”Sinulle ei enää löytynyt paikkaa uudessa organisaatiossa”

Etusivu > Lööppi > ”Sinulle ei enää löytynyt paikkaa uudessa organisaatiossa”
Kuva: Päivälehden arkisto

Lamavuosina lehdillä riitti lukijoita, ja toimituksia kuritettiin lähinnä ilmaisen kahvin kieltämisellä. Vasta vuoden 2008 talouskriisi aiheutti paniikin. Mediayhtiöt ovat senkin jälkeen tehneet hyvää tulosta samaan aikaan kuin tuhansia toimittajia on irtisanottu.

Teksti Ilkka Pernu | Lööppi 4/2020

Share in X Share in Facebook

Toimittaja Kristiina Markkasella oli suunnitelma: kun hän täyttää 50 vuotta, hän irtisanoutuu Helsingin Sanomista ja alkaa freelanceriksi. Suunnitelma kariutui, kun hän 49-vuotiaana sai potkut.

Lokakuussa 2013 lehden toimituksessa aloitettiin koko toimitusta koskevat yt-neuvottelut. Sanoma perusteli niitä ”toimitusprosessien kehittämisellä ja konserninlaajuisella säästöohjelmalla”. Helsingin Sanomien levikin lasku oli kiihtynyt ja mainosmyynti vaikeuksissa. Rahaa upposi myös ulkomaisiin lehti- ja tv-bisneksiin.

LENTÄJÄNÄ. HS:ssa määräaikaisena työskennellyt Kristiina Markkanen teki kesällä 1999 pitkää juttua Sortavalasta ja lensi co-pilottina Antonov II -lentokoneella kaupungin yllä. Kuva: Jaakko Julkunen
LENTÄJÄNÄ. HS:ssa määräaikaisena työskennellyt Kristiina Markkanen teki kesällä 1999 pitkää juttua Sortavalasta ja lensi co-pilottina Antonov II -lentokoneella kaupungin yllä. Kuva: Jaakko Julkunen

Tammikuussa 2014 kerrottiin, että lehdestä irtisanottaisiin 37 henkilöä, mukaan lukien Kristiina Markkanen.

”Tiesin jo, että minut heitetään pois, koska en ollut saanut enää kiinnostavia työtehtäviä. Potkujen syyksi sanottiin, että ‘sinulle ei enää löytynyt paikkaa uudessa organisaatiossa’. Itkin kaksi päivää.”

Helsingin Sanomien mittavat irtisanomiset aloittivat uuden ajan: sen jälkeen media-alalla on nähty lukuisia yt-neuvotteluita, Helsingin Sanomissakin useita. Toimitusten koot ovat pienentyneet radikaalisti. Kuitenkin tilinpäätöstietojen mukaan mediatalot tekevät pääsääntöisesti hyvää tulosta.

Vuollaanko voitot journalistien selkänahasta?

”Tiesin jo, että minut heitetään pois, koska en ollut saanut enää kiinnostavia työtehtäviä.”

Suomi kärvisteli 1990-luvulla talouslamassa, mutta se ei näkynyt kaikissa toimituksissa. Sanomalehtiä julkaistiin yli 300 nimikettä. Erityisesti aikakauslehdillä riitti lukijoita, kun hyvin tehdyt, paksut lehdet toivat ylellisyyttä arkeen.

Riitta Lehtimäki pääsi toimittajaksi Anna-lehteen vuonna 1991. Silloiset lehden säästöt tuntuivat pieniltä.

”Iltapäivälehtiä ei jaettu kaikille, vaan ne piti mennä kahvihuoneeseen lukemaan. Jotain ilmaisia kahveja lopetettiin. Eivät ne olleet mitään oikeita säästöjä. Tuntui, että itse työhön oli aikaa ja taloudellisia resursseja.”

