Kun isä on alkoholisti | Lööppi 2/2022
Läheisriippuvuus tuntui Helinä Kujalasta aiheelta, josta ei voi kertoa liikaa.
Kirjoitin henkilöjutun toimittaja, kirjailija Johanna Pohjolasta Tunne & Mieli -lehteen. Jutussa kerron siitä, millaisen jäljen Pohjolan isän alkoholismi on jättänyt hänen elämäänsä.
Haastattelu julkaistiin lehdessä tänä keväänä, mutta idea siitä heräsi jo syksyllä 2020. Sain tuolloin kirjakustantamosta suoran syötön: Johanna Pohjolan tietokirja Isä pullossa – matka alkoholistin mieleen ja maailmaan (Gummerus 2020) on ilmestynyt. Etelä-Amerikassa asuva kirjailija olisi vielä jonkin aikaa Suomessa. Haluaisinko haastatella häntä?
Olin kiireinen, mutta kysyin Tunne & Mielen päätoimittajalta Meri Nykäseltä, olisiko lehdessä saumaa Pohjolan haastattelulle seuraavana vuonna. Nykänen piti aihetta hyvänä mutta arveli sen saavan näkyvyyttä muissa medioissa ennen kuin juttu saataisiin ulos.
– Seurataan ja katsotaan, millaisen huomion aihe saa muualla, hän sanoi.
Niin kuin välillä käy, tärkeäkin aihe jää uusien jalkoihin. Pohjola ja hänen teoksensa välähtivät mieleeni vasta vuoden päästä, syksyllä 2021, kun suunnittelin erään päihdetyötä tekevän järjestön kanssa tulevaa lehteä. Lehden teemana oli aikuisten alkoholinkäyttö, ja mietin, ketä voisi kysyä kolumnin kirjoittajaksi.
Johanna Pohjolaa, tietenkin!
”Jokainen suomalainen luultavasti tietää jonkun, joka on kärsinyt tai kärsii yhä läheisensä liiallisesta alkoholinkäytöstä.”
Viestittelimme Pohjolan kanssa kolumnista, ja luin ensimmäistä kertaa hänen kirjansa. Vaikutuin paitsi sen suoruudesta myös laajasta tutkimustyöstä, jota hän oli teosta varten tehnyt. Pohjola oli asunut kuukauden päihdehoitolaitoksissa ja haastatellut toipuvia alkoholisteja sekä päihdetyöntekijöitä. Kaiken takana oli sitkeä tarve ottaa selvää, mistä alkoholismissa on kyse. Mikä oli saanut hänen isänsä – fiksun lääkärin ja perheenisän – juomaan, vaikka tämä varmasti tiesi sen olevan haitallista?
Jokainen suomalainen luultavasti tietää jonkun, joka on kärsinyt tai kärsii yhä läheisensä liiallisesta alkoholinkäytöstä. Päihderiippuvuus leimaa ihmistä vahvasti, ja siksi läheisenkin hätä jää helposti piiloon. Tästä ei voi kertoa liikaa, ajattelin.
Keskustelin aiheesta uudelleen päätoimittaja Nykäsen kanssa. Pohjolan kirja oli ilmestyttyään saanut julkisuutta, mutta aihe puhuttelisi varmasti myös Tunne & Mielen lukijoita.
Sovimme, että kysyisin Pohjolaa haastateltavaksi lehden Kanssakulkija-juttupaikalle. Sen konsepti on tiivistetysti tämä: Päähenkilö on kamppaillut jonkin mielen hyvinvointia rassaavan asian kanssa ja pyrkinyt löytämään siihen ratkaisuja. Jutun ei tarvitse olla selviytymistarina, vaan elämän rosoisuus ja keskeneräisyys saavat näkyä. Kuvineen kolme aukeamaa, noin 11 000 merkkiä.
Lähetin Pohjolalle sähköpostia tämän vuoden tammikuun lopulla ja ehdotin haastattelua.
– Ehdottomasti onnistuu, asia on tärkeä, kuului vastaus.
Ennen haastattelua luin Pohjolan kirjan uudelleen ja tein pitkän listan kysymyksiä, joista viestittelin vielä päätoimittajan kanssa. Ehdotin jutun näkökulmaksi läheisriippuvuutta, jota Pohjola avaa kirjassaan. Alkoholismi perheessä johtaa usein siihen, että läheiset kietoutuvat samaan valheiden ja salaisuuksien vyyhtiin, jossa riippuvuuteen sairastunut itsekin painii. He oireilevat sairastuneen kanssa ja hänen rinnallaan. Pohjolan elämässä tämä oli näkynyt muun muassa korostuneena suorittamisen ja miellyttämisen tarpeena.
– Tämä on oikein hyvä kehys henkkarille, Nykänen vastasi mutta arvioi myös, että rajaamisen kanssa voi tulla vaikeuksia. Asia on niin kiinnostava, ja haastateltava on todennäköisesti hyvä puhumaan aiheesta, josta on kirjoittanut kokonaisen kirjan.
Päätoimittaja myös toivoi, että juttuun saataisiin kohtauksia lapsuudesta ja nuoruudesta – siitä, millaista Pohjolan perheen arki oli ollut. Mikä tapahtuma kuvaisi sitä, että kaikki olivat mukana isän alkoholismin salailussa?
”Lähdin juttukeikalle täpinöissäni, sillä korona-aikana kasvokkaiset haastattelut olivat karsiutuneet minimiin.”
Lähetin kysymykseni Pohjolalle, joka oli toivonut saavansa ainakin osan niistä etukäteen. Se helpottaisi hänen valmistautumistaan. Hän oli ulkomailta palattuaan asettunut asumaan Töölöön ja ehdotti tapaamispaikaksi kahvilaa lähikulmilta. Tapaisimme siellä 10. helmikuuta.
