”En halua Venäjältä enää mitään” | Lööppi 2/2022

Etusivu > Lööppi > ”En halua Venäjältä enää mitään” | Lööppi 2/2022
Kerstin Kronvall nojaa hirsisen talon seinään ja katsoo yläviistoon, kuin tulevaisuuteen.
Kerstin Kronvall ryhtyi opiskelemaan venäjää tehtyään ensimmäisen juttumatkansa Pietariin syksyllä 1998.

Venäjä on ollut iso osa porvoolaisen toimittajan Kerstin Kronvallin elämää. Sitten tuli helmikuu 2022.

Teksti Eija Kallioniemi | Kuvat Pekka Holmström | Lööppi 2/2022

Share in X Share in Facebook

”Odottakaa hetki!” pyysi humalainen, rähjäisen oloinen mies kadulla. Sitten hän hävisi jonnekin. ­­­

Vuosi oli 2004. Kerstin Kronvall oli tekemässä Tbilisissä Georgiassa kuvaajan kanssa katuhaastatteluja ennen presidentinvaaleja. Kronvall arveli kuvaajalle, että nyt tapahtuu jotakin.

Hampuusi palasi, mutta herrasmiehen elkein.

– Hän ojensi minulle pienen valkoisen kukkakimpun suurieleisesti kumartaen, Kronvall kuvailee. Mittaa kimpulla oli kymmenkunta senttiä.

Toisenlainen tunne oli sukeltaa hiilikaivokseen Venäjällä Donin Rostovissa. Ensin ajettiin hissillä alas, sitten jatkettiin kaivosjunalla ja vielä toisella.

Kronvall mietti, että joidenkin oli pakko pelätä junassa joka aamu aivan valtavasti. Siihen aikaan Venäjällä sattui paljon kaivosonnettomuuksia, ja se olikin juttukeikan syy.

Yksittäiset hetket – tilanteet, paikat ja kohtaamiset – nousevat Kronvallin mieleen työmatkoilta, joita hän on tehnyt toimittajana Venäjälle ja entiseen Neuvostoliittoon kuuluneisiin maihin yli 20 vuoden ajan.

Nyt niille on tullut loppu.

Suru on suuri

Porvoolainen Kronvall päätti jo tammikuussa, että maanantai 13. kesäkuuta olisi hänen ensimmäinen eläkepäivänsä. Silloin 64­-vuotiaalla on takanaan 46 vuoden työura. 

– Venäjän-­viisumini oli loppumassa 28. helmikuuta, ja olin tietysti päättänyt uusia sen. Kun hyökkäyssota alkoi, päätin, että en mene pyytämään Venäjältä yhtään mitään.

Kronvall uskoi viimeiseen asti, ettei Venäjä aloita laajamittaista hyökkäystä Ukrainassa.

Hän arveli, että kahdeksan vuotta kestänyt sota saattaisi laajeta idässä ja että Venäjä ehkä toimisi kuten Krimin valtauksen yhteydessä, mutta ei tällä tavalla raa’asti kuin Tshetsheniassa.

– Tunnen suurta surua, myös raivoa ja jopa vihaa heitä kohtaan, jotka ovat päättäneet siviileihin kohdistuneista raakuuksista, hän huokaa.

Kronvallin päällimmäinen tunne on ollut suru. Hän on surrut siviilejä, Venäjällä ja Ukrainassa asuvia ystäviä ja tuttavia, mutta myös sitä, että omat juttumatkat Venäjälle ovat nyt takana.

– Venäjä on ollut suuri, tärkeä ja hyvä osa minun elämääni. Ne hetket ilman viisumia – ennen kuin olin saanut uuden vanhentuneen tilalle – tuntuivat siltä kuin vapauttani olisi rajoitettu, Kronvall sanoo.

Venäjä tipahti hänen syliinsä vähän sattumalta, vaikka hän olikin ahminut Tolstoita ja Dostojevskia 12-­vuotiaasta. Kymmenen matkatoimisto­ ja kymmenen paikallisradiovuoden jälkeen Kronvall aloitti Ylen ruotsinkielisten radiouutisten reportterina 1998. Saman vuoden syksyllä hänet lähetettiin juttumatkalle Pietarin ympäristöfoorumiin.

