Sisältää lukuisia asiavirheitä | Lööppi 3/2023
Suomalaisen tietokirjallisuuden laatuongelmat ovat julkisen keskustelun ikuisuusaihe. Lööppi haastatteli kolmea tietokirjallisuuden parissa työskentelevää ammattilaista – ja sai heidät kertomaan, mistä alalla oikein kiikastaa.
Huonosti kustannustoimitettu. Plagioitu. Sisältää lukuisia asiavirheitä.
Suomenkielinen tietokirjallisuus saa sapiskaa milloin mistäkin syystä. Samalla kriittistä keskustelua on vaikea käydä, kun kustantamot kertovat tekevänsä työnsä hyvin ja sivuuttavat laajemman keskustelun.
Mutta missä oikeasti piilevät tietokirjallisuuden tekemisen ongelmakohdat?
Otavan tietokirjallisuuden kustannusjohtaja Ville Rauvola aloittaa haastattelun positiivisen kautta. Hänen mukaansa tietokirjojen sisällölliset pulmat eivät ole yleinen tai laaja ongelma, ja tutkimusten perusteella ihmiset luottavat tietokirjoihin edelleen.
Toisaalta Rauvola puhuu avoimesti useista rakenteellisista seikoista, jotka vaikuttavat tietokirjojen laatuun. Otavassa on hänen mukaansa alettu esimerkiksi kiinnittää ”erityistä huomiota” siihen, että kustantamolla on ”riittävästi resursseja” kirjojensa tekemiseen.
Rauvola tuntuu vihjaavan, että monet kustantamot tekevät liikaa tietokirjoja, mikä taas näkyy lopputuloksessa. Suoraan hän ei asiaa sano.
– Jokaisen kaupallisen kirjakustantamon on hyvä pohtia, kuinka laaja sen julkaisuohjelma on, ja suhteuttaa se omiin resursseihinsa. Kyse on siitä, että kirjailijan pitää voida luottaa siihen, että kustantaja hoitaa leiviskänsä mahdollisimman perusteellisesti, hän sanoo.
Laatuun keskittyminen voi kantaa hedelmää myös liiketaloudellisesti. Kun Rauvola toimi kirjakustantamo Atenan toimitusjohtajana 15 vuoden ajan, liikevaihto onnistuttiin yli kolminkertaistamaan samalla kun nimikkeiden määrä pysyi samana. Näin kustannusohjelmaa pystyttiin rakentamaan huolellisemmin, ja rekrytointien takia kirjojen toimitustyöhön ja markkinointiin pystyttiin käyttämään enemmän aikaa kirjaa kohden.
Rahan puute heikentää laatua
Mikä tietokirja-alassa on muuttunut 2000-luvun aikana?
Rauvola on havainnut, että osa tietokirjojen käsikirjoituksista saapuu kustantamoon keskeneräisempinä kuin aiemmin. Vastaava huomio on hänen mukaansa tehty muuallakin Otavassa.
Toisinaan kirjailijalta tekemättä jäänyt ”raaka työ” jää kustannustoimittajan harteille, toisinaan käsikirjoitus lähetetään takaisin tekijälle hiottavaksi.
– Tuntuu siltä, että vastuuta halutaan siirtää aiempaa enemmän kustannustoimittajille, Rauvola sanoo.
Mistä muutos johtuu? Rauvola nostaa esiin ”ajallisen realiteetin”. Sen voi tulkita tarkoittavan sitä, ettei aikaa ole kirjoitusvaiheessa käytetty niin paljon kuin teos tarvitsisi.
Tietokirjoja tehdään yleensä oman työn ohella, ja tietokirjallisuuden kirjoittamiseen on tarjolla vähemmän apurahoja kuin kaunokirjallisuuteen.
Kun rahaa ei tipu eikä sen turvin voi ottaa kirjoitusvapaata, voidaan tekstin suhteen joutua tyytymään vähempään.
