Jokainen ihminen on kirjan arvoinen | Lööppi 2/2022

Teksti Sanna Wirtavuori | Kuvitus Outi Kainiemi | Lööppi 2/2022

Oli vuosi 2011, ja kirjailija Kari Hotakainen istui iltaa tuttavansa kanssa. Keskustelu eteni maailman ja elämän parantamiseen. Kuinka olla parempi kirjailija, kuinka uudistua ja virkistyä. Voisiko vaikka kirjoittaa henkilökuvan jostakusta kuuluisuudesta, joka tulisi itselle täysin oudolta alueelta. Hotakainen muistelee heittäneensä hatusta idean:

– En seuraa lainkaan formuloita, joten voisin kirjoittaa formulakuskin elämäkerran.

Ajatus tuntui seuraavanakin aamuna sopivan älyttömältä, joten hän päätti ottaa yhteyttä Kimi Räikkösen silloiseen asiainhoitajaan.

Viestiin ei kuitenkaan tullut vastausta, ja elämä kulki eteenpäin. Kirjailija ehti joutua auto­onnettomuuteen, toipua siitä ja kirjoittaa kaksi romaania.

Neljä vuotta myöhemmin hän kuuli sattumalta, että Räikkösen asiainhoitaja oli vaihtunut.

– Päätin yrittää uudelleen. Kirjoitin tällekin asiainhoitajalle lyhyesti suunnilleen näin: Olen Kari Hotakainen ja haluaisin tehdä elämäkerran Kimi Räikkösestä. En tunne häntä enkä seuraa formuloita.

Yllätyksekseen hän sai vastauksen, jopa pikaisesti. Asiainhoitaja Sami Visan mielestä outo tarjous oli kiinnostava. Hän ehdotti, että kirjailija tulisi käymään Räikkösen Porkkalan asunnolla, kun löytyy sopiva aika.

– Tämä tapahtui maaliskuussa, ja aika löytyi syyskesällä. Siitä se sitten lähti, peli oli selvä.

Hotakainen arvelee, että kirjoittaminen oli hä­nelle helppoa, koska hän ei ollut fani eikä kuvitellutkaan tietävänsä mitään. Hotakaisella on myös toimittajatausta, ja hän on tottunut ottamaan asioista selvää.

”Ennen elämäkerta kirjoitettiin kunnioittaen ja pönkittämään valta-asemaa. Nykyisin ääneen pääsevät yhä useammin myös marginaalit”

Matala kynnys

Kustantaja Touko Siltala sanoo, että Hotakaisen ideaa pidettiin loistavana, mutta hankkeen toteutumista epäiltiin. Muitakin urheilijanimiä mietittiin, koska Räikköseltä ei saatu heti vastausta.

Tuntematon Kimi Räikkönen oli kultakimpale tekijöilleen. Se kelpasi sekä Hotakaisen että Räikkösen faneille, ja heitähän riitti. Ei ollut yllätys, että kirjaa myytiin ennätysmäärät.

Siltala myöntää, että elämäkertoja julkaistaan paljon ja yhä enenevässä määrin.

 – Julkaiseminen on nykyään nopeampaa ja halvempaa kuin ennen. Kynnys on varmasti madaltunut myös siksi, että julkisuuteen on tullut uusia sfäärejä somemaailman kautta.

Isojen nimien elämäkerroista kilpailevat kaikki kustantajat, ja lisäksi jokaisella on omat kriteerinsä nimien myyvyydestä.

– Hyvä elämäkerta kertoo kiinnostavasta ja yleensä tunnetusta ihmisestä sekä henkilönä että aikansa edustajana ja sitä kautta koko aikakaudesta. Taitava kirjoittaja voi tehdä kiinnostavan kirjan melko tuntemattomastakin ihmisestä. Uusimpana esimerkiksi Antti Tuurin kirja ystävästään, jolla on Downin syndrooma. Joskus voi olla mielekästä tehdä kirja myös nuoresta ihmisestä, kuten vaikka Greta Thunbergistä. Tavallisesti kirjoittaja ottaa yhteyttä kustantajaan, ja sitten edetään tai ei edetä.

Siltala sanoo, että elämäkertoja tehdään, koska niitä halutaan lukea. Kärjistetysti poliitikkojen ja urheilijoiden elämäntarinoita kuluttavat keski-­ikäiset tai vanhahkot miehet, taiteilijaelämäkertoja naiset ja viihdemaailman kuuluisuuksilla on omat ihailijakuntansa. Viimeksi mainituille voidaan tehdä elämä­ kertoja hyvinkin nuorista julkkiksista, ja yleensä ne ovat silloin kohdetta kiillottavia fanikirjoja.