Kotiin palasi toimittaja, joka harmitteli, ettei osannut venäjää.

– Aloitin kielen opiskelun kielikurssikaseteilta. Olin hirveän motivoitunut. Jo seuraavana keväänä kävin Venäjällä juttumatkoilla ja pärjäsin kielen kanssa jollakin tavalla.

Kronvall ei alun perin suunnitellut, että hänestä tulisi kirjeenvaihtaja.

Ylen ruotsinkieliset uutiset nimitti hänet siihen tehtävään Moskovaan 2003. Sitä seurasi 2006 pesti kulttuurineuvoksena Suomen Moskovan­suurlähetystössä. Tämän jälkeen Kronvall teki matkustavan kirjeenvaihtajan töitä Venäjällä ja itäisessä Keski-Euroopassa, kunnes siirtyi suomenkieliselle puolelle, Yle Uutisten kirjeenvaihtajaksi Kiovaan Ukrainaan 2014 ja heti perään syksyllä 2015 Moskovaan.

Suomeen Kronvall palasi 2017. Hän ryhtyi freelanceriksi 2018 ja alkoi kulkea Pietarin ja Helsingin väliä.

Maalis-­huhtikuun vaihteessa, kun sota oli jo alkanut, Kronvall teki juttumatkan Unkariin ja Romaniaan. Sieltä hän teki juttua sotaa pakenevista. Käväisi hän Ukrainankin puolella.

”MINULLA ON AINA OLLUT SUURI TARVE TAVATA IHMISET IHMISINÄ.”

Isoäidin lempeä ase

2000-­luvun alussa Kronvall saattoi sopia radiohaastatteluja Venä­jälle etukäteen Suomesta. Silloin puhelimeen saatettiin vielä vastata. Päättäjien haastattelujen saamisessa auttoi sitkeys.

– Minulla oli myös tapana, että menin vaan kysymättä jonnekin. Kun Leningradin alueella rakennettiin Primorskin öljysatamaa, Kronvall matkusti ensin junalla Viipuriin, josta jatkoi taksilla satamaan. Portti oli auki delegaation jäljiltä, joten toimittaja pyrähti toimistoon ja pyysi johtajan haastattelua.

– He olivat vihaisia. En olisi saanut olla alueella. Sanoin, että portti oli auki enkä voinut tietää. Totta kai tiesin. Sain sitten jonkun johtajan haastattelun. Enää tuo ei onnistuisi, Kronvall kertoo.

Verkosto rakentui työn myötä. Aluksi sen luominen oli vaikeata, koska esimerkiksi puhelinluetteloita ei ollut. Kollegojen kesken saatettiin vaihtaa kontakteja tyyliin ”onko sinulla putkiasentajan nimeä, minulla olisi maanviljelijä”.

Joskus Kronvall on käyttänyt hyväksi isoäitiyttään, koska Venäjällä kunnioitetaan vanhempia naisia ja suurin osa venäläisistä on isoäitiensä kasvattamia.

– Olen käyttänyt sitä, jos joku mies on käyttäytynyt minua kohtaan epämiellyttävästi tai kun olen halunnut inhimillistää kohtaamisen. Minulla on ollut aina suuri tarve tavata ihmiset ihmisinä.

Kronvall suhtautui haastateltaviinsa lämpimästi, ja siksi nämä yleensä muistivat hänet, jos hän soitti uudelleen.

Järjestelmäkin näytti valtansa – kävi Kronvallin asunnoissa ja vaihtoi sokerikupin sisällön suolaksi tai lukitsi vessanoven. Joskus hänet otettiin kiinni ja kuulusteltiin kuvauspaikkojen takia.

– Matkustaessani vierelläni istui hämmästyttävän usein henkilö, joka puhui ruotsia tai suomea. Älypuhelinaikana voi olettaa, että sellaista urkintaa on ollut paljonkin, jota ei itse edes huomaa.

