Populisti voittaa aina | Lööppi 3/2023

Teksti Tuukka Tuomasjukka | Kuvitus Outi Kainiemi | Lööppi 3/2023

”Jos ihanteena pidetään, että media toimii päätöksenteon vahtikoirana, se on pitkälti epäonnistunut populismin halvimpien konstien avaamisessa yleisölle.”

Näin todetaan tänä vuonna ilmestyneessä Populismin anatomia -tietokirjassa. Siinä toimittaja Matti Mörttinen ja populismin tutkija Yannick Lahti analysoivat populismia – ja tylyttävät suomalaista journalismia.

Mörttisen ja Lahden mukaan media on hakenut käsittelytapaa epäonnisesti jo puoli vuosisataa. Se on käsitellyt populismia vaikenemalla ja pilkkaamalla, myötäilemällä ja liittoutumalla, haastamalla asiasisältöjä sekä yrittämällä asettaa populistit samalle viivalle muiden poliitikkojen kanssa. Samalla populismi on onnistunut hyödyntämään mediaa, kun se on päässyt näkyvästi esille.

Populistien halvimpiin, avaamatta jääneisiin konsteihin kuuluvat Mörttisen ja Lahden mukaan kaksoisviestintä – eli tapa puhua yhdelle yleisölle yhtä ja toiselle toista – sekä runsas viholliskuvien luominen.

Mistä aiheen käsittelyssä oikein kiikastaa?

Populisti vai medialle hyödyllinen resurssi?

Populismi on noussut kuluneen kesän aikana politiikan journalismin journalismin asialistan kärkeen. Yksi aiheen tuore ilmenemismuoto on presidenttiehdokkaaksi asettuneen Ulkopoliittisen instituutin johtajan Mika Aaltolan esiintyminen mediassa.

Aaltola flirttaili pitkään presidenttiehdokkuudella, mutta oli samaan aikaan tiuhaan haastateltavana ja kolumnoi Ilta-Sanomiin ja Apuun. Koska ehdokkuutta ei ollut vielä julkistettu, Aaltolaa ei voitu asettaa vaalikaranteeniin asiantuntijana. Presidenttiehdokkuuden julkistamisen jälkeen kolumnit kummassakin lehdessä jäivät tauolle.

Populistiksi Aaltolaa on julkisuudessa kutsuttu vähemmän. Esimerkiksi Lahti ja Mörttinen kertovat, ettei Aaltola ole heidän määritelmänsä mukaan populisti, vaikka he pitävätkin tämän politiikkaa pinnallisena.

Sen sijaan Aaltola on ollut medialle ”hyödyllinen resurssi”, joka on ollut helppo saada asiantuntijahaastateltavaksi sotajuttuihin, kaksikko arvioi. Lisäksi hän antoi pitkään ”hetkeen sopivia, varttuneisiin suomalaisiin vetoavia lausuntoja”.

– On siis ymmärrettävää, että häntä ja hänen tarkoitusperiään ei heti alettu arvioida kriittisesti. Niin tekemällä media tavallaan olisi myöntänyt valinneensa ”väärän” henkilön antamaan asiantuntijalausuntoja, Lahti sanoo.

Osa asiantuntijoista on suorasukaisempia. Politiikan tutkija Johanna Vuorelma huomautti Aaltolan populismista STT:n haastattelussa elokuussa. Hän kiinnitti huomiota tämän retoriikkaan, jossa poliittinen eliitti esitetään Vuorelman mukaan ”jotenkin tahriintuneena”.

Salskea, maailman murrosten herättämistä tunteista löysästi puhuva asiantuntija on toki helppo kohde jälkiviisastelulle. Median ja populismin vaikea suhde on erityisesti kiteytynyt toisaalla – perussuomalaisissa.

Takaisin Kekkosen ruotuun

”Perussuomalaiset patistamassa toimittajia takaisin Kekkosen ruotuun”, otsikoi Iltalehti toimittajansa Ida Erämaan kolumnin heinäkuussa. Siinä hän kritisoi perussuomalaisia, mutta myös mediaa.

