Ikuinen riittämättömyys
Lööpin kolumnisarjassa journalismiprofession kentän dynamiikasta väitellyt Suomen Kuvalehden toimittaja ja tuottaja Pauliina Penttilä vertailee sankaruuden ja riittämättömyyden tunteita.
Toimitustyön sankaritarinat näyttävät olevan ikuisia, tai ainakin tarina vuodelta 1912 on tutun oloinen.
Siinä on vastoinkäymisiä:
”Ensimmäisessä onnettomuudesta kertovassa sähkeessä oli tuon suuren valtamerihöyryn nimi kokonaan vääristelty eikä ilmoitetun nimistä höyrylaivaa voitu löytää toimituksen käytettävissä olevista eri maiden laivaluetteloista.”
Sankareita:
”Silloin Mattsonin onnistui joidenkin ihmeteltävien johtopäätelmien avulla saada selville, että kysymyksessä täytyi olla vastarakennettu Titanic-niminen jättiläishöyry (– –).”
Ja suuria voittoja:
”Nyt pantiin kuitenkin lennätin toimimaan ja seuraavana päivänä Dagens Tidningillä oli loistava paraatisivu, joka teki eräät kilpailijat kateudesta vihreiksi.”
Titanic-tarina löytyy WSOY:n 1946 julkaisemasta kirjasta, jossa toimittajat muistelevat vuosisadan alkua.
Aivan samanlaisia tarinoita kerrottiin joskus etenkin ulkomaantoimittajista, sitten taloustoimittajista. Nykyisin sankarimuodissa ovat tutkivat toimittajat, etenkin ne, jotka osaavat kaivautua internetin syövereihin.
Tarinat kertovat siitä, millaista journalistista työtä kulloinkin pidetään arvokkaana. Monet ihanteet pysyvät aikakaudesta toiseen. On oltava sinnikäs, oivaltava, työteliäs ja uhrautuva. Ei pidä kumarrella ketään.
Sankaritarinoilla voi nähdä ihanteiden jakamisen lisäksi toisenkin tehtävän: ne peittävät jatkuvan, kalvavan riittämättömyyden tunteen, joka on arjessa kovin usein läsnä.
Kunpa saisin vielä yhden päivän, edes muutaman tunnin. Tekisin tästä niin paljon paremman. Aikaa, rahaa ja työvoimaa, niitä on aina liian vähän. Voisinpa matkustaa tapaamaan haastateltavaa, olisipa toimituksessa joku, joka ehtisi suunnitella juttua kanssani, lukea keskeneräisiä versioita, auttaa onnistumaan.
Resurssien puutteen vielä kestää. Siihenhän on syypää, työnantaja. Se ei ole itsestä kiinni.
Paljon pahempaa on oma riittämättömyys. On upea aihe, värisyttävät haastattelut, materiaalia vaikka kuinka. Sitten yksi pieni ja surkea toimittaja, joka pilaa koko homman. Ei ikinä pääse tavoitteeseensa, ei koskaan pysty luomaan todeksi sitä ideaa, joka prosessin alussa tuntui niin huumaavan hienolta.
Ei ikinä yllä sankarillisiin suorituksiin.
Luulenpa, että näin tunnettiin myös vuonna 1912, mutta sitä ei kirjoissa muistella. Se unohdetaan niin pian kuin suinkin. Kalankäärettä, mikä helpotus, äkkiä eteenpäin!
Journalismin kannalta riipivä riittämättömyydentunne on kuitenkin vähintään yhtä tärkeää kuin sankaritarinoiden välittämät ihanteetkin. Jos muhisimme sankaruuden tunteessa, kokisimme olevamme täydellisiä ja ammattitaitomme huipulla, mihin enää pyrkisimme?
Ikuiselle riittämättömyyden tunteelle ei pidä antaa liikaa valtaa. Se on hyvä renki, mutta isäntänä julmuri.
Tunnetta voi hallita panemalla sen töihin. Jos resursseja on aina liian vähän, niitä voi vaatia sinnikkäästi lisää. Perustella, vedota, selittää. Suunnitella hyvin, mitä tekee, kun lopulta saa jutulleen hiukan enemmän aikaa. Kun se tapahtuu, on osattava toimia tehokkaasti.
Vaikka tilaisuutensa on käyttänyt hyvin, jutun tehtyään tietää taas, että sen olisi voinut tehdä vielä paremmin.
Riittämättömyyden tunne on kuin sitkeä rikkaruoho, siitä ei pääse eroon. Mutta kun päättää, että se onkin villisalaatti, siitä tulee hyödyllinen.
Tunteen syyt ja ilmenemiset voivat paljastaa journalismin ongelmia ja heikkouksia. Kun ne on paljastettu, niitä voi ryhtyä korjaamaan. Vajavaisuus kääntyy vahvuudeksi. Ja kun niin käy, on varmasti tehnyt vähintään pienen sankariteon. ●