Kronvall ei ole pelännyt matkoillaan kuin humalaisten kuljettajien kyydissä tai rämissä autoissa.

Kerstin Kronvall kävelee Porvoon kadulla.
Sotaa on kestänyt pian sata päivää. Kerstin Kronvall on auttanut sammuttamaan tiedonjanoa hyökkäyssodan taustoista, Venäjästä ja Ukrainasta.

Miksei kansa kapinoi?

Tietysti Kronvall toivoo, että hän voisi vielä käydä Venäjällä turistina. Presidentti Vladimir Putinin aloittaman sodan varjoon jää täysin se, että maassa on hyviäkin asioita.

– Arjen kohtaamiset, huumori, syvälliset keskustelut, leppoisa tunnelma, korkeatasoinen kulttuuritarjonta, äänekkäät kiistelyt, absurdit tilanteet, monimuotoinen luonto, Kronvall luettelee esimerkkejä.

– Itsekkäästi pitää sanoa, että olen saanut myös paljon kunnioitusta, hyvää kohtelua ja apua.

Moni ihmettelee, miksi Venä­jän kansa ei nouse sotaa ja Putinia vastaan.

Kronvall viittaa Levada-keskuksen mielipidekyselyyn, jossa sota sai 80 prosentin tuen kansalta. Levada­-keskusta pidetään riippumattomana ja rehellisesti toimivana tutkimuslaitoksena.

– Täytyy muistaa, että voit saada 15 vuoden vankeustuomion, jos puhut sodanvastaisesti. Jos joku kertoo sinulle soittavansa Levada-keskuksesta, uskotko, että tämä soittaa juuri sieltä, ja uskallatko kertoa mielipiteesi, Kronvall kysyy.

– On myös paljon hyvin rohkeita ihmisiä, jotka tekevät mitä voivat, mutta he voivat niin vähän.

Kun Kronvall kävi Moskovassa helmikuun alussa, hän jututti noin 30:tä ihmistä kaupungilla siitä, uhkaako heidän mielestään Nato Venäjää. Kronvall yllättyi: vain yhden mielestä uhkasi. Maaseudulla vastaus olisi ollut toinen.

– Vapaan ilmaisun ja median kanavat on tukittu tehokkaasti kuluneiden 12 vuoden aikana. Totta kai ihmiset ovat peloissaan, kun he tietävät, että heitä odottaa pahoinpitely, kuulustelu, kovat sakot, vankeustuomio, työ-­ tai opiskelupaikan menettäminen.

Ukrainassa oranssi vallankumous synnytti maahan 2000-­luvun alussa vapaan median, joka toimii ja on Kronvallin mukaan hyvin kriittistäkin. Venäjällä propaganda on laajaa ja tehokasta.

– Kuulen ihmisistä, jotka ovat soittaneet Ukrainasta omaisilleen Venäjälle ja kertoneet, että ”täällä tapetaan siviilejä”. Omaiset eivät ole uskoneet tai sanovat, että ”olet maanpetturi, älä usko tuollaista”.

Kronvall olettaa, että ihmiset torjuvat tietoa raakuuksista, koska tieto on niin kauheaa ja he joutuvat tuntemaan siitä jollakin tavalla syyllisyyttä. Sodan aikana Kronvall on ollut yhteydessä ystäviinsä ja tuttaviinsa niin Venäjällä, Ukrainassa kuin Valko­-Venäjälläkin. Moni kärsii sodasta. Joku on ollut poliisin huostassa osoitettuaan mieltään, toisen mielenterveys ei ole kestä­nyt Venäjän toimia.

Eräältä ukrainalaiselta ystä­vältään hän sai puhelun suoraan rintamalta. Tämä oli ollut sotimassa jo aiemminkin kuluneiden kahdeksan vuoden aikana ja nyt taas ensimmäisestä päivästä lähtien.

– Hän sanoi tämän sodan olevan rankinta, mitä hän on nähnyt. ”Kertokaa kaikille, että meidän täytyy saada ilmatorjunta­aseita”, Kronvall kertaa miehen viestiä ja tuntee itse suurta avuttomuutta.