PERUSTYÖSSÄ. Riitta Lehtimäki haastatteli Anna-lehteen politiikan jättävää Norjan pääministeriä Gro Harlem Bruntlandia Oslossa syksyllä 1997. Kuva: Paula Kukkonen / Museovirasto
PERUSTYÖSSÄ. Riitta Lehtimäki haastatteli Anna-lehteen politiikan jättävää Norjan pääministeriä Gro Harlem Bruntlandia Oslossa syksyllä 1997. Kuva: Paula Kukkonen / Museovirasto

Pahimman laman aikaan toimitusten lomarahat peruttiin, mutta toimitusosasto sai neuvoteltua klausuulin: jos yhtiö on vuoden loppuun mennessä tehnyt tulosta, lomarahat voidaan palauttaa. Näin myös kävi.

Anna teki huipputulosta. Lehdessä oli iso toimitus: kymmenkunta reportteria, useita erikoistoimittajia ja graafikoita. Paksuimmillaan viikkolehti oli yli 160-sivuinen. Toimituksen palkat olivat iso kuluerä, mutta toisaalta toimittajien työ myös toi rahaa sisään. Liikevaihdosta merkittävä osa tuli journalismista.

”Perinteisesti lehtiyhtiöillä on ollut kaksi tulonlähdettä, ilmoitusmyynti ja levikkituotot. Se on ollut keskimäärin hyvin kannattavaa bisnestä”, mediatutkija Mikko Grönlund Turun yliopistosta sanoo. Hän on tutkinut sanomalehtimarkkinoiden muutosta 1990-luvun puolivälistä lähtien.

Hänen mukaansa laman jälkeen kokonaismarkkinat kasvoivat, ja mainostuotot nousivat. Vaikka levikit alkoivat laman jälkeen laskea, levikkituotot nousivat, koska lehtien hintoja nostettiin.

”Voi sanoa, että kuluttajat ovat osallistuneet talkoisiin, koska ollaan maksettu yhä enemmän sanomalehdistä, joiden sivumäärät ovat laskeneet. Eli maksetaan enemmän vähemmästä.”

Vielä 2000-luvun alussa suomalaismediat tekivät hyvää tulosta. Lehtitalot luottivat päätuotteisiinsa – sanoma- ja aikakauslehtiin. Niihin oli helppo myydä mainoksia.

Muutos oli ilmassa. Internet yleistyi, ja sen luonteena oli ilmaisuus. Myös lehdet päätyivät siirtämään omat juttunsa verkkoon. Vain harva media pystytti sivuilleen maksumuureja. Sitä ei nähty uhkana omille ansaintamalleille – tilasivathan ihmiset yhä lehtiä uskollisesti.

Myyntitulot kasvoivat tasaisesti, kunnes syksyllä 2008 maailmanlaajuinen talouskriisi muutti tilanteen täysin. Tilaajamäärät alkoivat laskea, mikä sai myös mainostajat vetäytymään. Ilmai­sen nettisisällön makuun päässeet ihmiset eivät olleet halukkaita maksamaan digitaalisesta sisällöstä. Digitaalinen mainosmyynti ei lähimainkaan korvannut tulovirtoja.

Ahdinkoa pahensivat ulkomaiset hakukoneet ja sosiaalisen median palvelut, jotka samaan aikaan läjähtivät suomalaismedioiden tontille. Lehtien perinteiset mainostajat siirtyivät mainostamaan Facebookissa ja Googlessa.

Lehtien kannalta tilanne oli karu: sanomalehtien mainoksiin käytetyt summat putosivat vuosina 2008–2018 yli puolella. Aikakauslehtimaailmassa pudotus oli vieläkin suurempi: mainoksiin käytettiin vuonna 2018 vain noin kolmannes vuoden 2008 summista.

Ajanjaksoa kuvataan nimellä median murros. Se muutti lehtitalojen toimintaa, koska niiden oli muokattava bisneslogiikkaansa, jos aikoivat säilyä hengissä.

