Marginaalia massoille
Rajatieto, esoteria, marginaalit ja ääri-ilmiöt. Muun muassa näiden aiheiden ympärille oli rakennettu Perttu Häkkisen journalismi. Häkkisen kolme vuotta sitten tapahtunut yllättävä poismeno jätti aukon paitsi lukemattomien ihmisten elämään myös suomalaisen journalismin kenttään.
– En mä mene johonkin Ruisrockiin, syö siellä bajamajoja tyhjäksi ja ole sitten aivan kiimassa, selitti mieltymyksiään tabuja rikkova performanssitaiteilija ja muusikko Bizarre Uproar, jota kuvailtiin ”paskaa syöväksi natsiksi” Perttu Häkkisen radio-ohjelmassa syksyllä 2016.
Yle Puheen keskellä arki-iltapäivää esittämä ohjelma sai kuuntelijansa – etenkin satunnaiset – varmasti vetäisemään kahvit väärään kurkkuun useammin kuin kerran. Toisaalta juuri se houkutteli yleisöä kanavalle ja sai kanavan johdon tilaamaan aina uuden ohjelmakauden edellisen perään. Ohjelmaa esitettiin tammikuusta 2013 Häkkisen kuolemaan saakka.
Ohjelman toimittaja, elokuussa 2018 pyöräilyonnettomuudessa menehtynyt Perttu Häkkinen oli kuollessaan 39-vuotias. Hän oli perheenisä, muusikko, filosofian maisteri, yrittäjä, toimittaja ja kirjailija.
Vaikka Häkkinen muistetaan parhaiten Ylelle tekemästään ja hänen nimeään kantaneesta keskusteluohjelmasta, freelancerina Häkkinen työskenteli useille muillekin työnantajille, kuten Helsingin Sanomille, Radio Helsingille, Keskisuomalaiselle, Rumballe ja Long Playlle.
Taloudellisessa mielessä Häkkisen tekemistä ohjasi kaksi perusnuoraa: Ensinnäkään hän ei omien sanojensa mukaan halunnut ”panna kaikkia munia samaan koriin” vaan valmistautua järjestelmällisesti siihen, että ”jos yksi tai kaksi duunia lähtee alta, niin aina on kuitenkin jotain”.
Toiseksi Häkkinen ja hänen yhtiökumppaninsa ja ystävänsä Panu Hietaneva pyrkivät työssä olemaan kuin pullonkerääjiä.
– Mielestäni pullonkerääjälle ja toimittajalle kannattavinta on löytää omat apajansa eli mennä sinne, missä muut eivät ole, sanoo Hietaneva.
Heillä oli Häkkisen kanssa kahden miehen tuotantoyhtiö nimeltä Vahvempi aines.
”Häkkinen ajatteli, ettei toimittajien tarvitse ryhtyä arvottamaan haastateltaviensa kokemuksia. Arkkienkeli-kokemusta voitaisiin lähestyä sen sijaan vaikka folkloristiikan näkökulmasta.”
Journalismin harrastaja
Vuonna 2015 Häkkinen antoi haastattelun tämän jutun kirjoittajalle. Juttu julkaistiin hyvin pienen painoksen omakustannelehdessä Viestinnän Tulevaisuudessa.
Haastattelun aikaan Häkkinen ahkeroi kahden radiokanavan toimittajana, teki tietokirjaa ja kirjoitti kolumneja, mutta sanoi silti haastattelussa, ettei oikeastaan aivan kirjaimellisesti identifioi itseään toimittajaksi. Eräs syy siihen oli kuulemma se, ettei hänellä ollut suoranaista ammatillista koulutusta toimittajan työhön. Tämän vuoksi Häkkinen näki itsensä jossain määrin journalismin harrastajana.
– Enemmän olen ainakin tällä hetkellä kansanperinteen kerääjä ja levittäjä. Kansanperinteen tiedottaja, hän pyöritteli tuolloin.
Näistä ajatuksistaan huolimatta Häkkisellä oli teräviä näkemyksiä journalismista, jossa on totuttu pitämään ihanteena tasapuolisuutta ja sitä, että vastakkaiset näkemykset pääsevät ääneen samassa jutussa.
Häkkinen ei sellaiseen uskonut, sillä hän näki järjestelyn johtavan usein polarisaatioon.
– Nykyään media on hyvin pitkälle sellaista, että se keskittyy polarisaatioon. Siis klassinen radio-ohjelmahan menee näin, että otetaan Umayya Abu-Hanna ja Jussi Halla-aho keskustelemaan maahanmuutosta. Sitten ne istutetaan saman pöydän ääreen ja vähän usutetaan toistensa kimppuun. Ja mitä enemmän ne huutavat, niin ollaan, että vittu nyt on hyvä meininki, Häkkinen sanoi.
Kesken Perttu Häkkisen radio-ohjelman ensimmäisen kauden tekijät ryhtyivät kuitenkin miettimään, tarvitseeko kaikkea polarisoida.