On tutuissa heitäkin, joiden passiivisuutta Kronvall on hiljaa ihmetellyt. Moni sanoo, ettei halua vaarantaa omaa turvallisuuttaan.

– En lähde tuomitsemaan. Mitä tekisin itse, jos olisin samassa tilanteessa?

”OLEN AIVAN VARMA, ETTÄ TÄMÄ SOTA JOHTAA PUTININ VALLAN PÄÄTTYMISEEN.”

Tiedonjano on kova

Sota toi Kronvallin työuran loppusuoralle vielä yhden yllätyksen.

Hänen viikkonsa alkoivat täyttyä pyynnöistä tulla kertomaan ja keskustelemaan Venäjästä ja Ukrainasta sekä sodan taustoista erilaisiin tilaisuuksiin niin ruotsiksi kuin suomeksikin.

Kun sota alkoi, suomalaisissa heräsi sammumaton tiedonjano.

– Koen, että jonkun pitää ottaa rooli kertoa näistä asioista. Ehkä se oli minun tehtäväni.

Sama toistui Twitterissä. Kronvallin seuraajamäärä kolminkertaistui parissa kuukaudessa.

”Kiitos, että jaat tietoa”, hänelle tviitattiin. ”Kiitos näistä pienistä uutisistasi. Ne antavat asioille ja tapahtumille perspektiiviä ja auttavat ymmärtämään.”

Sodan alettua Kronvall alkoi julkaista Twitterissä juttumatkoillaan ottamiaan valokuvia, joita hän kutsuu ”arkikuviksi”. Niissä Kronvall on kuvannut tavallisia ihmisiä työssä ja vapaaaikana.

– Idea kuvien julkaisemisesta syntyi ajatuksesta, että emme saa nyt epäinhimillistää ketään, emme venäläisiä, emme ukrainalaisia. Että arkielämä on ollut arkielämää joka puolella.

Kronvall uskoo, että sota voi kestää kauan, vuosia, jopa vuosikymmenen.

– Jossakin vaiheessa olemme siinä tilanteessa, että Putin ei ole enää presidenttinä. Olen aivan varma, että tämä sota johtaa Putinin vallan päättymiseen, mutta en uskalla sanoa, millä aikavälillä.

Venäjän tulevaisuutta Kronvall ei silti lähde ennustamaan.

– Kaikki on sumuista, eikä voi tietää, mitä tapahtuu edes jonkun kuukauden sisällä.

Viimeinen juttumatka

Mistä Kronvall löytää itsensä kesän jälkeen, sitä hän ei tiedä. Hän haluaa katsoa rauhassa, mitä tapahtuu.

Osin Kronvall päätti jäädä eläkkeelle siksi, että koti tuntui tyhjältä maailmalta palatessa.

Kronvallin pitkäaikainen kumppani ja ykköskannustaja, kaupallinen neuvos Kari J. Talvitie kuoli kesällä kaksi vuotta sitten. Aina kun Kronvall lähti työmatkalle, Talvitie saattoi hänet matkaan ja oli vastassa palatessa.

Kesällä Kronvall lupaa katsella lintuja ja perhosia sekä uida minkä ehtii mökillään Etelä-­Savossa. Perhepiiriin kuuluu kolme aikuista poikaa perheineen. Lastenlapsia on kuusi.

Toukokuun alussa Kronvall pakkasi vielä laukkunsa muutaman päivän juttumatkalle Moldovaan.

Hän kantaa huolta pienen ja köyhän maan ystävällisen kansan kohtalosta, jos Venäjä hyökkää. Puolustuksellista voimaa Moldovalla ei ole kuin nimeksi, jos sitä­kään.

– Tämä on todennäköisesti viimeinen juttumatkani ennen eläköitymistäni, Kronvall viestitti Moldovasta.

Tosin niin hän on olettanut jo vuoden verran jokaisesta matkastaan.

­

 


Share in X Share in Facebook