Perusteellisen elämäkerran kirjoittaminen voi vaatia usean vuoden työn, ja jos painokset jäävät muutamaan tuhanteen, ei tuotoilla rikastu tekijä eikä kustantaja. Yhä useammin riski on kirjoittajalla, ja usein he hakevatkin merkittäväksi näkemälleen idealle rahoitusta esimerkiksi säätiöiltä tai yrityksiltä.

– Syksyllä meillä on esimerkiksi tulossa Pekka Tarkan kirja Aaro Hellaakoskesta ja Annina Holmbergin kirja isästään Kalle Holmbergista, hän mainitsee.

Tavoiteltu Loiri

Hotakainen-­Räikkösen tapaista kansansuosikki-ideaa on testattu muissakin kustantamoissa. Äskettäin ilmestyi Leena Lehtolaisen kirja keihäänheittäjä Antti Ruuskasesta, ja ehkä tunnetuin kaksikko on Jari Tervo ja Vesa-Matti Loiri.

Otavan kustannusjohtaja Eva Reenpää sanoo, että Loirin elämäkerta oli iso onnistuminen. Kaikki halusivat Loirin, ja viihdelegendalta oli tivattu muistelmia jo kauan.

– Loiri kieltäytyi pitkään, mutta ehkä ikä ja elä­män rajallisuus pehmittivät miestä. Meitä auttoi myös, että tarjolla oli kirjailija Jari Tervo ja miehet tunsivat toisensa ennestään. Loiri on sanonut, että kenenkään muun kelkkaan hän ei olisi lähtenyt.

Reenpää kertoo, että Otavalla ideoidaan elämä­kertoja ja yritetään löytää sopiville henkilöille oikeat tekijät. On tärkeä varmistaa, että kirjoittajan ja kohteen kemiat sopivat yhteen. Tunnettujen tekijöiden liitot eivät aina ole inspiroivia, vaikka lähtökohdat vaikuttaisivat hyvältä.

Viime vuonna julkaistiin Katja Ketun kirjoittama elämäkerta Ismo Alangosta. Markkinoinnin yhteydessä mainittiin, että Kettu on fanittanut Alankoa. Kumpikaan tekijä ei kuitenkaan kehunut yhteistyö­tä. Helsingin Sanomien kriitikko luonnehti kirjaa varsin tylysti: ”Teos on keskeneräinen sekasotku, joka hukkaa mahdollisuuden hahmotella versio Suomen historiasta.”

 Joskus myös perilliset pyrkivät vaikuttamaan lopputulokseen. Esimerkiksi Heikki Haavikko oli aikoinaan kovasti eri mieltä Mauno Saaren kanssa siitä, mitä hänen isästään Paavo Haavikosta saa kirjoittaa. Tuoreimpana tapauksena muistetaan myös Johanna Holmströmin Märta Tikkasesta kertova kirja. Sitä sensuroitiin, koska Tikkasen tytär väitti kirjoittajan toimineen vastoin vanhan äitinsä todellista tahtoa.

Elämäkerrat ovat kärkipaikoilla tietokirjojen myyntilistoilla. Suomen kotimaisten tietokirjojen viime vuoden bestseller-listoilla myydyimpiä olivat muun muassa Kaija Koon, Björn Wahlroosin ja Samuli Edelmannin elämäkerrat. Näiden myyntiluvut ovat 15 000–20 000 paikkeilla ilman äänikirjojakin.

Eva Reenpää määrittelee, että hyvä elämäkerta on kerronnallisesti taidokas kuvaus kiinnostavasta henkilöstä, ja tarinassa ovat sekä asiat että ajankuvat kohdallaan. Parhaimmillaan elämäkerta on myös koskettava ja uutta tietoa antava.

– Viimeksi luin Tommi Saarelan kirjoittaman muusikko Esa Niemisen elämäkerran ja pidin siitä kovasti. Tunsin pääseväni kulissien taakse ja koin eläväni mukana aivan minulle uudessa maailmassa.

Rajat selviksi

Elämäkertakirjallisuutta tutkinut professori Maarit Leskelä-Kärki sanoo, että laji on ollut aina suosittu. Hän näkee, että varsinkin naisista kertovien elämäkertojen osuus on viime vuosina lisääntynyt.

