Hiljaisen tiedon virta katkesi
Lööpin kolumnisarjassa Helsingin Sanomien yliopistokirjeenvaihtaja Valtteri Parikka kirjoittaa koronapandemian seurauksista tuoreimmille toimittajasukupolville.
Jos historiasta pitäisi valita yksi päivä, jolloin olen oppinut kaikkein eniten toimittajan työstä, se olisi tiistai 2. toukokuuta 2017.
Se oli ensimmäinen työpäiväni toimittajana oikeassa toimituksessa. Aloitin harjoittelijana ja kesätoimittajana Helsingin Sanomien kaupunkitoimituksessa Sanomatalon 7. kerroksessa.
Olin kirjoittanut muutamia lehtijuttuja ja opiskellut journalistiikkaa, mutta en tiennyt mitään siitä, millaista toimittajan työ oikeasti on. Muistan tehneeni ensimmäisenä päivänä useita huomioita, jotka yllättivät keltanokan:
1) Ei ole yhtä oikeaa tapaa haastatella. Toimittajat ympärilläni olivat koko ajan puhelimessa. Osa kalasteli vastauksia rennon juttelun keinoin, mutta toiset tivasivat selityksiä lähes väkivalloin.
2) Toimittajat eivät tee koko ajan töitä. Monet lorvailivat, valittivat ja vitsailivat kahviautomaatilla pitkiäkin aikoja. He sanoivat, että se on ideointia. Jutut syntyivät lopulta pikavauhdilla, ja niistä tuli hämmästyttävän hyviä. Toimittajat suojelivat jaksamistaan ja loivat hyvää henkeä.
3) Juttuja ei tehdä kenelle tahansa, niitä tehdään lukijoille. Toimittajat puhuivat koko ajan omituisista yliolennoista, joita kutsutaan lukijoiksi. Lukijat kyllä huomaavat kaikki virheet ja kyllästyvät, jos jaaritellaan tai otsikoidaan tylsästi. Yhtä asiaa nämä lukijat eivät kuitenkaan osaa: heidän lähettämänsä palaute on yleensä ihan typerää. Siihen ei kuulemma kannata suhtautua liian vakavasti.
4) Toimittajat eivät ole leipääntyneitä. Lähes jokaisesta toimittajasta paistoi hämmentävä intohimo juuri sillä hetkellä tekeillä olevaan juttuun, josta piti ehdottomasti kertoa yksityiskohtaisesti uudelle harjoittelijalle. Innostus on toimittajien kantava voima.
Seuraavina päivinä samanlaisia oppeja tuli runsaasti lisää. Ja tulee edelleen.
”Yksinään pakertaessa työn imu koki kolauksia.”
Nyt runsaat neljä vuotta myöhemmin minulla on pelko.
Yli puolitoistavuotisen koronaviruspandemian aikana toimituksissa on aloittanut parikin uutta toimittajasukupolvea, jotka eivät ole saaneet kokea näitä kaikkein opettavaisimpia työpäiviä täydellä teholla.
Vuonna 1966 unkarilais-brittiläinen filosofi Mihály Polányi loi ilmiötä osuvasti kuvaavan käsitteen. Käsite on hiljainen tieto. Taustalla on ajatus siitä, että tiedämme enemmän kuin osaamme muille opettaa. Siksi sivusta seuraaminen on korvaamatonta.
Koronavirus katkaisi ikiaikaisen hiljaisen tiedon virran toimituksissa. Konkarit olivat etätöissä, kun kisällit saapuivat toimitukseen. Vuorovaikutus oli molemmin puolin poissa.
Uudet toimittajat olivat pitkään pääosin perehdytyksen varassa. Se oli väistämättä takaisku paitsi työn oppimiselle myös esimerkiksi yhteisöllisyydelle ja motivaatiolle.
Toimittajan työtä on nimittäin aina kuvattu kutsumusammatiksi: työ koetaan elämäntavaksi ja toimituksissa on loistava yhteishenki. On sanottu, että toimituksen tunnelmassa on ”työn imua”.
Yksinään pakertaessa työn imu koki kolauksia. Se on huono juttu, sillä suomalaisella journalismilla oli jo ennen pandemiaa viheliäinen ongelma. Sitä kutsutaan aivovuodoksi. Journalismin nuoret huipputekijät ovat koko ajan kiinnostuneempia alanvaihdosta. Syitä on monia. Esimerkiksi korkeampi palkka, vakituiset työsopimukset ja vähempi stressi houkuttavat.
Vaikka epidemia aikanaan hiipuu, etätyö on tullut jäädäkseen. Sitä tehdään enemmän kuin aiemmin. Siksi on vaarana, että myös tulevat toimittajapolvet jäävät paitsi ensimmäisten päivien tärkeistä oivalluksista ja opeista. Jos työehdoilla ei voida kilpailla, on toimitusten johtohahmojen pidettävä huolta, että hiljainen tieto virtaa jatkossakin. Vain niin perinteikkään ammatin imu säilyy. ●