Miljoona ruutua
Pari vuosikymmentä sitten työsuhteinen ja freekuvaaja ansaitsivat yhtä paljon. Eivät enää. Tänään kuvauksen monitaitureita yhdistää rakas ammatti, jossa perustyötä on kuvan ja videon syöttäminen ennalta konseptoituihin formaatteihin.
Elettiin 1960-luvun loppua. Reilu kolmekymppinen lehtikuvaaja Mauri Helenius käveli kotikulmillaan Iso Roobertinkadulla ja tapasi sattumalta Kalle Kultalan (1924–1991), maan tärkeimmille lehdille ja kuvatoimistoille työskennelleen kollegansa.
Heleniuksen mieli oli alavireinen, ja hän vuodatti tuntojaan. Ennakkoveroja oli päässyt kertymään. Ulosottomiehen varjo leijui kintereillä. Kultala kuunteli ja rauhoitteli. Hetken kuluttua Kultala puolestaan kertoi, että hänen jokaisessa laitteessaan oli jo ulosottomiehen tarra: hukkaamiskiellossa.
Heleniuksen ahdinko johtui osin aloittelevan yrittäjän taloudellisesta taitamattomuudesta. Kahden valokuvaajan kohtaaminen kertoo kuitenkin ammattiryhmän asemasta 50 sitten – ja nyt.
”Mikään ei suojaa ikärasismilta, jos ei ole työpaikan luomaa turvaa. Kuvaajia on jonossa, ja sieltä poimitaan kolmekymppiset.”
Annika Rauhala, 49, on elättänyt itsensä vapaana kuvaajana noin 25 vuotta. Hän pärjäsi pitkään ihan hyvin, kun jaksoi paahtaa ylipitkää päivää.
”Mutta ei tässä mitään asuntoja ole osteltu. Kulutan vähän enkä osta vaatteita kaupasta.”
Muutaman viime vuoden aikana Rauhala on huomannut, että keikat ovat vähentyneet. Hänen mukaansa myös palkkiot ovat laskeneet tai ainakin keikalta vaaditaan enemmän kuvia saman rahan eteen.
”Vaikka lehteen menisi vain yksi kuva, pyydetään toimittamaan myös nettiin ja laittamaan vaihtoehtoja. Kuitenkaan ei makseta edes sitä, mitä viisi vuotta sitten sai yhdestä kuvasta. Yhteen lehteen kuvasin vuonna 2005 paremmalla liksalla kuin nyt”, sanoo Rauhala.
Hän uskoo, että ikä vaikuttaa keikkojen saamiseen.
”Yli 50-vuotiaat naiset pudotetaan kelkasta. Mikään ei suojaa ikärasismilta, jos ei ole työpaikan luomaa turvaa. Kuvaajia on jonossa, ja sieltä poimitaan kolmekymppiset.”
”Mikään ei suojaa ikärasismilta, jos ei ole työpaikan luomaa turvaa. Kuvaajia on jonossa, ja sieltä poimitaan kolmekymppiset.”
Antti Yrjönen, 27, on kuvannut freelancerina vuodesta 2016, mutta on tämän vuoden lopulla tehnyt muutaman kuukauden pestiä Helsingin Sanomissa. Sattumaa tai ei, Yrjösellä menee mukavasti.
”Pidemmälle on harvoin mitään tiedossa, keikkaa on kuitenkin ollut enenevissä määrin”, hän sanoo.
Journalistiliiton työmarkkinatutkimusten mukaan freekuvaajien tulot ovat jääneet 2000-luvulla huimasti jälkeen työsuhteisista kollegoista. Vuonna 2018 lehdistön työsuhteisten kuvaajien ja kuvatoimittajien kokonaisansiot olivat keskimäärin 3827 euroa, freekuvaajien verotettavat tulot keskimäärin 2300 euroa kuukaudessa. Parikymmentä vuotta aiemmin ryhmien ansiot olivat olleet suunnilleen samansuuruiset.
Media- ja viestintäalan koulutus lisääntyi 1990-luvulla ja varsinkin vuosituhannen vaihteen jälkeen. Monen mielestä valokuvaajia koulutetaan aivan liikaa. Syitä huonoihin palkkioihin on muitakin.
Mauri Heleniuksen uralla ostajat ovat muuttaneet maksun perusteita useamman kerran. Pyrkimys on ollut laskea hintoja. Esimerkiksi digiajan alussa perusteltiin, että enää ei ollut materiaalikuluja. Kuvien käsittelystä ei silti haluttu maksaa.
Hinta on voinut riippua kuvien laadusta, kuvaajan pärstäkertoimesta tai neuvottelutaidoista. Tai siitä, kuka toimituksessa on kuvia sillä kertaa tilannut. Helenius tunnetaan rauhallisena mutta sitkeänä neuvottelijana, joka perustelee palkkiotoiveensa huolellisesti. Hän kuitenkin tunnustaa, että rahasta puhuminen on aina ollut hankalaa.