Toisaalta muutosta selittää Rauvolan mukaan myös se, minkälaiset työvälineet meillä on käytössämme ja kuinka ne vaikuttavat tekstin tuottamiseen. Hän nostaa esille esimerkiksi sosiaalisen median viestinnän, jossa tuotetaan tekstiä lyhytjänteisesti.
Huomio kustannustoimittajien jaksamiseen
Kun julkisuudessa haetaan syyllistä löperöön tietokirjaan, kustannustoimittaja saa monesti kritiikkiä huolimattomuudesta. Tätä Rauvola kritisoi.
– Arvostelija unohtaa, että todennäköisesti kirjailijan kanssa on käyty kymmeniä keskusteluja ja käsikirjoituksesta on voitu yhteistuumin korjata satojakin asioita, hän sanoo.
Millä tavalla ”kirjasyksy” vaikuttaa teosten laatuun?
Rauvolan mukaan tietokirjojen kustannustoimittaminen on Suomessa hyvällä tasolla. Lyhimmillään toimittamiseen käytetään Otavalla noin 40 tuntia eli työviikon verran aikaa, jos käsikirjoitus on lyhyt ja saapuu hyvin valmiina.
Yleensä aikatarve on hänen mukaansa 60–100 tuntia, isoissa projekteissa paljon enemmänkin.
– Suomenkielinen tietokirjallisuus on luotettavaa ja pohdittua tekstiä, johon tekijä on yleensä käyttänyt todella merkittävästi aikaa. Se on hyvä muistaa, kun käydään keskustelua siitä, onko yksittäinen teos loppuun asti mietitty, hän sanoo.
Rauvolan puheet herättävät myös kysymyksen siitä, millä tavalla niin sanottu ”kirjasyksy” eli teosten ilmestyminen kerralla ennen myyntihuippua vaikuttaa teosten laatuun. Rauvolan mukaan tällä ei ole negatiivista vaikutusta.
– Olemme halunneet oikeasti kiinnittää huomiota siihen, että kustannustoimittajien palautuminen ja työssäjaksaminen säilyy kiirepiikeistä huolimatta sellaisella tasolla, ettei kirjaprojekteissa tule ongelmia stressin tai muun johdosta.
Kaikissa kirjoissa on jokin virhe
Helsingin yliopiston tietokirjallisuuden professorin Anne Mäntysen mukaan tietokirjallisuuden laatua on Suomessa tarkasteltu aikaisemmin lähinnä tietokirjakritiikin puitteissa.
Kun kritiikin tila on vähentynyt, julkisuuden sykli kiihtynyt ja sosiaalinen media vakiinnuttanut asemansa, keskustelun mahdollisuudet tietokirjoista ovat lisääntyneet.
Mäntynen huomauttaa, että kaikkiin tietokirjoihin jää ainakin jonkinasteisia sisällöllisiä virheitä tai epätarkkuuksia – eivätkä ne vaikuta tiedon luotettavuuteen. Hän arvioi, että esimerkiksi kaikissa hänen omissa tietokirjoissaan on jokin virhe.
– Kriittisen lukijan ei muutenkaan pidä uskoa yksityiskohtia yhdestä lähteestä, hän sanoo.
Mäntysen suhtautuminen muuttuu, jos virheet ovat systemaattisia.
– Jos teoksesta puuttuvat lähteet tai siinä esitetään faktana paljon sellaista asiaa, josta on erimielisyyttä, siinä on ongelma.
Kirjoittajakoulutusta tarvitaan lisää
Mäntynen pohtii, miten kirjoittajakoulutus – tai sen puute – vaikuttaa tietokirjallisuuden laatuun.
Tietokirjailijaksi ei ole omaa koulutusta, eikä nykyinen korkeakoulutus Mäntysen mukaan välttämättä ohjaa kirjoittajia tunnistamaan rajojaan: sitä, mistä heillä on riittävästi rahkeita sanoa ja mistä ei.
– Esimerkiksi gradun kirjoittaminen yliopistolla ei yleensä ohjaa hyvään tietokirjoittamiseen lähteiden käyttöä lukuun ottamatta, Mäntynen sanoo.