– Ulkomaiset mediat ovat jo uutisoineet Suomen oikeistolaisimmasta hallituksesta ja äärioikeistopuolueesta, mutta suomalaisessa mediassa sanomme ainoastaan, että perussuomalaisten puolueessa on äärioikeistolaisia kytköksiä, Erämaa kirjoitti kolumnissaan. Hän kieltäytyi Lööpin haastattelupyynnöstä.

Journalistinen media toimii itsekin populistisesti.

Perussuomalaisilla on erityinen asema suomalaisessa politiikan journalismissa. Mediatutkija Anu Koivunen pohti Yle Vegan Slaget efter tolv -ajankohtaisohjelmassa elokuussa, kuinka ei voisi kuvitella toimittajia miettimässä, käsittelevätkö nämä sosiaalidemokraatteja tai kristillisdemokraatteja tasapuolisesti – toisin kuin perussuomalaisten kohdalla.

Myös yhteiskunnallinen tilanne vaikuttaa. Tutkijatohtori Niko Hatakka nostaa vuonna 2018 ilmestyneen Media ja populismi -tiedekirjan artikkelissaan esiin, kuinka populistipuolueet saavat korostetun paljon mediatilaa silloin, kun niille tärkeät asiat pääsevät politiikan asialistalle.

– Populistipuolueille on havaittu kertyvän suhteellisesti muita enemmän julkisuutta silloin, kun politiikan journalismia dominoivat rikos- ja maahanmuuttoaiheet ja talouskriisit, Hatakka kirjoittaa.

Töksäyttely vetoaa yleisöön

Miten populismi sitten onnistuu pyörittämään mediaa?

Hatakan artikkelin mukaan journalismin on yksinkertaisesti hankala välttää uutisoimasta populistien puheita ja tekoja, koska ne resonoivat uutiskriteerien kanssa.

– Populistisessa puheessa vetoavat sisällön lisäksi myös tyylilliset ominaisuudet, kuten suorapuheisuus, töksäyttelevyys, kumartelemattomuus ja piittaamattomuus hyväksytyistä normeista, Hatakka erittelee.

Hän nostaa analyysissään esille myös puitteet, joissa työtä tehdään.

– Kun huomioidaan erityisesti toimitusten puutteelliset resurssit yhdistettynä journalismin kasvavaan pyrkimykseen lisätä kiinnostavuuttaan, toimittajan voi olla vaikea kieltäytyä esimerkiksi populistipoliitikon kiinnostavasta ja helposti lainattavasta kiteytyksestä, vaikka se olisi helposti kyseenalaistettava, sisällötön tai yksinkertaistava, hän kirjoittaa.

Perussuomalaisia käsitellään journalismissa varovaisemmin kuin muita puolueita.

Vaikka media on Hatakan mukaan edistänyt populismin nousua juuri äänitorveksi heittäytymällä, sillä on ojassa myös oma lehmä. Populistien toistamisen ohella journalistinen media toimii itsekin populistisesti – samoilla konsteilla poliitikkojen kanssa.

Esimerkkejä tästä ovat kansanedustajien väärinkäytöksillä ”herkutteleva” journalismi sekä jutut, joissa EU:n lainsäädäntö ”esitetään kafkamaisena ja kansalaisten oikeustajua loukkaavana byrokratiana käyrine kurkkuineen ja ilmapallojen kieltoineen”.

Myös median kaupallisuus ja klikkien kaltaisten mittareiden nostaminen toimitustyön lähtökohdaksi lisäävät mediakentän populistisuutta, Hatakka huomauttaa artikkelissaan.

– Uutisaiheet ja kehykset voidaan valita sen mukaan, onko niillä potentiaalia saavuttaa mahdollisimman paljon klikkauksia ja reaktioita sosiaalisessa mediassa, hän kirjoittaa.

Persooniin keskittyminen oli virhe

Miltä populismi näyttää toimittajan työstä käsin?

Populismin anatomia -tietokirjan toinen kirjoittaja Matti Mörttinen oli yli 30 vuotta kiinni politiikan journalismin arjessa, viimeisimpänä Aamulehden mielipide- ja pääkirjoitustoimituksen esihenkilönä.

