Morjensta, mää oon hesalainen journalisti!

Etusivu > Lööppi > Morjensta, mää oon hesalainen journalisti!

Mikäli helsinkiläisjournalistilta kysytään, helsinkiläisjournalismissa on nykyään sanaparin molemmat sanat väärin.

Teksti Jyrki Lehtola | Kuvitus Ville Ranta | Lööppi 4/2020

Share in X Share in Facebook


”TARKISTA FAKTASI!”

Oi, oi. Pian joku itkee.

Ennen vanhaan journalisteilla oli maailmassa lämmitetty kolo, jossa olla oma itsensä ilman ulkopuolisten pahoinvoivia ilmeitä. Pressiklubi toimi vuosien varrella muun muassa Hotelli Marskissa, Ravintola Tekniskassa ja Asemaravintolassa.

Pressiklubiin pääsi kortilla, joka todisti asemasta mediassa, jolla vielä silloin oli asema yhteiskunnassa. Enää ei löydy lahoavalle ammattikunnalle paikkaa, jonka ovella näyttää lappua vailla merkitystä.

Pressiklubin tilalle ovat tulleet oman kodin Twitter-klubi ja Hakaniemen Ravintola Rytmi.

”EIKÖ SULLA OLE VITTU MINKÄÄNLAISTA AMMATTIMORAALIA?!”

Rytmi on paikka, jonne journalisti saapuu nostamaan itselleen viimeisen maljan ennen kuolemaansa. Sitä ennen journalisti voi vielä hetken kertoa itselleen olevansa olemassa, sillä Rytmistä löytyy toinen ja kolmas helsinkiläisjournalisti, joilla kaikilla on erilaiset näkemykset neljännen helsinkiläisjournalistin journalismia käsitelleestä artikkelista.

”MIKÄ SUN LÄHTEES ON?!”

Rytmissä journalismi alkaa riidellä itsensä kanssa, ja silloin riitelevät kaikki: asiat, ihmiset, traumat, pettymykset, toiveet. Rytmissä riidellään Yleisradion asemasta, Sanomasta, Almasta, sanomasta, Almasta, kertomuksen vaaroista, faktoista, faktoista, faktoista, moraalista, moraalista, moraalista apuaaaaaaaaaa!

Ja kun huuto loppuu, alkaa itku.

Mis on jatkot, en halua kuolla yksin.

Vielä 30 vuotta sitten journalistit olivat Suuria Persoonia. Ne tuhosivat ja nostivat uria.

Helsinkiläisjournalistin riitelylle ja itkulle on perustellut syynsä. Kun autot saapuivat kaduille jäädäkseen, jäi kaksi muita hitaampaa hevoskuskia talleille muistelemaan menneitä ja riitelemään narratiivisesta astutuksesta.

Ennen oli paremmin. Journalistin luonnevioilla oli vielä vaikutusvaltaa ja itseään saattoi pitää sankarina muuallakin kuin Mustassa laatikossa havainnollistamassa ihmistä, joka haluaa muistella vanhoja lehtijuttujaan.

Vielä 30 vuotta sitten journalistit olivat Suuria Persoonia. Ne tuhosivat ja nostivat uria. Ne pitivät pystyssä valheita ja paljastivat niitä. Ne ylistivät kavereitaan, halusivat kavereiksi isommille, kiusasivat vihamiehiään, ja usein ne kaikki olivatkin miehiä.

Jukka Kajavaa, Mattiesko Hytöstä ja Seppo Heikinheimoa tuijotettiin Helsingin kaduilla. Pekka Hyväriseltä pyydettiin Bar Sodassa nimikirjoitusta, Pekka Karhuvaaran tapaamista muisteltiin, näitsä, tuollon Seija Sartti ja Anneli Sundberg, niillä on varmasti hauskaa, Loka Laitinen taisi jäädä Jukka Kuikan kanssa Poseidoniin dokaamaan.

Sitten maailma muuttui itsensä näköiseksi, ja helsinkiläisjournalistille oli helpotus tyhmistyä maailman mukana. Usein se siinä onnistui, mutta maailma ei silti välittänyt.

Journalisti menetti hiljalleen oman kasvunsa tunnusmerkit. Hän kadotti työhuoneen, työnkuvan, omanarvontunnon, ja päätyi kirjoittamaan Popper-gradunsa takaa artikkelia vatsan koon vaikutuksesta seksielämään.

Harhoissaan ketterimmät pakenivat ensimmäisinä. Ne hakeutuivat aloille, joissa tehdä tuhoa syvemmällä tasolla: terapeuteiksi, viestin­nän asiantuntijoiksi, yritysjohdon konsulteiksi.

Kun toimittaja Katri Makkonen siirtyi 2020 kesän lopuksi Yleltä Milttoniin, journalistit surivat ja itkivät. Taas oli yksi meistä menetetty. Itkun ja surun seassa yhden keskivertojournalistin leirinvaihtoa myös analysoitiin ja tultiin siihen tulokseen, että vaikka maailma on muuttunut – internet, internet! – siitä ei tule seurata se, että työnantajat vaativat journalismin muuttuvan maailman mukana, sillä työnantajien tehtävä on tukea journalistin ammatillista nostalgiaa.

Ja siellä ne nyt makoilevat, entiset helsinkiläisjournalistit, lukemassa lehtiään, joissa maalaiset kirjoittavat Helsingistä.

Mikäli helsinkiläisjournalistilta kysytään, helsinkiläisjournalismissa on nykyään sanaparin molemmat osat väärin.

Osalla helsinkiläisjournalisteista on vielä vahvat muistot vuosituhannen vaihteesta, kun journalismin murroksesta jo puhuttiin, mutta ei huolestuneina, vaan hieman kiihottuneina, kun kuitenkin journalismista puhuttiin.