Alkoi yt-neuvotteluiden aikakausi. Perinteinen lehtikustantaminen ei enää ollut erityisen kannattavaa. Jälkikäteen on hyvä miettiä, olisiko tilanne ollut vältettävissä. Mediatutkija Grönlund sanoo, että yhtiöt pitivät tiukasti kiinni vanhoista toimintamalleista.

”Internet tuli laajemmin jo 1990-luvun puolivälissä, mutta aika pitkään oltiin paperilehden bisnesmallissa. Ehkä se vaikutti siihen, että kehitystä ei tapahtunut.”

Suomalaiset lehtitalot eivät olleet ainoita, jotka olivat vaikeuksissa. Kaikkialla länsimaissa pohdittiin samoja ongelmia.

Toimittajat muistavat ajan hyvin. Kristiina Markkanen kertoo, että vuonna 2009 Helsingin Sanomien toimituksessa puhuttiin paljon netistä.

”Sitä alettiin arvostaa entistä enemmän. Perinteiset lehdentekijät alkoivat kokea olonsa huo­noksi.”

Riitta Lehtimäki huomasi 2010-luvun alkupuolella Otavamedian Viva-lehden päätoimittajana, että hänellä oli koko ajan kiire.

”Viikon 37,5 työtuntia eivät enää riittäneet. Kun piti alkaa vetää useampaa lehteä, totesin, että se ei ole minulle ammatillisesti mielekästä.”

Vuonna 2014 Lehtimäestä tuli Kotilieden toimittaja. Hänen mukaansa aikakauslehdet olivat aluksi suojassa median murrokselta, koska niiden olemusta ei niin helposti taivutettu digitaaliseen muotoon. Mutta niin vain aikakauslehtienkin toimituksiin rantautuivat 2010-luvulla organisatoriset muutokset ja toimitusten yhdistämiset.

”Tuntui että toimitukset menivät salkku hampaissa uusiin tiloihin. Muutosta oli ihan koko ajan.”

Joku pelko, osakkeenomistajien pelko, valui keskijohdon niskaan.

Media-alan yt-kierre lähestyi vääjäämättömästi myös sanomalehtiä. Kristiina Markkanen muistaa, kuinka Helsingin Sanomien lasitalossakin alettiin 2010-luvun alussa puhua, että pian ne tulevat tännekin. Hänen mukaansa toimituksen tunnelma muuttui noihin aikoihin.

”En saanut mitään ideoita läpi. Lehti muuttui writers’ paperista editors’ paperiksi. Juttujen aiheet oli päätetty kokouksessa etukäteen. Me toimittajat muutuimme resurssiksi”.

Markkasen mielestä toimituksessa ajateltiin, että toimittajan pitää olla hyvä ja mukava ihminen.

”Se henki lensi pihalle. Joku pelko, osakkeenomistajien pelko, valui keskijohdon niskaan. Keskijohdolla oli hirveä kiire koko ajan.”

Tammikuussa 2014 Markkanen irtisanottiin 37 henkilön joukossa. Päätoimittaja Kaius Niemi kertoi haastatteluissa, että mediayhtiö siirtyy yhä monikanavaisempaan tuotantomalliin. Jo seuraavana vuonna Sanoma-konsernista irtisanottiin lisää, yhteensä 240 työntekijää, joista 50 oli toimittajia. Helsingin Sanomat perusti kolme uutta osastoa ja kertoi, että muutoksen tavoitteena on selkiyttää nimenomaan digipuolen toiminta- ja johtamismalleja.

Yritysjargonin takaa kuului viesti, että lehtien piti keksiä ansaintamallit uudestaan. Lukujen valossa näytti siltä, että siihen ei enää tarvittu toimittajia.

Journalistiliiton arvion mukaan vuosina 2009–19 suomalaislehtien toimituksista vähennettiin yt-neuvotteluissa noin 2 000 journalistia irtisanomisilla sekä ero- ja eläkepaketeilla. Määrä on suuri, kun sen suhteuttaa alan kokoon: vuoden 2019 lopussa Suomessa oli vajaat 9 000 journalistia.

