True crime -kultakuume

Etusivu > Lööppi > True crime -kultakuume
Riitta Leppiniemi seisoo parvekkeella ja katsoo kameraan
Asianajaja Riitta Leppiniemi ei lukisi true crime -kirjallisuutta lainkaan, ellei hänen olisi omien juttujensa takia pakko.

True crime -kirjojen tekijöiden ja tuomioistuinten välille on syntynyt kitkaa. Yksi haluaa selvittää tapahtumat, toinen kertoa ne kaikille.

Teksti Solmu Salminen | Kuvat Pekka Holmström | Lööppi 4/2021

Share in X Share in Facebook

Kun sielu taivaaseen vilahtaa, kolikko kirstuun kilahtaa. Saksalaisen anekauppiaan Johann Tetzelin (1465–1519) lentävä lause on kääntynyt päälaelleen ja muuttunut uudelleen lihaksi ja luuksi Suomen mediakentässä. Nyt ei enää pönkitetä omaa hurskautta maallisella pääomalla, vaan taotaan sitä. Eikä kovinkaan hurskaasti, jos huippusuositun true crime -lajityypin saamaa kritiikkiä uskoo.

Rikokset ja niiden ratkaiseminen ovat olleet koko vapaan sanomalehdistön ajan journalismin kulmakiviä. Rikosuutiset vangitsevat yleisön huomion ja vahtivat samalla yhteiskunnan kovimpaan sisäytimeen kuuluvia oikeuslaitosta ja poliisia. Pahuus ja väkivalta ovat perinteisesti myyneet myös dekkarikirjallisuuden muodossa.

Nyt rikoskirjallisuus on kouriintuntuvan totta. Sanoman omistaman Supla-palvelun 35 suosituimmasta äänikirjasta tusina käsittelee rikoksia tositarinoiden kautta, ja koko maan suosituimpien podcastien top 50-listassa on seitsemän rikossarjaa.

Suomessa on true crime -kultakuume.

Vera Miettinen istuu pöydän ääressä ja katsoo kameraan, etualalla on hänen kustantamiaan kirjojaan.
Vera Miettinen perusti vuonna 2020 true crime -kirjallisuuteen erikoistuneen kustantamon.

Messukiireitä

Helsingin Arabianrannassa sijaitsevan uudenkarhean toimiston väellä on kiire. Sohvapöydällä lepää kasa tuoreita kirjoja, joita on määrä viedä Helsingin kirjamessuille markkinoitaviksi. Jalkakäytävälle kurvaa kiiltävän musta Tesla, jonka teippaukset näkisi leveämmänkin valtaväylän toiselta puolelta: Deadline Kustannus.

Kustantaja-rikostoimittaja Vera Miettinen porhaltaa sisään kioskikahvi kädessään ja pyytää toimistopäällikköä ajamaan auton parkkihalliin, jotta aikataulupainetta saadaan kurottua kiinni edes muutama minuutti. Deadline Kustannus on juuri julkaissut teoksen Rauman henkirikoshistoriasta, ja pian on menossa julki raju tarina 22 vuotta elinkautista istuneesta Pasi Rädystä.

– Omat syyni perustaa kustantamo eivät edes lähteneet siitä, että true crime -kirjallisuus kiinnostaa ihmisiä ja sitä halutaan lukea. Olin kirjoittanut rikollisuudesta ja huomasin, että rikosten takaa löytyy pitkiä tarinoita. Niihin eivät riittäneet enää edes aikakauslehtien sivut, mutta ne piti saada kerrottua, Miettinen sanoo.

Miettinen alkoi pohtia ideaa omasta kustantamosta vuoden 2016 tienoilla ja lähti mukaan bisnekseen viime vuonna. Ylen rikos- ja oikeustoimittaja Tuomas Rimpiläinen muistelee havahtuneensa true crimen yleistymiseen samoihin aikoihin Miettisen kanssa. Selkeän ja jyrkän nousun huomasi esimerkiksi kustantajien käytöksestä.

– Huomasin, että kotimaista tuotantoa alkoi tulla todella paljon enemmän. Lisäksi useat kustantajat alkoivat lähestyä pyynnöillä tehdä tämän alan töitä. Ei sellaista ennen ollut. Ennen mentiin lakki kourassa kustantajalle kyselemään, julkaisisivatko he kirjan, Rimpiläinen muistelee.

– Draaman ainekset ovat ilmeiset. Elämä, kuolema ja väkivalta ovat dramaattisimmasta päästä aiheita, mitä voi olla. Ihmisillä voi olla tarve päästä kokemaan sellaista maailmaa, mihin oikeasti ei haluaisi joutua. Se on sijaiskokemista, halua saada tietoa jostain, mihin ei oikeasti haluaisi sotkeutua.

Ihmisillä voi olla tarve päästä kokemaan sellaista maailmaa, mihin oikeasti ei haluaisi joutua. Se on sijaiskokemista, halua saada tietoa jostain, mihin ei oikeasti haluaisi sotkeutua.