Tuolloin oli vielä rahaa ja löysyyttä. Jutut mentiin kirjoittamaan kotiin, koska työpaikalla ei pystynyt keskittymään välttävän lauseen kirjoittamiseen. Usein kotiin jäätiin myös miettimään seuraavaa juttua. Työpaikalla istuskeltiin ja jutusteltiin, 1 300 merkin kirjoittamiseen kului kolme tuntia, mikä oli pakko nollata horisemalla alakerran ravintolassa kuusi tuntia journalismista. Kaikkialla oli juhlia, kutsuja, 1980-lukua, jutuista maksettiin liikaa ja harhoissa oli helpompi elää, kun ei ollut sosiaalista mediaa pilkkaamassa paskoja juttuja.

Sitten Helsinkiin saapui yhä enemmän maalaisia, jotka luulivat Norssia tupakkamerkiksi. Maalaiset halusivat pestä nopeasti heinät hiuksistaan, ja kun mediatalot alensivat palkkioitaan, ne kelpasivat maalaisille eliittilukiolaisten ryhtyessä omistusasunnoissaan Stealth-luokkasotaan.

Ja siellä ne nyt makoilevat, entiset helsinkiläisjournalistit, lukemassa lehtiään, joissa maalaiset kirjoittavat Helsingistä, vaikka ne eivät menettäneet Kulosaaressa neitsyyttään, eksyneet Töölössä, saaneet melkein turpiinsa Sörnäisissä, eivät edes käyneet siinä alkuperäisessä Ysissä.

Kaiken tuon olisi helsinkiläinen kestänyt, mutta: ”TARKISTA FAKTASI!”. Eirassa ei ole K-Marketia, Se on Ullanlinna, ei Eira! Sörnäinen ei ole Itä-Helsinkiä! Kallio ei ole osa Alppiharjua!

Töölö taivutetaan Töölö!

Maalaistyrkyille ei riittänyt Helsingin väärin­ymmärtäminen, ne halusivat ymmärtää myös helsinkiläisyyden väärin. Ihmisen hyvyyteen uskova olisi voinut olettaa maalaisten tuovan helsinkiläisyyteen tietoisuutta maailmasta plaseerattujen pöytien toiselta puolen, mutta kun oli päästy mattolaiturilta Mattolaituriin, kävi päinvastoin.

Helsinkiläistyneet maalaisjournalistit olivat niin räjähtämässä maalaisuutensa traumoihin, että muuttuivat pilakuvaksi siitä, mitä luulivat helsinkiläisyyden olevan, ja niin ne kävivät taistoon syntyperäänsä vastaan.

Kun mediassa tulee vastaan tavallista halveksivampi näkemys maalaisista ahneina avustusten kuppaajina, jotka vaihtavat vuosittain traktorin kalliimpaan ajaakseen sillä maahanmuuttajan päälle, tuo näkemys on peräisin helsinkiläistyneeltä maalaisjournalistilta, jolta turhaan odotti enemmän.

Erno Paasilinna totesi joskus, että kansan rehellisin ääni löytyy yleisönosastoista. Elettiin viattomia aikoja, jolloin kukaan ei naurahtanut älymystölle, joka ylisti aitona kansan äänenä sitä, mikä oli valikoitu, editoitu ja korjattu sellaiseksi, että se kuulosti melkein älymystön omalta ääneltä.

Nyt kansan ääni kuuluu klikkauksena, ja se klikkasi juuri vatsaa, penistä, tunteita, miten haarukkaa käytetään oikein. Ja se ääni kuuluu huutona, jossa korkeimpana on oma ylpeys kaikesta mitä ei ymmärrä, hyväksy, halua tietää.

Ja kun kansa ei osoittautunutkaan Paasilinnan itsesivistyväksi ideaaliksi, päätoimittajat ymmärsivät viimein, että kansa ei kaipaa tietoa, sivistystä, mahdollisia maailmoja, vaan kaltaistensa itsesäälisiä tunteita, melankolian banalisointia ja merkitysten liioittelua. Ja niin journalisti sai viimein, hetki ennen kuolemaansa, käskyn olla oma itsensä.

Siksi se kirjoitti juuri esseen siitä, että se haluaisi pukeutua pukuun, mutta kun ei se kehtaa. Se kertoi perehtyneensä USA:n tasa-arvotaisteluun tv-sarjaa katsomalla. Se kutsui eilen tapahtunutta ”historialliseksi”. Se kutsui tunti sitten syntynyttä ”legendaariseksi”. Se katsoi valokuvaa nuoruudestaan ja huokaisi ”ikoninen!”. Se kysyi fysioterapeutilta, miten elää. Se piti päiväkirjaa koronatunteistaan, joita oli yksi. Se kirjoitti isästään, siskostaan, puolisostaan – aina ei ole ollut journalistilla helppoa! Se luetteli kyyneleitään, niitä oli monta.

Viime voimillaan, viimeisinä tekoinaan helsinkiläisjournalisti laskeutui rakentamaltaan jalustalta ja sai olla haavoittuva, hauras ystävä, jota kukaan ei halunnut.

Melkein sata vuotta aiemmin runoilija T. S. Eliot oli ehtinyt kirjoittaa helsinkiläisjournalistille muistosanat: Tällä tavoin maailma loppuu / tällä tavoin maailma loppuu / tällä tavoin maailma loppuu / ei paukahtaen / vaan kitisten:/ ”Vielä 2000-luvun alussa journalismi oli parasta, mitä viestinnän tutkinnolla saattoi tehdä: luovaa ja vaikuttavaa työtä.”

Onnea ja pitkää ikää, HSJ!


Share in X Share in Facebook