Yritysjargonin takaa kuului viesti, että lehtien piti keksiä ansaintamallit uudestaan.

Väki on vähentynyt muutenkin kuin yt-neuvotteluissa. Kun journalisteja on jäänyt eläkkeelle, tilalle ei ole palkattu uusia. Medialiiton mukaan pelkästään lehdistön journalistien määrä väheni vuosina 2010–2019 noin 5 800:sta 3 850:een, eli 1 950 hengellä.

Aivan kuin journalismi ei olisi enää mediatalojen ytimessä.

Mikko Grönlundin mukaan toimittajien lukumäärä ei kerro kaikkea lehtien kustantamisen työmarkkinoista. Lehtitaloissa henkilöstöt ja palkkakulut ovat pienentyneet kokonaisuudessaan, kun lehtikonsernit ovat keskittäneet toimintojaan.

”Täytyy huomioida, että myös hallintohenkilöstöä on vähennetty, ilmoitusmarkkinointia keskitetty ja painotoimintaa ulkoistettu.”

Tilastokeskuksen mukaan kustantaminen työllisti vuonna 2009 yli 17000 henkeä, kun vuonna 2017 heitä oli enää alle 13 000.

Vuonna 2019 toimituksellisten palkkojen osuus oli 25 prosenttia kustannuksista. Journalistien osuus kokonaiskustannuksista on myös suhteellisesti pienentynyt, kun journalismi on mediataloissa vain yksi myyntiartikkeli muiden joukossa.

Kun mediatalot ajautuivat kriisiin, ne alkoivat etsiä uusia tulonlähteitä. Pohjoismaissa skaala on laaja: messutoimintaa, matkatoimistopalveluja ja tapahtumajärjestämistä. Suomessa Sanoma Media Finland on alkanut kasvattaa tapahtumabisnestä yhdessä omien radiokanaviensa kanssa. Sillä, kuten Otavallakin, on myös iso oppimateriaalibisnes, joka kasvaa koko ajan.

Mediatalot kilpailevat nykyään netin hämmästyttävän tuottavilla kauppapaikoilla. Otavamedian Nettix tekee hyvää tulosta. Alman kannattavin liiketoimintayksikkö oli Alma Markets, johon kuuluu digitaalisia asumis-, rekrytointi- ja liikkumispalveluja Suomessa ja Itä-Euroopassa.

A-lehtien kasvavin palvelu on Finnish Design Shop – suomalaista design-tavaraa myyvä verkkokauppa. Kaupan sivuilla on haastatteluja, mutta ne eivät ole journalismia. Lehtitaloista on tullut yleismediataloja.

”Tällä pyritään siihen, että ei olla niin selvästi yhden tai kahden tulovirran varassa”, Grönlund toteaa.

Suomalaisen lehdistön digitalisaatio on yhä kesken, mutta moni asia on vuonna 2020 toisin kuin kymmenen vuotta sitten. Nyt on entistä vaikeampaa löytää lehtien verkkosivuilta ilmaista sisältöä, ja lähes kaikilla maakuntalehdillä on maksumuurit. Lukijat ovat myös alkaneet maksaa digisisällöistä. Helsingin Sanomat kertoi pari vuotta sitten, että sen tilaajamäärä kääntyi kasvuun ensimmäistä kertaa 25 vuoteen, nimenomaan digitilausten ansiosta. Lehden kokonaislevikki on noussut nyt kolmena vuotena putkeen. Viimeaikaiset rekrytoinnit on tehty nimenomaan digitoimituksiin.

Yksi iso trendi on ollut omistuksen keskittyminen. Esimerkiksi Keskisuomalainen on viime vuosina haalinut yrityskaupoilla monia kaupunkilehtiä itselleen. Alkuvuodesta 2020 Helsingin Sanomat osti Alma Medialta maakunta- ja paikallislehtiä.