– Ennen elämäkerta kirjoitettiin kunnioittaen ja pönkittämään valta-­asemaa. Nykyisin ääneen pääsevät yhä useammin myös marginaalit. Esimerkiksi Suomalaisen Naisliiton Suomen 100-­vuotisjuhlavuonna käynnistämässä Naisten ääni ­-hankkeessa on kerätty talteen naisten ja äitien historiaa. Leskelä-­Kärki pitää tärkeänä, että on olemassa elämäkertatyöpajoja, joissa tavalliset ihmiset tallentavat omaa tai läheistensä elämää. Se on paitsi merkittävää historiaa myös terapeuttista tekijöilleen.

– Ehkä joskus on ajateltu, että kun on kirjoitettu yksi elämäkerta, niin se on tehty. Nyt korostetaan rajausta, ja hyviä näkökulmia voi riittää useampaankin kirjaan. Esimerkiksi Sibeliuksesta on kirjoitettu varmasti kymmeniä kirjoja. Hyvä elämäkerta vastaa aina kysymykseen, miksi se on kirjoitettu. Parhaimmillaan lukijalle avautuu kuva henkilön lisäksi myös kokonaisesta aikakaudesta tai ilmiöstä.

Maarit Leskelä-­Kärki kertoo juuri saaneensa käsiinsä Riitta Konttisen hienon Anni Swan ­elämäkerran. Hän kehuu, että Konttinen on ollut todellinen pioneeri naisten elämien kirjoittajana. Leskelä-­Kärki itse on mukana valmistelemassa kirjaa Tove Janssonista.

– Hänestä on kieltämättä tehty useampikin kirja, mutta tämä on erilainen. Meillä on näkökulmana meri ja saaristo. Tässä on ympäristökeskeinen idea, hän sanoo.

”Luemme romaanejakin totuutta vasten peilaten. Haluamme tosipohjaisia tarinoita ja olemme herkkiä epätotuudelle.”

Totuuden rakastajia

Tietokirjallisuuden professori Pirjo Hiidenmaa on samaa mieltä siitä, että hyvässä elämäkerrassa on aina selkeä näkökulma ja rajaus. Pahinta on, jos yritetään kertoa kaikki ja lopputuloksena on sotku, jossa sivuhenkilöiksi ahdetut anoppi Agatha ja täti Agatha menevät sekaisin eikä kokonaisuus palvele ketään.

Hiidenmaa muistuttaa Leena Kirstinän tutkimuksesta, jossa tämä on verrannut suomalaisten lukutapoja esimerkiksi virolaisten ja unkarilaisten lukemiseen.

– Tutkimuksen mukaan suomalaiset olivat kaikkein eniten totuuden rakastajia. Luemme romaanejakin totuutta vasten peilaten. Me haluamme tosipohjaisia tarinoita ja olemme herkkiä epätotuudelle. Ehkä tämä on yksi selitys elämäkertojen ja tosipohjaisten kirjojen suosiolle.

Koska totuus kiehtoo, lukija haluaa kiihkeästi tietää, mikä on totta ja mikä ei. Perinteisten elämäkertojen lisäksi viime vuosina on ilmestynyt myös elämäntarinoista kumpuavia romaaneja, eräänlaisia biofiktioita. Sekä Maarit Leskelä­-Kärki että Pirjo Hiidenmaa ovat seuranneet lajityyppien sekoittumista hämmentyneen kiinnostuneina.

– On täysin oikein kirjoittaa historiallisista henkilöistä myös kaunokirjallisia teoksia, mutta kirjailijan täytyy tiedostaa, mitä on tekemässä, ja olla motiiveistaan avoin. Romaani on romaani ja tietokirja on tietokirja. Kirjailijalla on vapaus käyttää muiden elä­mää aineistonaan, mutta joskus liikutaan eettisesti arveluttavilla alueilla. Biofiktiota ei pidä lukea totena, muistuttaa Leskelä­-Kärki.

Hiidenmaa sanoo, että kaikki hyvä kirjallisuus, kuviteltu ja tosi, on tervetullutta. Hänkin korostaa, että lukijan pitää olla tarkkana.

– Joku saattaa kertoa, että hän on oppinut paljon historiasta Täällä Pohjantähden alla ­-trilogiasta. Väinö Linnaa on tituleerattu Suomen parhaaksi historioitsijaksi, ja hänet nimettiin tieteen akateemikoksi, mutta ei hän ollut tutkija. Samoin ei kannata suin päin uskoa, että Mikael Agricolalla oli epilepsia, vaikka Jari Tervon Pääskyt talvehtivat järvenpohjassa ­-romaanissa niin kerrotaan. Ja kun Minna Rytisalo kuvailee kiinnostavassa Rouva C ­-romaanissa Minna Canthin miehen tasa-­arvoiseksi ja vaimoaan tukevaksi, niin siitäkään ei välttämättä ole todisteita.

