suurimmaksi osaksi sisätiloissa virastotalossa Vantaalla. Saavuimme paikalle puoli yhdeksän aikaan aamulla. Ideana oli olla kärpäsenä katossa työntekijöiden päivässä, mutta myös saada haastatteluja toimiston väeltä.

Reportaasissa olisi hyvä olla toimintaa, tekemistä. Siksi olin ollut etukäteen vähän huolissani siitä, kuinka paljon saisimme irti miljööstä, virastotalosta – asiakastapaamisiin kun emme pääsisi mukaan. Paananen onnistui kuitenkin saamaan kuviin ja videoihin todella paljon sisältöä.

Sosiaalityöntekijä Sanna Jauhiainen työhuoneessaan vantaalaisessa virastotalossa. Kuva: Hannes Paananen

Päivä alkoi yksikön kahvihuoneesta. Varsin pian kävi ilmi, että kahvi pitää hankkia työpaikalle itse. Kahviryhmiä on kaksi: tummapaahtoiset ja vaaleapaahtoiset. Maidot kustannetaan niin ikään omasta taskusta. Tieto jäi lopulta pois jutusta, sillä jostain piti tiivistää.

Sekä Sanna Jauhiainen että Marita Liusvaara olivat tehneet edellisellä viikolla ylitöitä, eivätkä he olleet ainoita. Ylityöt ovat yksi tapa, jolla hyvinvointialue on yrittänyt purkaa paisuneita lastensuojelun jonoja.

Aamupalaverissa opin, miten päivän työt jaetaan. Päivystykseen saapuvista lastensuojeluilmoituksista käytetään ABCDE-luokittelua. A:t ovat akuuteimpia; tilanteita, jotka tapahtuvat juuri sillä hetkellä ja joita varten pitää lähteä paikan päälle vielä samana päivänä. E:t taas ovat ilmoituksia, joiden ei edes kuuluisi olla päivystyksen listoilla.

Olen iloinen siitä, että juttuni päähenkilöt, Jauhiainen ja Liusvaara, olivat niin avoimia ja vastailivat parhaansa mukaan kysymyksiini. Tiesin jo juttukeikalla, ettei minulla tulisi olemaan pulaa materiaalista, pikemminkin päinvastoin. Myös Hanna Holmberg-Soto antoi laajan haastattelun.

Vaikka koko juttuidea oli saanut alkunsa kiireellisistä sijoituksista, juuri tuona päivänä Jauhiaisen ja Liusvaaran päätettäväksi ei tullut sijoituksia. Yllättävintä päivässä oli, että Jauhiainen ja Liusvaara joutuivat olemaan yhdessä asiakastapaamisessa poikkeuksellisen kauan. Emme olleet arvioineet, että se veisi niin paljon aikaa.

Minulle ja Paanaselle se tarkoitti odottelua. Söimme siinä välissä lounasta.

Keikkapäivä päättyi aika tarkkaan siihen, kun Sanna Jauhiainen lähti töistä kotiin, eli vähän iltapäiväneljän jälkeen.

Aikakauslehdessä on tapana suunnitella tarkkaan etukäteen, millainen lopullisesta jutusta tulee. Ajattelen, että reportaasikeikoille on kuitenkin syytä jättää sattumanvaraa. On mahdollista, että tapahtuu jotain yllättävää ja ennakoimatonta. Silloin toimittajan on vain reagoitava tapahtumiin ja muutettava suunnitelmaa. Niin voi parhaimmillaan syntyä hienoa journalismia.

Tässä jutussa mukavaa oli se, että keikalla saattoi vain heittäytyä mukaan päivän kulkuun. Se oli koko homman juju. Työpäivän aikana tuli yllätyksiä, mutta ne myös kuvastivat sosiaalityöntekijöiden työn luonnetta.

Työ lastensuojelun virka-aikaisessa päivystyksessä muistutti minua itse asiassa hieman uutistyöstä; sosiaalityöntekijöiden eteen tuli tilanteita, joita oli pienillä ensitiedoilla lähdettävä akuutisti selvittämään. Välillä oli lähdettävä keikalle. Oli useita lastensuojeluilmoituksia, joita piti priorisoida. Sitten piti vielä tehdä kirjauksiakin.

Koko ajan tapahtui jotain.

Aika pian keikan jälkeen toimituksen väen kesälomat alkoivat pyöriä, ja jouduin sijaishommiin. En siis päässyt kirjoittamaan juttua heti. Lomien jälkeen perehdyin vielä asiakirjojen tasolla siihen, missä mentiin hyvinvointialueen saamassa selvityspyynnössä.

Ensimmäisen version jutusta kirjoitin alkusyksystä. Koska jutun tarkoituksena oli näyttää lukijalle, millainen on lastensuojelun sosiaalityöntekijän tavallinen työpäivä, oli loogista, että jutun rakennekin noudattaisi kronologisesti sosiaalityöntekijöiden työpäivän kulkua. Päätin kuitenkin tuoda juttuun muutakin kontekstia, kuten tilastotietoa, ja jutussa hypitään välillä läsnäolon tasolta yleisempään, taustoittavaan tietoon.

Tuottajani Milka Sauvala editoi jutun. Häneltä sain näkemystä siihen, mitä kannattaa jättää pois. Olin ahnehtinut juttuun liian paljon asiaa ja lipsunut näkökulmasta. Sauvala palautti minut ruotuun.

Juttu julkaistiin Apu360-sovelluksessa ja Apu.fi -sivustolla 27. lokakuuta, eli samoihin aikoihin, kun kirjoitan tätä juttua.

Lopulta kävi niin kuin usein käy: kiinnostuin aiheesta lisää. Aion vastakin kirjoittaa lastensuojelusta. ●

Helmijutussa toimittaja kertoo ikimuistoisesta juttuprojektistaan. Jutun kirjoittaja Laura Myllymäki on kirjoittava ja editoiva tuottaja A-lehtien ajankohtaismedioissa. Hän tuottaa juttuja erityisesti Apu360-sovellukseen.


Tweet in Twitter Share in Facebook