Perinteinen kustannustoiminta on yhä kannattavaa, tänä vuonna julkaistun media- ja viestintäpolitiikan seurantaraportin mukaan jopa yllättävän kannattavaa. Sanomalehtien kustantajista 72 prosenttia tekee tulosta, ja keskimääräinen nettotulosprosentti on 5,2. Aikakauslehtiä julkaisevilla se on 5,5. Todettakoon, että sanoma- ja aikakauslehtiala ei ole vuoden 2008 jälkeen kertaakaan ollut tappiollinen.

Lehdistön yt-neuvotteluiden tulevaisuus on epämääräinen. Koko maailmaa ja sen joukossa suomalaismediaa kurittavaan koronaepidemiaan reagoitiin useissa lehtitaloissa nopeasti lomautuksilla. Kun tätä juttua viimeistellään lokakuussa 2020, sekä Otavamedia että A-lehdet käyvät yt-neuvotteluja. Kymmeniä journalisteja irtisa­notaan.

En ensimmäisenä kerro, että mut on heitetty Hesarista pois, mutta olen se, joka olen nyt.

Kristiina Markkasella meni puoli vuotta toipua potkuista. Sitten tutut alkoivat tarjota freelance-töitä, ja vanha työkaveri pyysi Markkasta mukaan perustamaansa työhuoneyhteisöön.

”Se oli mieletön henkireikä. Sain aloittaa täysin uudesta näkökulmasta. Kun lähdin ensimmäisen kerran ratikalla keskustasta työhuoneelle Kallioon, olin onnellinen, että elämässäni on uusi suunta.”

Irtisanomisen jälkeen Markkanen on tehnyt sijaisuuksia toimituksissa, viestintätöitä ja tietokirjoja. Hän suunnittelee jatko-opintoja yliopistossa. Vuonna 2017 ollessaan Ugandassa pakolaisavun tiedottajana Markkanen tapasi naisen, jolla oli 12 lasta. Markkanen kysyi, miten tämä ehtii tehdä kaiken. Nainen vastasi, ettei hän halua lastensa näkevän, kuinka heidän äitinsä kärsii ja luovuttaa: miten pystyn antamaan lapsille toivoa, jos vain istun sohvalla.

Markkanen päätti mennä elämässä eteenpäin.

”Hirveän pitkään häpesin, mutta en enää. En ensimmäisenä kerro, että mut on heitetty Hesarista pois, mutta olen se, joka olen nyt. Journalisti minussa ei kuole ikinä.”

UUSIA TÖITÄ. Kristiina Markkanen (oik.) julkaisi syyskuussa 2020 kirjan ihmiskaupan uhrista Itohan Okundayesta. Keskellä Okundaye ja vasemmalla häntä valokuvannut Anna Kuokkanen. Kuva: Elina Kutramoinen
UUSIA TÖITÄ. Kristiina Markkanen (oik.) julkaisi syyskuussa 2020 kirjan ihmiskaupan uhrista Itohan Okundayesta. Keskellä Okundaye ja vasemmalla häntä valokuvannut Anna Kuokkanen. Kuva: Elina Kutramoinen

Riitta Lehtimäki lähti Otavalta tammikuun 2019 yt-neuvotteluissa, ja työskentelee nyt HSJ:n osa-aikaisena opintosihteerinä ja vapaana toimittajana Mediakunnassa.

”Tuntuu, että olen aikakauslehtialalla saanut tehdä niin monenmoista, jopa perustaa oman lehden. Nyt voin keskittyä kirjoittamiseen, sen vuoksi olen alun perin alalle tullutkin.”

Toimituksen johtotehtävät eivät enää kiinnosta Lehtimäkeä. Pomokollegojen uupumus ei ole jäänyt häneltä huomaamatta.

”Kirjoittavat toimittajat jatkavat pidempään, koska se työ elähdyttää ihmisiä. Minä kaipaan työkavereita. Journalistinen työyhteisö on paras työyhteisö. Journalistit on niin hulppean hauskoja, fiksuja ja rasittavia. Sitä kyllä kaipaan.”


Share in X Share in Facebook