Lainattuja unelmia

Kuka omistaa minkäkin tapahtuman tai tarinan? Kirjailijalla on toki oikeus yhteiseen todellisuuteen, mutta kuinka paljon hän saa kuvailla perheenjäseniään, tuttujaan tai työtovereitaan? Entä voiko tunnistettavalle ihmiselle rakentaa uusia, epämieluisiakin piirteitä?

Pirjo Hiidenmaa sanoo, että lähes kaikki kirjailijat ovat kautta historian hyödyntäneet omaa elämänsä. Aina ihmisiä on myös kiinnostanut, mikä on totta ja mikä ei.

Hiidenmaa vertaa tilannetta siihen, kun ihmiset sanovat, että onpa pikkupoika isänsä näköinen. Yhdennäköisyys voi olla myös lukijan silmissä. Jos tuntee kirjailijan tai hänen lähipiirinsä, haluaa huomata hahmoissa herkästi näköisyyttä ja joku voi tuntea olonsa loukatuksi ja toista on kehuttu väärin. Suoranaisia kunnianloukkauksia on lähes mahdoton osoittaa, mutta eettistä rajanvetoa on.

– Kirjailija saa sepitellä fiktiota mielikuvituksensa mukaan, mutta on kiinnostavaa, jos joku haluaa kirjoittaa ikäviä asioita tunnistettavista ihmisistä. Voi kysyä ketä ja mitä se palvelee.

Autofiktio­nimike on vakiintunut vasta tällä vuosituhannella lähinnä Karl Ove Knausgårdin Taisteluni­-sarjan myötä, mutta ilmiö on vanha. Henrik Tikkanen tuli tunnetuksi omakohtaisilla romaaneillaan jo 1970-­luvulla, ja Kari Hotakaisen vuonna 1997 julkaisema Klassikko oli kirjailijan itsensä mukaan parodia kyseisestä ilmiöstä.

Tässä lajityypissä kirjailija on itse päähenkilö tai kertoja ja hän kuvailee omaa sekä lähipiirinsä elä­mää tunnistettavasti ja muuntelee tarinaa vain osittain. Nykyisin autofiktion markkinoinnissa omakohtaisuus tuodaan usein selvästi esiin. Näin tarjoillaan pohja julkiselle keskustelulle.

Niin kustantajat kuin tutkijatkin ovat samaa mieltä siitä, että hyvä elämäkerta on aina tietokirja ja bio­ sekä autofiktiot ovat romaaneja. Rajansa pitää olla kaikella.

– Hyvä elämäkerturi ei sepitä mitään, vaan hän nojaa kaikessa alkuperäislähteisiin. Tekstissä voi tietysti esimerkiksi olettaa jonkun keskustelun sujuneen niin tai näin, mutta faktana sitä ei saa ilman todistetta esittää. Lukijan täytyy tietää, mihin voi luottaa, tiivistää Pirjo Hiidenmaa.

Sanasto

Kertomus eli narratiivi on tapahtumasarjan suullinen tai kirjallinen esitys. Kertomus vakiinnuttaa tapahtumien välisen loogisen suhteen ja asettaa ne jatkumoon. Kertomus ei välttämättä ole kronologinen, ja sama kertomus voidaan esittää uudestaan eri tavoin rakennettuna.

Elämäkerta eli biografia on tietokirjallisuuteen kuuluva esitys henkilön elämänvaiheista ja toiminnasta. 1800-luvulla mainitaan elämän-kertomus ja elämä-kerta. Elias Lönnrot käytti muotoa elämäkerta, jonka ruotsinkieliset vastineet olivat lefnadslopp, lefvernesbeskrivning, biografi ja personalier. Elämäkerta voi olla muistelmateos eli muistelmat tai omaelämäkerta. Jos elämäkerta on ulkopuolisen kirjoittama, viittaus auktorisoituun tarkoittaa, että kohde tai hänen perikuntansa on vähintään hyväksynyt teoksen.

Autofiktio eli osittain omaelämäkerrallinen romaani on kaunokirjallisuutta, jossa kirjailija esiintyy päähenkilönä tai kertojana ja tarina on osittain uskollinen tiedetyille faktoille. Suomessa termi on otettu käyttöön vasta 2000-luvulla.

Biofiktio on romaani, jossa päähenkilö on todellinen historiallinen hahmo. Häntä kuitenkin kuvataan rajoitetusta näkökulmasta ja rohkeatkin totuuden tulkinnat ovat mahdollisia.