Lähdin juttukeikalle täpinöissäni, sillä koronaaikana kasvokkaiset haastattelut olivat karsiutuneet minimiin. Vihdoinkin jotain muuta kuin puhelimessa puhumista ja Teamsia!
Töölöläiskahvilassa oli ruuhkaa, joten suuntasimme Oodiin. Kun pääsimme valoisan kirjastosalin kahvion pöytään kahvi ja teekuppeinemme, istuimme siellä kaksi tuntia. Kummallakaan ei ollut kiire. Sain kysymyksiini punnittuja, fiksuja ja rehellisen oloisia vastauksia, ja tilaa jäi myös pohdiskelulle. Olin kohtaamiseemme hyvin tyytyväinen.
Muiden töiden vuoksi ehdin aloittaa haastattelun purkamisen vasta noin viikon kuluttua. Purkaminen kävi hitaasti, koska tapanani on litteroida tämän tyyppiset henkilöhaastattelut lähes sanatarkasti ennen jutun kirjoittamista. Teen niin, koska tuntuu tärkeältä päästä takaisin haastattelun tunnelmaan – miten hän sanoittikaan tuon asian, millainen äänensävy oli. Ja välillä myös: olinpa hölmö, kun en tajunnut kysyä tuosta asiasta tarkemmin.
Päätoimittaja ennusti oikein, sillä juttua kirjoittaessani tuskailin rajaamista. Tekstiä kuitenkin syntyi muiden töiden ohessa, ja 23. helmikuuta lähetin jutun Johanna Pohjolalle. Olimme sopineet, että hän saa sen kokonaisuudessaan luettavakseen ennen julkaisua. Minusta se oli reilua, koska aihe oli niin henkilökohtainen.
– Juttu on tosi hyvä ja huolellisesti kirjoitettu, suurkiitos! Ootpa saanut mukaan paljon asioita ja tunnelmia, Pohjola viestitti.
Hän oli lukenut tekstin hyvin tarkasti ja toivoi siihen paikoitellen muokkauksia. Suuri osa niistä oli sitaattien viilauksia ja pienten väärinymmärrysten oikomista. Hän myös pyysi yhden henkilökohtaisen asian pois jättämistä ja pahoitteli, että oli tullut siitä haastattelussa kertoneeksi.
Muokkasin juttua siihen kuntoon, että saatoin lähettää sen päätoimittajalle. Hän piti tekstiä sujuvana ja kiinnostavana mutta totesi joidenkin haastateltavan sitaattien kuulostavan vähän epäluontevilta. Voisiko niitä vielä tarkistaa? Lisäksi hän toivoi pariin kohtaan konkretiaa käytännön esimerkeistä.
Pallottelun jälkeen teksti tuli julkaisukuntoon 3. maaliskuuta. Siihen mennessä päätoimittaja oli jo tilannut jutun kuvauksen valokuvaaja Eeva Anundilta. Kuvaukset siirtyivät kertaalleen, koska Pohjola oli sairastunut koronaan. Taiton alkamiseen oli vielä aikaa, joten paniikkia ei tullut.
Nykänen toivoi, että kuvattavan persoona ja arkielämä näkyisivät kuvissa, ja myös arkeen liittyviä yksityiskohtia tarvittaisiin. Sattumoisin kuvaaja ja kuvattava olivat toisilleen tuttuja vuosien takaa. He sopivat, että kuvat otettaisiin Pohjolan kotona.
– Kuvaaminen oli vaivatonta, koska Johannan koti oli kuvauksellinen ja avara. Päätimme kuvata ensisijaisesti sisällä, koska emme halunneet vuodenajan näkyvän kuvissa. Mutta koska ulkona paistoi aurinko, kuvasimme myös kotitalon edustalla seinää vasten, Anundi kertoo.
Lopulliset kuvavalinnat teki lehden taittaja Atte Kalke. Olin tehnyt juttuun jo aiemmin kuvatekstiluonnoksia asioista, joita ei mainita leipätekstissä. Kun sain kuvat nähtäväkseni, muovasin kuvatekstejä vielä niihin sopiviksi.
Näin monivaiheista jutuntekoni ei useinkaan ole. Jälkeenpäin ajateltuna olisin voinut paneutua ennakkosuunnitteluun vielä enemmän, jotta rajaus olisi terävöitynyt. Toisaalta tuntui hyvältä jättää varaa sattumille ja ihmettelyille.
Lehti ilmestyi 8. huhtikuuta. Toistaiseksi tulleen palautteen mukaan lukijat ovat äänestäneet Läheisriippuvuudesta oman elämän ohjaksiin -artikkelin numeron parhaaksi jutuksi. Hyvältä tuntui etenkin lukijan kommentti, jonka mukaan vaikeaa ongelmaa ei ollut kuvattu liian raastavasti vaan siitä puhuttiin uhriutumatta. Juttua on kiitetty myös koskettavuudesta ja siitä, että henkilön kokemuksiin oli helppo samastua.
En ole kasvanut perheessä, jossa on päihderiippuvuutta, mutta koin itsekin saavani haastattelusta paljon. Se antoi pohdittavaa oman elämän haltuun ottamisesta: mitä toivon elämältä – ja mikä estää tekemästä? ●
Helinä Kujala on terveyden ja hyvinvoinnin sekä työelämän aiheisiin erikoistunut freelancetoimittaja, joka tekee toimittajan ja toimitussihteerin töitä muun muassa Tunne & Mieli -lehdelle. Lehden omistaa Mielenterveyden keskusliitto, ja sen kustantaja on Suomen ammattimedia Suoma Oy.