Merkitys velvoittaa

Rikosaiheisen tietokirjallisuuden ja muun pitkän, tarinallisen sisällön yleistyminen on nostattanut kysymyksiä julkaisutoiminnan eettisyydestä. Onko oikein tarjota viihdesisältöä säälimättömästä huumerikollisuudesta, kuten Katiska-jutusta? Onko missään olosuhteissa sopivaa julkaista tietokirja Koskelan teinimurhasta, jossa puolustuskyvytön 16-vuotias teki kuolemaa tuntikausia ja hänen päälleen virtsattiin?

Miettinen ja Rimpiläinen pitävät yhteiskunnallista merkitystä selvänä. Kumpikin korostaa genren eettistä yhteneväisyyttä journalismin kanssa. 

– Koen, että minulla on journalistin taustan vuoksi velvollisuus tehdä näitä kirjoja. Olen myös sitä mieltä, että jokainen, joka lukee tai kuuntelee tällaisia kirjoja, voi muuttaa maailmaa. Jokaisessa kirjassamme on yhteiskunnallinen merkitys ja jotain, mitä voi käyttää hyväksi omassa elämässä. Esimerkiksi tunnistaa lapsen kaltoinkohtelun nuorisoporukassa, Miettinen perustelee.

Hän kertoo kustantajana käyneensä Koskela-kirjasta pitkiä keskusteluita kirjailija Tiia Palménin kanssa. Myös asianajajat lukivat teoksen ennen julkaisua. Miettinen sanoo painivansa moraalikysymysten kanssa joka päivä. Rikollisuuden olemassaolo on kuitenkin tosiasia, josta pitää voida kertoa julkisesti. Miettisen mukaan true crime -aiheista vaikeneminen ei poistaisi rikoksia ja niiden uhreille aiheuttamaa tuskaa.

Rikollisuuden tuntemus kuuluu yleissivistykseen, sanoo Tuomas Rimpiläinen.

Rimpiläinen on samoilla linjoilla. Muun muassa Messukylän veriteko -kirjasta ja Motiivi murhaan -podcastista tunnettu toimittaja arvioi, että rikollisuuden tuntemus kuuluu yleissivistykseen, vaikkei se itseä koskisikaan.

Laadukkaan true crime -sisällön tekeminen on vaativa laji, jossa tulee ottaa huomioon paitsi teoksen sävy myös uhrinäkökulma. Rimpiläisen mukaan Suomen true crime -tuotannossa on tehty pääosin hyvää työtä, vaikka mukana on joitakin ”luokattomia” teoksia.

True crime -julkaisu on altis saamaan kritiikkiä niskaansa riippumatta siitä, minkä näkökulman tekijä on valinnut.

– Rikosjournalismia saatetaan syyttää tekijäkeskeisyydestä, mutta samaan aikaan voidaan syyttää, että uhreja häiritään. Haastattelupyyntö uhrille voidaan kokea moraalittomaksi teoksi, vaikka se on ainoa tapa saada heidän näkökulmaansa esille, Rimpiläinen sanoo.

Asenteellista kirjoittelua

Oikeustaloilla true crimen hurja nousu on ensin ällistyttänyt ja sen jälkeen aiheuttanut närästystä.

Suomen tunnetuimpiin rikosasianajajiin lukeutuva Riitta Leppiniemi sanoo, ettei lukisi genreä ollenkaan, ellei hänen olisi omien juttujensa takia pakko. Leppiniemi ei halua puhua yksittäistapauksista, mutta kertoo, että teoksia tai jopa toimittajan ja toisen henkilön välisiä keskusteluja on jo ollut oikeudenkäynneissä todisteina.

Toden ja objektiivisuuden rajapinnat mietityttävät konkarijuristia. Kerran Leppiniemen kampaaja totesi, että hänen asiakkaansa on käyttäytynyt oikeudessa rauhallisesti yhtä ”hepulia” lukuun ottamatta. Kävi ilmi, että kampaaja oli katsonut Nelosen Keisari Aarnio -sarjaa ja näyttelijä Jaana Saarista.

Leppiniemi sanoo havahtuneensa erääseen poliisin tutkinnan päätökseen, jossa virkavalta esitti tiedotusvälineisiin liittyvän väitteen: media voi näkökulmallisella kerronnalla pyrkiä vaikuttamaan oikeusprosessiin, joko tahattomasti tai tahallisesti. Toimittajat voivat toki true crime -sisällöissä hyvinkin päästä objektiivisen totuuden äärelle. Pelkästään omalla tiedonhankinnalla omaksuttu näkökulma ei kuitenkaan välttämättä ole tarpeeksi laaja.

– Kun juttua sitten käsitellään oikeudessa ja on näitä kirjoja tai sarjoja, joissa toimittajat kertovat omista löydöksistään, heillä on ennakkokäsitys siitä, kuinka asia on. Silloin kirjoittaminen ei ehkä ole objektiivista. Puhun tässä sekaisin true crimestä ja median kirjoittelusta, Leppiniemi sanoo.

Asianajaja pohtii, kuinka paljon väitetty asenteellinen kirjoittelu vaikuttaa tuomareihin.