– Ehkä voisimme sen sijaan ottaa ohjelmaan esimerkiksi ihmisen, joka uskoo, että arkkienkeli Rafael ilmaantuu hänelle keltaisessa kaavussaan ja kertoo, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Että jos otamme tämän tyypin studioon, niin pitääkö vastapainoksi ottaa skeptikko, joka sanoo, että sinä olet mielenterveysongelmainen, Häkkinen kysyi kirjoittamassani jutussa.
Häkkinen ajatteli, ettei toimittajien tarvitse ryhtyä arvottamaan haastateltaviensa kokemuksia. Arkkienkeli-kokemusta voitaisiin lähestyä sen sijaan vaikka folkloristiikan näkökulmasta.
– Sitten soitetaan dosentille, joka on tutkinut suomalaisten enkelikokemuksia. Ja mitä kummallisimmista aiheista yleensä löytyy joku, joka todella on tutkinut sitä aihetta. Ohjelman insertissä tämä dosentti sitten kertoo, ettei Marja-Liisa ole ainoa suomalainen, joka on kohdannut arkkienkelin.
”Häkkinen oli toimittaja, jonka oli paras antaa itse ideoida juttunsa.”
Heittäytyvä toimittaja
Suurelle yleisölle Häkkinen tuli ensimmäisen kerran tunnetuksi Helsingin Sanomien Nyt-liitteen jutuistaan, joita hän alkoi kirjoittaa vuonna 2007. Nykyään viestintätoimisto Milttonilla työskentelevä Ville Blåfield oli Nyt-liitteen esimies, kun Perttu Häkkinen tuli lehden kesätoimittajaksi.
– Kesätyöhaastatteluun tuli kummallinen filosofian opiskelija ja dj, joka sitten työssä osoittautui mainioksi kirjoittajaksi. Siitä yhteistyömme jatkui usean vuoden ajan. Kesätyön jälkeen hän jatkoi avustajana ja kolumnistina.
Blåfieldin mukaan Häkkinen oli toimittaja, jonka oli paras antaa itse ideoida juttunsa.
– Niitä juttuja hänet kannatti laittaa tekemään, sillä silloin hän työskenteli totaalisesti heittäytyen.
Heittäytymisreportaasien aiheita Häkkinen löysi hyvinkin arkisen näköisistä kohteista, joita saattoivat olla vaikkapa ”Oulu” tai ”Kuopio”. Hän teki muun muassa juttusarjan, jonka ideana oli pääpiirteittäin se, että Häkkinen ja valokuvaaja matkustivat junalla johonkin suomalaiseen kaupunkiin ja katsoivat mitä tapahtuu.
Nykyään tuskin ketään lähetetään juttukeikalle noilla eväin. Eikä Häkkinenkään umpimähkäiseltä vaikuttaneella konseptillaan aina osunut napakymppiin.
– Täytyy myöntää, etteivät repparit aina olleet priimaa. Mutta kun tähdet olivat kohdillaan, ne olivat hauskoja, vetoavia ja toimivia lehtijuttuja.
Kaikesta voi tehdä jutun
Toimittajana Häkkisen saavutuksiin kuului kyky tuoda marginaalisia ja eriskummallisia ilmiöitä ja henkilöitä valtavirtamediaan ja käsitellä aiheitaan siten, että suuri yleisökin pystyi ymmärtämään ja kiinnostumaan niistä. Rajatiedon aiheitaan Häkkinen onnistui käsittelemään niin, että kriitikotkin kuuntelivat ohjelmia suurella mielenkiinnolla.
Kirjailija ja tiedebloggaaja Tiina Raevaara istui aiemmin pitkään Skepsis ry:n hallituksessa. Yhdistyksen tarkoitus on edistää kriittistä ajattelua sekä tieteeseen ja järkeen perustuvaa käsitystä maailmasta. Häkkinen teki usein journalismia aiheista, joiden olemassaolon Skepsis kiistää.
Raevaara näkee, että journalismia voi tehdä kaikenlaisista aiheista, vaikka toimittaja ei sinänsä pitäisikään vaikkapa ufokontaktihenkilön kertomuksia totena.
Tärkeä linjanveto kulkee Raevaaran mukaan siinä, ettei esimerkiksi erilaisia uskomushoitoja kuten yksisarvisterapiaa esitellä lukijoille tai kuulijoille niin, että jutun kohde pääsisi hyötymään siitä kaupallisesti.
– Oleellisempaa on esitellä yksilön ajattelua ja sitä, kuinka hän on päätynyt näin ajattelemaan. Lukijaa varten juttu kannattaa kehystää niin, että tämä on tosiaan nyt yksilöllinen näkemys.
Raevaara uskoo Häkkisen ajatelleen suunnilleen niin, että maailmassa on hirveän paljon kaikkea mielenkiintoista, eikä sillä ole väliä, ovatko ne muille ihmisille kuin kokijalle itselleen totta. Yhden ihmisen kokemus riitti näkökulmaksi.