”Olen matkan varrella oppinut jollain lailla tulemaan toimeen sen vaikean tunteen kanssa. En kuitenkaan ole osannut pitää puoliani niin hyvin kuin olisi ollut mahdollista”, hän sanoo.
Tällä vuosituhannella lehtitalot ovat ajaneet väkisin läpi konsernisopimukset, joissa neuvotteluvaraa ei käytännössä ole. Ne ovat selkiyttäneet hintoja ja muita ehtoja, mutta monet kuvaajat ovat kokeneet hinnat alhaisiksi ja ehdot kohtuuttomiksi.
Annika Rauhala ihmettelee, että jopa ay-lehtiä on lähtenyt samansuuntaiselle tielle.
Kun nykyinen kuvatoimituksen päällikkö Panu Katila, 59, aloitti kuvatoimittajana Ilta-Sanomissa vuonna 1994, lehdessä oli kuusi valokuvaajaa. Rahasta ei stressattu. Freekuvaajalta saatettiin tilata jopa yhden palstan kuva.
Nykyään tilataan vähemmän. Se johtuu talousajattelun muuttumisesta. Lehden omat kuvaajat eivät enää seuraa esimerkiksi palloilusarjoja, mikä ennen oli osa jokaviikkoista rutiinia. Ilta-Sanomat ostaa kuvat Lehtikuvalta. Kuvaajien henkilötyövuosien määrä väheni kertaalleen luontaisesti jo kolmeen ja puoleen. Nyt heitä on taas kuusi, koska työtä teettävät myös videot.
Videoiden on povattu tuovan valokuvaajille lisää töitä. Annika Rauhala kävi vuoden videokoulutuksen, mutta se ei ole tuonut keikkoja.
Antti Yrjösen mukaan videoiden teko vie aikaa, ja niiden hinta nousee helposti yli ostajien kipurajan. Sen takia ne teetetään lehtien omilla kuvaajilla. Hesarissa tuotetut videot ovat enimmäkseen konseptoituja klippejä ilman ääntä. Niillä voidaan esimerkiksi havainnollistaa urheilusuoritusta. Yrjösen kokemuksen mukaan maakuntalehdissä tehdään pääasiassa editoituja haastatteluja.
Lehtitaloissa kaikki kuvaajat ottavat tavallisesti sekä liikkuvaa että still-kuvaa. Videot on luultavasti suurin muutos, jonka digitaalisuus on tuonut heidän työnkuvaansa. Etenkin hyvä äänenlaatu vaatii opiskelua. Keikoilla kiire on lisääntynyt.
”Kyllä se työn jäljessä näkyy, jos tekee monenlaista mediaa. Videointiin käytetty aika on pois kuvaamisesta ja kuluttaahan se haastateltavaakin tuplana”, sanoo Yrjönen.
Antti Mannermaan, 50, työpaikka on Alma Median Talent -liiketoiminta-alueella, joka muun muassa julkaisee kolmeatoista lehteä. Mannermaa ja hänen kuusi kollegaansa kuvaavat suurimman osan lehtien tarpeista. Freekuvaajilta tilataan tavallisesti 5–8 keikkaa viikossa. Näistä yli puolet tulee pääkaupunkiseudun ulkopuolelta. Muutamassa prosentissa freekeikoista ostetaan myös videota.
Mannermaa on tehnyt videoita kymmenisen vuotta, ja niitä pyydetään koko ajan enemmän. Videot ovat enimmäkseen editoituja haastatteluja, jotka kuvataan usealla kameralla ja pyritään kuvittamaan aiheen mukaan.
Iltalehden tuottaja Jukka Lehtinen, 31, kertoo, että omat kuvaajat tekevät käytännössä jokaiselta keikalta myös videota. Toimituksessa on peräti 14 kuvaajaa, joista tosin muutama tarvittaessa töihin tulevan sopimuksella. Hatusta vetäen Lehtinen arvioi, että ilman videotuotantoa kuvaajia olisi 10 vähemmän.
Iltalehden kuvaajat voivat tehdä juttuja itsenäisesti. Silloin he kuvien ja videoinnin lisäksi haastattelevat ja kirjoittavat pienen tekstin. Kuvaajat käyttävät myös monikamerastudiota.
”Koulutamme heidät itse. Tämä on suuntaus, johon ollaan menossa. Monipuolisille tekijöille on jalansijaa”, Lehtinen sanoo.
Iltalehti tilaa videoita myös free-kuvaajilta, joista osa tekee myös livelähetyksiä.