Vuonna 2019 hän lähti talosta muutosneuvotteluiden yhteydessä ja on sen jälkeen työskennellyt vapaana tietokirjailijana ja toimittajana, irti toimituksen päivittäisestä sykkeestä.

Mörttisen mukaan toimittajat – hän itse mukaan lukien – tekivät virheen siinä, että he keskittyivät populistien kohdalla persooniin eivätkä asioihin.

– Se on hirveän helppoa, hän sanoo.

Mörttinen tunnustaa koukanneensa aidan matalimmasta kohdasta esimerkiksi selvittäessään poliittisia virkanimityksiä käsittelevää uutistilannetta pirauttamalla populistille.

– Totesin, että tästä pääse helpoimmalla niin, että soittaa Timo Soinille ja saa sieltä kommentin, että no niin, siellä ollaan kädet kyynärpäitä myöten keksipurkissa, hän kertoo.

– Toimittajan oli helppoa tehdä näin, kun verkkojournalismia tehdessä ruvettiin peräänkuuluttamaan lukijamääriä.

Hitaat ja vähittäiset kehityskulut menevät journalisteilta usein ohi.

Aina populisti itsekään ei halua asioihin keskittymistä. Tammikuussa Helsingin Sanomien toimittajat Marko Junkkari ja Jaakko Lyytinen yrittivät laajassa artikkelissaan selvittää Mika Aaltolan poliittisia näkemyksiä.

Aaltola asettui puoliväkisin arvokartan keskelle toisaalta– toisaalta-pohdinnoilla ja kieltäytyi ottamasta ”ideologista” kantaa kysymyksiin – vaikka olisikin ilmaissut kallistumaa johonkin suuntaan.

Näennäinen tasapuolisuus on riski

Heinäkuussa Helsingin Sanomat julkaisi toimittaja Satu Vasantolan pitkän näkökulmatekstin, jossa hän pohtii, ovatko toimittajat epäonnistuneet äärioikeistolaisuuden uutisoinnissa.

– Paremminkin olisi homman voinut hoitaa, nopeammin, syvemmälle ja rohkeammin olisi pitänyt penkoa, hän kirjoittaa.

Vasantola pohti tekstissä esimerkiksi sitä, ettei osannut perussuomalaisten puheenjohtajasta Riikka Purrasta kirjoittaessaan huomauttaa, että Purran lempieläimekseen mainitsema mesimäyrä on äärioikeiston käyttämä symboli.

Perussuomalaisten tapa syyttää mediaa epäreiluudesta on Vasantolan mukaan voinut saada toimittajat varovaisiksi. Tämän seurauksena perussuomalaisia käsitellään journalismissa varovaisemmin kuin muita puolueita, hän kirjoittaa.

Kuinka populismin uutisoinnin umpisolmua voisi avata?

Lööpin haastattelussa Vasantola luonnehtii toimittajien perussuomalaissuhdetta vielä muutamalla muulla adjektiivilla: pidättyväisyydellä ja ylikorrektiudella. Toimittajilla on hänen mukaansa ”poikkeuksellinen tarve” osoittaa puolueettomuutensa puolueen osalta.

– Luulen, että perussuomalaiset on sen takia päästetty vähällä.

Vastaavaa arvioi myös Hatakka artikkelissaan. Hänen mukaansa näennäinen tasapuolisuus voi lisätä ajautumista populismin äänitorveksi.

Populismikeskustelu kiinnostaa yleisöä

Median reflektio populismin käsittelystä kiinnostaa myös yleisöä. Vasantolan tekstistä seurasi enemmän palautetta kuin mistään jutusta hänen lähes 30-vuotisen toimittajanuransa aikana.

Vasantola arvioi, että hitaat ja vähittäiset kehityskulut – kuten populismin suosio ja yhteiskunnallisen puhetavan muuttuminen – menevät journalisteilta usein ohi. Tämä näkyy hänen mukaansa esimerkiksi siinä, miten perussuomalaisten ympärillä liikkuneet käsitteet ovat vähitellen yleistyneet yhteiskunnallisessa keskustelussa.

– Me olemme mediassa omaksuneet hyvin kiltisti sanoja, jotka on tarkoituksella syötetty keskusteluun, kuten maahanmuuttokriittinen, hän sanoo.