– Hänelle mielenkiintoista oli ihmisen kyky tuottaa erilaisia maailmankatsomuksia ja maailmoja. Hän näki, että ihmisen sisäavaruus voi olla hyvin monimuotoinen.
Lumoutumisen vaara
Suomen tiedetoimittajain liiton pääsihteeri Ulla Järvi kirjoitti helmikuussa Journalistissa, että itseään vastuulliseksi mainostava journalismi ei voi flirttailla huuhaan kanssa ilman seurauksia.
Hän täsmentää tarkoittavansa huuhaalla varsinkin journalismin näennäistieteellistä juttutulvaa, jossa toimittajien tekemiä ylenmääräisiä yksinkertaistuksia tarjoillaan tieteenä. Nykyisin tämä koskee etenkin ravitsemuksen ja terveyden keskinäisistä vaikutuksista kertovaa journalismia.
Mutta kuten Häkkinen, myös Järvi uskoo siihen, että yksilöiden kokemusmaailma kannattaa huomioida tieteessä ja journalismissa.
– Jos tiede rajoittuu tutkimaan vain luonnontieteitä ja lääketiedettä sekä ihmisten käyttäytymistä ja yhteiskunnan toimintaa ja samalla unohtaa ihmisen kokemusmaailman rikkauden, niin se on kapea-alaista tiedettä.
Järvi kertoo Tiedetoimittajain liiton hallituksen tukeneen Turun yliopiston Kummastus-hanketta, jonka tarkoitus on käydä tieteellisen tiedon ja kokemustiedon välistä dialogia. Hankkeen saamat lukuisat yhteydenotot suomalaisilta osoittavat, että monilla suomalaisilla on arkiymmärryksen ylittäviä kokemuksia.
– Tieteen kasvukumppanina journalismi voi, tai sen pitääkin, käsitellä tieteen aiheita laajalla katsannolla.
Ongelmatonta tämä ei kuitenkaan ole.
Rajatietoa ja ääri-ilmiöitä käsiteltäessä toimittajan vaarana on hurmaantua haastateltavistaan ja lumoutua tavasta, jolla asiat esitetään. Liikkeiden tai piirien johtohahmot ovat nousseet johtoon valovoimaisuutensa vuoksi, ja se sama valo säkenöi tietysti myös toimittajan kanssa puhuessa.
– Ääriliikkeissä johtohahmojen karisman varaan rakentuu niin paljon, merkittävä osa koko toiminnasta. Eihän toimittaja ole toista ihmistä kummempi, vaan voi ihastua haastateltavaansa monilla eri tasoilla.
Häkkinen päästi ohjelmassaan ääneen monenlaisia ääniä marginaalista, mutta pidättäytyi samalla itse toimittajana neutraalin havainnoijan roolissa. Se on Järven mukaan täysin mahdollinen valinta.
– Niinhän esimerkiksi antropologit tekevät tieteessä.
Järven mukaan moni kokenut toimittaja saattaa suhtautua rajatietoaiheisiin huomattavan negatiivisesti, mutta ei suosittelisi sitäkään lähtökohdaksi.
– Toimittajan ei ole järkeä mennä juttukeikalle sillä asenteella, ettei usko mitään, mitä haastateltavat sanovat. Miksi mennä keikalle sitten ollenkaan? Silloinhan voisi kirjoittaa kolumnin.
Kenttään jäi aukko
Häkkisen kanssa yritystä pyörittänyt Hietaneva on jatkanut radio-ohjelmien tekemistä. Hietaneva, Ylen tuottaja Heidi Laaksonen sekä jääkiekkoilija Topi Jaakola perustivat vuonna 2019 Perttu Häkkisen säätiön, jonka tarkoitus on tukea muun muassa marginaalisia kulttuuri-ilmiöitä ja salatieteiden ja uskontojen tutkimusta.
Nyt Hietaneva työskentelee Haaga-Helian ammattikorkeakoulussa journalismin koulutusohjelman opettajana. Häkkisen kanssa tehty radio-ohjelma nousee edelleen usein puheenaiheeksi opiskelijoiden kanssa.
– Yleensä he kysyvät, mistä löysitte aiheet ja haastateltavat. Vastaus siihen on, että pääasiassa lukemalla lehtiä ja kirjoja. Meitä yhdisti Pertun kanssa myös yleinen kiinnostus marginaaliin niin kulttuurissa kuin yhteiskunnassa yleisemminkin.
Hietaneva näkee Häkkisen poismenon jättäneen aukon suomalaisen journalismin kenttään.
– Marginaalissa tapahtuvien asioiden tarkkailu väheni huomattavasti. Totta kai edelleen on omaperäisiä toimittajia, mutta yksi todella persoonallinen tekijä on poissa. Se on journalismin moniäänisyyden kannalta menetys. •