Toisaalta tietokirjoissa yleistyvä journalistinen tekotapa sisältää omia ongelmiaan. Mäntysen mukaan vaarana on se, että teoksiin tulee liikaa moniäänisyyttä, jolloin tekijän oma ääni häviää haastattelujen tulvaan eikä rakenne pysy kasassa.
Osuutensa on myös kustantamoilla. Viestintäyrittäjä ja kulttuuritoimittaja Suna Vuori moitti vuonna 2022 Tieto-Finlandia-raadin Finlandia-raadin puheenjohtajana kirja-alaa puutteellisesta kustannustoimittamisesta.
”Syynä ongelmiin ei ole tietämättömyys, vaan kiire, piittaamattomuus ja liian vähäiset resurssit.”
Mäntynen allekirjoittaa – ainoana tämän jutun haastateltavista – Vuoren nuhteet. Etenkään asiasisällön kustannustoimittamista ei hänestä tehdä tarpeeksi.
– Oma kokemukseni on se, että oikoluku on ulkoistettu freelancereille ja sisältöä kommentoivaa kustannustoimittamista tehdään enää tosi vähän, Mäntynen kertoo.
– Markkinatalouden lait siinä vaikuttavat. Minun on vaikea kuvitella, että kirja-alan ihmiset eivät tietäisi, miten laatua tehdään. Syynä ongelmiin ei ole tietämättömyys, vaan kiire, piittaamattomuus ja liian vähäiset resurssit.
Huonoa jälkeä ei tehdä tahallaan
Toimittaja Ilkka Pernu siirtyi kaksi vuotta sitten tietokirjojen kustannustoimittajaksi WSOY:lle. Aiemmin hän oli muun muassa perustamassa Long Playta, minkä lisäksi hän kirjoitti ja editoi featurejournalismia eri julkaisuihin.
Pernun mukaan tietokirja-alalla on korkea eetos. Hän vertaa sitä tapaan, jolla toimittajat suhtautuvat journalistiseen etiikkaan.
Pernu ajattelee, että epäselvyydet tietokirjoissa eivät ole tämän hetken ilmiö. Hän uskoo, että tietokirjoihin on jäänyt virheitä kautta aikojen.
”Tekstejä luetaan kriittisemmin kuin aikaisemmin.”
Toisaalta Pernu pohtii, minkälainen vaikutus kriittisiin keskusteluihin on sillä, että tietokirjoittajien taustat ovat moninaistuneet. Hän huomauttaa, että kritiikki tulee usein tutkijoilta, jotka ovat aiemmin olleet merkittäviä tieteen popularisoijia.
– Tekstejä luetaan kriittisemmin kuin aikaisemmin, hän sanoo.
Huomio tuntuu osuvan yhteen esimerkiksi toimittaja Maria Petterssonin Suomen historian jännät naiset -kirjasta ja sen plagiointisyytöksistä viime syksynä käydyn keskustelun kanssa.
Entinen kirjakustantaja Jan Erola kommentoi tuolloin Twitterissä, kuinka Petterssonin toimintatapa on ”täysin normaali” populaareja tietokirjoja tehdessä.
– On sitten erillisen keskustelun paikka, onko alan käytäntö hyvä vaiko huono, hän kirjoitti tuolloin.
Pystyykö kustannustoimittaja oikeasti tarkistamaan käsikirjoituksen sisältöä? Pernun mukaan kyllä. Hän kertoo tekevänsä ”aika paljonkin” faktantarkistusta. Tarkistettavat asiat hän valikoi ammattitaidon tuomalla kokemuksella sekä intuitiolla.
– Usein on mahdotonta tarkistaa ja kyseenalaistaa kaikkea käsikirjoituksessa olevaa, tai siinä ei ole mitään järkeä, Pernu sanoo.
Pernu ottaa työpöydältään esimerkin. Hän viimeistelee paraikaa tietokirjaa, jolla on mittaa lähemmäs tuhat sivua.
– Siinä on katsottu monenlaisia faktoja, mutta on mahdollista, että sinne jää jotain. Sitä massaa on niin älyttömästi. ●