Toinen muutos on tapahtunut sisäministeriössä. Perussuomalaisten ensimmäisellä, vuonna 2015 alkaneella hallituskaudella ministeriö alkoi puhua paperittomien sijaan laittomasti maassa olevista. Vasantola seurasi tuolloin, kuinka media omaksui uuden käsitteen.

– Se muuttui sukkana, vaikka paperitonta oli siihen mennessä pidetty neutraalina sanana, jota ministeriö käytti.

Kuinka sitten olisi pitänyt toimia? Vasantolan mukaan toimittajilla ei aiemmin ole ollut hyviä vaihtoehtoja populismin käsittelyyn.

– Vuosia sitten kaikki vähänkin oudot möläytykset uutisoitiin ja niitä ihmeteltiin. Sen jälkeen mietittiin, että hetkinen, tässä ei ole järkeä. Kun uutisointia vähennettiin, on voinut käydä niin, että ei ole seurattu, mitä tapahtuu.

Hän huomauttaa, kuinka äärioikeistopoliitikko Junes Lokan ja toimittaja Johanna Vehkoon oikeudenkäynti on osaltaan voinut vaikuttaa toimittajien auliuteen käsitellä asioita suoraan.

– Kyllähän se pitkään antoi sellaisen kuvan, että Suomessa ei saa sanoa rasistia rasistiksi tai rasismia rasismiksi, Vasantola sanoo.

Myös Hatakka nostaa artikkelissaan esiin toimittajien epätarkkuuden käsiteltävien ilmiöiden nimeämisessä. Hän suosittelee, että populismia kritisoitaessa osoitettaisiin mahdollisimman tarkasti, mitä piirrettä arvostellaan.

– Kun journalismissa tai muussa julkisessa keskustelussa kritisoidaan ”populismia”, tarkoitetaan useimmiten populistisen retoriikan poissulkevia diskursseja ja niistäkin ennen kaikkea niitä, jotka rikkovat etnisyyttä ja kulttuuria koskevia vakiintuneita normeja, Hatakka kirjoittaa.

Lisää positiivista jankkaamista

Viime kuukausina median suhde perussuomalaisiin on kiristynyt entisestään, kun toimittajat ovat uutisoineet valtiovarainministeri Riikka Purran ja elinkeinoministeri Wille Rydmanin vanhoista rasistisista kirjoituksista.

Samalla toimittajien keskustelu on kääntynyt siihen, kuinka perussuomalaiset pyrkivät esittämään median puolueellisena osapuolena ulkopuolisen raportoijan sijaan.

Kuinka populismin uutisoinnin umpisolmua voisi avata?

Helsingin Sanomien haastattelussa elokuussa Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Eero Hyvönen kaipasi ehdotuksia perussuomalaisilta. Hänen mukaansa perussuomalaiset voisivat esimerkiksi kertoa, millainen kriittinen uutisointi on heidän mielestään perusteltua.

Lahti ja Mörttinen taas kaipaavat, että populistien toimintatapoja avattaisiin journalismissa nykyistä enemmän. Lahti harmittelee, ettei uutisissa mainita, miten populistipoliitikon provokaatio on sitä itseään ja populistit haluavat räväköitä onelinereita, joista media kirjoittaa.

Hän peräänkuuluttaa myös tiukempaa haastattelukulttuuria. Tähän juttuun haastatellut toimittajat allekirjoittavat toiveen.

– Positiivinen jankkaaminen puuttuu. Jankkaaminen koetaan lähtökohtaisesti negatiivisena, mutta tietyissä kohdissa ei ole muita vaihtoehtoja, Mörttinen sanoo.

Myös Satu Vasantola kokee, että toimittajat tyytyvät monesti ensimmäiseen vastaukseen. Hän peräänkuuluttaa jatkokysymyksiä.

– Ne jäävät liian usein kysymättä. ●

Kirjoittaja työskentelee osa-aikaisesti tietokirjakustantamo Vastapainossa, joka on julkaissut jutussa käsitellyn Media ja populismi -teoksen. Kirja on julkaistu ennen kuin kirjoittaja aloitti työt kustantamossa.