Digitaalisuus nitisti lopulliset tapaamiset
Mauri Helenius osti vuonna 1999 digikameran, Applen kannettavan tietokoneen ja nettiyhteyden; hinta 100 000 markkaa. Siihen aikaan esimerkiksi uusi Nissan Micra maksoi noin 65 000 markkaa.
”Se oli sellainen saumakohta, jossa piti päättää, jatkaako kuvausta vai ei”, Helenius sanoo.
Päätöksentekoa helpotti, että Heleniuksen vakioasiakas Talentum aloitteli Wow-verkkomediaa. Idea oli, että Helenius lähettäisi toimitukseen kuvia jo kuvauspaikalta. Aivan putkeen kaikki ei mennyt, koska toimituksessa oli Macien sijaan pc:t, ja tuskaisen säätämisen jälkeen Helenius onnistui lähettämään kuvia vasta kotoaan.
Wow jäi lyhytikäiseksi, mutta Helenius innostui digitaalisuuden mahdollisuuksista.
”Olin ehkä vähän leipääntynyt ja kaipasin muutosta. Digi antoi työhön lisäbuustia, joka on kantanut näihin päiviin saakka.”
Annika Rauhala toteaa, että vaikeissa olosuhteissa oli suuri helpotus, kun ei enää tarvinnut jännittää, miten valotus on onnistunut. Muuten digitaalisuus on muuttanut hänen työtään aika vähän.
Helenius pohtii myös toisenlaisia vaikutuksia. Ennen vanhaan toimituksiin saattoi poiketa juttelemaan ohi mennessään. 1980-luvulla alettiin lukita pääovia, ja freelancerit jäivät ulkopuolisiksi. Digitaalisuuden myötä katosi tarve edes viedä vedoksia toimituksiin.
”Se viehätti ensin, mutta oli suuri menetys. Digitaalisuus nitisti lopullisesti tapaamiset.”
Kun Antti Mannermaa leikkaa Markkinaraatia, tehoton editointikone pätkii ja saattaa sammua. Markkinaraati on noin puolen tunnin ohjelma, joka ilmestyy viikoittain Kauppalehden, Arvopaperin ja Talouselämän verkkosivuilla. Ennen se tehtiin yhteistyössä MTV3:n kanssa.
”Tämän vuoden alusta perinteiseen tyyliin ilmoitettiin, että ruvetaan tekemään sitä itse. Piti saada vähintään vastaavan laatuinen ohjelma, vaikka tekemiseen ei ollut kunnon tiloja ja kamoja”, Mannermaa toteaa.
Ei sanaakaan toimittajan kanssa, tehdään formaattiin, täytetään reikää ja sillä hyvä.
Hänen mielestään tunnelma töissä on muuttunut työuran alkuajoista 1990-luvulta. Päivät on aikataulutettu tarkkaan, ja kiire on lisääntynyt.
Lehtien tekoprosessikin on muuttunut. Ennen toimittaja ja kuvaaja olivat yleensä yhdessä keikoilla. Lähtiessä oli usein epäselvää, millaista tarinaa tapahtumasta tai yrityksestä irtoaa. Keikan jälkeen juteltiin toimittajan kanssa ja päätettiin jutun suunta. Graafikon kanssa mietittiin, mitä materiaalista syntyy.
Nykyään lehdissä on tiukka konsepti ja ennakoiva taitto. Taittaja usein vain säätää kuvien rajausta ja katsoo, että teksti juoksee. Kuvaajalle ei juuri löydy tilaa luoda mitään hienoa tai poikkeuksellista. Briiffit ovat sitä, että kalenteriin on merkitty tilaus, käy kuvaamassa tämä henkilö tähän aikaan.
”Ei sanaakaan toimittajan kanssa, tehdään formaattiin, täytetään reikää ja sillä hyvä”, Mannermaa sanoo.
Uusia asioita on opittava koko ajan, mikä sinänsä on kiinnostavaa. Mannermaa kuitenkin toteaa, että joskus ennen työnantaja saattoi pyytää opettelemaan jotain tiettyä asiaa ja jopa tarjota koulutusta. Nyt asiat on vain osat-tava. Jos ei osaa, oppi on hankittava tavalla tai toisella.
Mannermaa ei silti haikaile vanhoihin aikoihin.
”Yritän olla tyytyväinen siihen mitä on ja vaikuttaa epäkohtiin. Koen, että voin jollain lailla vaikuttaa työn tekemiseen. Jos en voisi päättää mistään, se olisi varmaan katastrofi.”
Mauri Heleniuksesta tuntuu hurjalta ajatella, että freeura on kestänyt yli 50 vuotta ja tuloksena on lähemmäs pari miljoonaa ruutua. Nyt 75-vuotiaana hän ei ole lopettamassa.
”Minulla on aina ollut kauhea palo tähän hommaan. Kuvaan niin kauan kuin henki pihisee.” •