Pientä ja hidasta | Lööppi 2/2022
Lööpin kolumnisarjassa on kirjoitusvuorossa kustannustoimittaja Arja Salakka, jolla on enemmän tietoa ja kokemusta johdettavana olemisesta kuin johtamisesta, mutta vahvoja mielipiteitä molemmista.
Pientä ja hidasta
on kaikki maailman työ.
Pentti Saaritsan runo ”pientä ja hidasta / kaikki maailman työ” on puhutellut tänä keväänä, kun olen opiskellut luovan työn johtamista. Sillä vaikka opiskelu on motivoivaa, on se myös jonkin lajin masokismia. Oppimiseen kun sisältyy jo itsessään se, että vielä ei osaa. On oltava kärsivällinen, ja se jos mikä on vaikeaa.
Työlästäkin oppiminen on. Joutuu miettimään asioita moneen kertaan ennen kuin ne ymmärtää – jos siltikään ymmärtää. Lopulta sitä huomaa kuitenkin jotain oppineensa.
Sininen ja vihreä tuli maapallosta
ilman ihmistäkin, ja ihmisen myötä
se hitaasti vaihtaa väriään.
Opiskelu muistuttaa jossain määrin luovan työn tekemistä. Luovilla aloilla, joihin media-alakin kuuluu, luovuuden johtamisen taito käy koko ajan tärkeämmäksi. Luovaa työtä kun eivät tee vain kuukausipalkkaiset journalistit, vaan yhä useammin myös erilaisin sopimuksin mediataloille työskentelevät itsensätyöllistäjät ja yrittäjät.
Me etenemme, me jätämme jälkiä.
Meistä jää runoja, taloja, tavaraa.
Me viljelemme. Aurinkoinen meri
on ensimmäinen peltomme, lapsen rakkaus.
Kirkas ja väkevä muisto, ensimmäinen onni.
Siinä missä taiteellinen luova työ on arvokasta itsessään, liiketoiminnassa luovan työn arvo mitataan tuloksessa. Tulokseen vaikuttaa moni asia: joskus tuote myy itse itsensä, joskus tuotteesta riippumattomat asiat. Työn ehdot ovat muuttuneet, mutta luova työ itsessään ei. Se on yhä kaiken keskipisteessä. Ilman tekijöitä eivät synny lehdet eivätkä kirjat. Niitä
ei kirjoiteta, toimiteta, kuviteta eikä taiteta.
Ja sitten tulee monta aurinkoa, monta päivää,
inflaatio
kun tulee arki
ja kaikki menettää moneen kertaan arvonsa.
Silloin meiltä kysytään, silloin
meitä tarvitaan.
Miten ideat sitten syntyvät? Erään tutkimuksen mukaan ideat syntyvät yksin, mutta niiden kehittelyssä yhteistyötä ei voita mikään. Niin tai näin, kehittelylle ja muhittelulle on jäätävä aikaa, koska luova prosessi ei etene kuin luotijuna. Joskus työ on pientä ja hidasta. Mikä luovan työn lopputulos sitten onkaan – kirja, lehti, verkkoyhteisö tai podcast – työn johtaminen on taitolaji.
Pientä ja hidasta, kaikki maailman työ.
Ja kuitenkin se on tehtävä, ymmärrettävä kaikki
kahteen kertaan, ensin väärin, ja sitten oikein.
Projektit ja konseptit media-alalla kyllä hallitaan, mutta miten on luovan työn johtamisen laita? Ymmärretäänkö luovan työn edellytyksiä siellä, missä liiketoiminnan strategiat luodaan ja päätökset tulevaisuudesta tehdään? Osataanko luovan työn johtamista käsittelevää uusinta tutkimusta hyödyntää käytännön työssä?
Me viljelemme; se on teon sana, tärkein kaikista.
Se meistä jää maailmaan, se näkymätön,
unohtuva, ohimenevä,
itse työ.
Luovan johtajan on ymmärrettävä luovan työn luonne. Johtajan on osattava hyödyntää eri johtamistyylejä saman projektin sisälläkin. Joskus tiimiä on innostettava, joskus valmennettava, toisinaan ohjailtava tai palveltava. Johtajuutta voi myös jakaa.
Yksittäisiä lööppejä ja palkintoja tärkeämpää onkin työstä piirtyvä jälki. Työ voi olla pientä, työn jälki sen sijaan ei. Se säilyy, kun tekijöistä aika jättää.
Se on meidän kotiutumistamme
maailmaan. Sitä
kulttuuri on. ●
Pentti Saaritsan runo KTL 31.3.1974 kokoelmasta Tritonus (1976)