– Tuomarithan vakuuttavat, että ei vaikuta, mutten usko, että kukaan ihminen on lukematta esimerkiksi päämedian juttuja. Kuvittelisin, että uutiset katsotaan, vaikka juttu olisi kuinka käsiteltävänä.

Tuomas Rimpiläinen ei näe, että Leppiniemen väittämä ongelma olisi laajemmin läsnä suomalaisessa true crimessä. Rimpiläisen mukaan genressä on nähty joitakin ”oman kannan runnomisia” ja kannanottoja jopa syyllisyyskysymyksiin, mutta yleisesti ottaen teokset tietävät oman paikkansa.

– Suurin osa Suomen true crime -kirjallisuudesta on varsin objektiivista. Mutta mitä tulee totuuden hämärtymiseen, ei kai kukaan usko, että oikeussalissakaan edes yritettäisiin saada selville jokin objektiivinen totuus? Aina toimitaan puutteellisten tietojen varassa ja muodostetaan niistä mahdollisimman tarkka käsitys, Rimpiläinen huomauttaa.

Deadline Kustannuksen Vera´Miettinen ei näe, että true crimen missio olisi puuttua oikeusprosesseihin.

– Ei tässä ole kyse oikeudenkäynneistä tai siitä, tulemmeko me jonkun näpeille. Tässä on kyse uhreista ja siitä, miten me saamme muutettua yhteiskuntaa niin, ettei vastaavaa enää koskaan tapahdu, Miettinen sanoo.

”Jos true crime -kirja romahduttaisi oikeusjutun näytön, voisi kysyä, kuinka laadukas esitutkinta tai oikeusprosessi on ollut, Rimpiläinen sanoo.”

Kinaa käräjillä

Deadline Kustannus ei ole Miettisen mukaan saanut sormenheristelyä oikeussaleista, mutta Rimpiläisellä on kokemusta yhteentörmäyksestä. Eräs syyttäjä kritisoi suorasanaisesti hänen esitutkintauutisointiaan tuomioistuimen käytävällä, kun materiaali oli julkaistu henkilötodistajien nähtäväksi ennen henkilöiden kuulemisia. Rimpiläinen pitää syyttäjän arvostelukykyä huonona ja lisää ykskantaan, että media ei ole tilivelvollinen oikeuslaitokselle tai poliisille.

Mitä haastateltavat tuumaavat ehdotuksesta, että julkaisutoiminnassa peräännyttäisiin embargon kaltaisella sopimuksella odottamaan lainvoimaista tuomiota, jotta oikeusprosessi ja todistajien mielikuvat säilyisivät puhtaina? Kaikki kolme pitävät avausta mahdottomana. Rimpiläinen tyrmää ajatuksen kovimmin sananvapauden rajoittamisena. Riitta Leppiniemi pohtii true crimea myös bisneksenä eikä usko, että sopimukseen koskaan päästäisiin.

Leppiniemi pitäytyy näkemyksessään true crimen objektiivisuuskysymyksestä.

– Haluaisin ihmisten ymmärtävän, että true crime -sarjoissa on taiteellisia vapauksia. Toivoisin, että paperilehtien tai tv- ja radiouutisten kaltainen journalismi pysyisi objektiivisena ilman, että siellä aletaan kertoa totuutena omaa käsitystä siitä, mitä on tapahtunut.

Rimpiläinen haastaa oikeussalien juristeja lisää. Hänen mielestään todistajanlausuntojen laatu on pääkäsittelyissä jo valmiiksi ongelma. Lausuntoihin voi vaikuttaa moni muukin tekijä kuin oikeusjutun julkisuus.

– Jos true crime -kirja romahduttaisi oikeusjutun näytön, voisi kysyä, kuinka laadukas esitutkinta tai oikeusprosessi on ollut, Rimpiläinen sanoo.

Totuus on hyve

Leppiniemi, Miettinen ja Rimpiläinen ovat yksimielisiä ainakin yhdestä asiasta: hyvä true crime -sisältö perustuu journalistisiin periaatteisiin ja totuudenmukaisuuteen – tai Rimpiläisen mukaan niin hyvään totuudenmukaisuuteen kuin käytettävät lähteet mahdollistavat.

– Minun mielestäni true crimea ei pitäisi erottaa rikosjournalismista, vaan ne ovat samoja asioita, jatkaa Miettinen.

Oikeuslaitos ja vapaat tiedotusvälineet ovat toisistaan erillisiä ja riippumattomia demokraattisen valtion ydinelimiä. Objektiivisuuskehotusten ohella Leppiniemellä ei ole medialle juuri muita keskeisiä toivomuksia kuin uhrien hienotunteinen kohtelu. Oikeudenkäynnin riippumattomuuskysymyksessä katse kohdistuu loppujen lopuksi käräjätalon sisälle.

– Ehkä pitäisi vielä enemmän saada todistajan psykologiaan liittyvää koulutusta. Tuomareiden tulisi osata arvioida, miten paljon true crime -sarjat ja muut vaikuttavat todistajien kertomuksiin, Riitta Leppiniemi arvioi.


Share in X Share in Facebook