Alustataloustoimittaja
Lähdin repparikeikalle ruokalähetin autoon, ja kermaperseeni puutui.
Istuin Wolt-ruokalähetti Karen Stepanyanin hybridi-Toyotan kyytiin viime vuoden ensimmäisenä kuumana kesäpäivänä. Juuri sellaisena, jona en haluaisi olla sisällä syömässä take away -ruokaa, saati sitten autossa kuskaamassa sitä toisille.
Oli sovittu, että istun hänen kyydissään koko päivän ja illan, haastattelen häntä ja kirjoitan Talouselämään reportaasin siitä, millaista on työ alustatalouden palveluksessa. Se päivä avasi silmiäni ehkä enemmän kuin mikään toinen yksittäinen päivä toimittajanurani aikana.
Ei ollut fyysisesti kovin raskasta istua autossa ja nousta vähän väliä hakemaan tai viemään ruoka-annoksia. Päivä oli kuitenkin pitkä. Woltin läheteillä ei ole työvuoroja, mutta monilla oli tapana tehdä pitkiä, 10–11 tunnin päiviä. Aloitimme yhdeltä iltapäivällä, ja jatkoimme kello 23:een.
Söin evääni silloin kun Stepanyankin: seitsemän maissa illalla, viiden minuutin tauolla. Yhdessä ravintolassa annoksia odotellessa pyysin saada käyttää vessaa. Stepanyan kävi iltapäivällä vartin verran kotonaan, muita taukoja emme pitäneet.
Henkisesti se oli paljon rankempaa kuin olisin osannut arvata. Päässäni päivä puuroutui loppumattomaksi heiluriliikkeeksi Helsingin Töölön ja Kallion välillä. Töölöläiset tilasivat annoksia Kalliosta ja kalliolaiset Töölöstä. Juuri kun olimme vieneet yhden pizzan toiselle puolelle kaupunkia, puhelin määräsi meidät uudelleen samaan pizzeriaan. Se oli lannistavaa, turhauttavaa, ärsyttävää.
Olisin halunnut soittaa jonnekin ja ehdottaa, että keräisimme useamman tilauksen samaan kyytiin. Kun kolme Wolt-kuskia tapasi McDonaldsin pihassa, olisin halunnut ehdottaa kahdelle muulle, että yksi meistä hoitaisi tämän paikan annokset, ja muut menisivät muihin paikkoihin.
Minusta työ näytti samalta kuin jos kaikki Helsingin linja-autot olisi korvattu takseilla, jotka kuljettivat vain yhtä ihmistä kerrallaan.Matelimme autolla parinsadan metrin matkan kävelykatua pitkin, kun joku oli tilannut leivän samassa korttelissa sijaitsevasta Subwaysta. Ehkä tilaaja oli kipeä, yritin ajatella. Ääni sisälläni kuitenkin huusi, että EIKÖHÄN SILLÄ OLE KRAPULA.
”Hän kertoi, kuinka tyhjensi vessoja rikkinäisellä tyhjennyspumpulla ja kuinka väsynyt oli päivisin luennoilla.”
Ympäristö- ja kulutusahdistuksen lisäksi törmäykseni luokkayhteiskuntaan oli kipeä. Stepanyanin mielestä asiakkaat hymyilivät iloisina, kun the delivery guy toi heille ruokaa, minun mielestäni he vetivät oven tarpeettoman nopeasti kiinni. Stepanyanin mielestä ravintoloissa hänelle oltiin ystävällisiä, minun mielestäni tarjoilijat kohtelivat lähettiä tylysti. Tätä vaikutelmaa korosti se, että tarjoilijat yleensä luulivat minua ravintolan asiakkaaksi ja vaihtoivat ilmettään kääntäessään katseensa Stepanyanista minuun. Stepanyan ilahtui kovasti saatuaan yhdeltä asiakkaalta juomarahaa, minä katsoin kolikoita ja panin merkille, että ne olivat kaikki senttejä.
Vilkuilin kelloani kuudelta, seitsemältä, kahdeksalta, vartin yli kahdeksan, puoli yhdeksältä, varttia vaille yhdeksältä. Joka kerta hämmästyin, kuinka hitaasti aika mateli. Minua myös hävetti oma järkytykseni: minulla ei ollut mitään kosketusta tähän todellisuuteen, vaikka tilasin itsekin silloin tällöin sovelluksella ruokaa kotiin, ja vedin oveni nopeasti kiinni. Ja nyt kermaperseeni puutui ruokalähetin osamaksuautossa.
Alustatalouden työntekijät saavat surkeita palkkioita, eikä heillä useimmiten ole työsopimusta alustatalousyritykseen. He maksavat itse kulunsa, eläkkeensä, lomansa, sairausajan toimeentulonsa, bensansa ja parkkisakkonsa. Tästä on kirjoitettu monia juttuja ja keskusteltu mediassa paljon. Olin lukenut tutkimuksia ja haastatellut ruokalähettien oikeuksia ajavan Justice4couriersin aktiivia sekä erästä tyytymätöntä kantasuomalaista lähettiä. Tunsin tilanteen. Silti minua ihmetytti yksi asia.
Vuosi sitten Suomessa oli monilla suorittavilla aloilla työntekijäpula – myös kouluttamattomista ja huonosti kieltä osaavista. Henkilöstöpalveluyritykset tarjoavat nykyään työsopimuksen, sairaus- ja loma-ajan palkat ja maksavat sosiaaliturvamaksut. Olin haastatellut Baronan toimitusjohtajaa, joka kertoi, että he etsimällä etsivät työntekijöitä varastoihin, keittiöihin ja siivousalalle.
Olin puhunut myös Woltin edustajien kanssa, ja heidän mukaansa ruokaläheteiksi haluavia oli moninkertaisesti enemmän kuin he pystyivät ottamaan. Miksi ihmeessä, kun kerran muitakin töitä olisi saanut? Miksi Stepanyan toisteli useaan kertaan, että ”I love Wolt”, silloinkin, kun Woltin viestintähenkilö ei ollut kuulemassa.
”Kun nyt luen juttuni uudelleen, huomaan onnistuneeni piilottamaan ahdistukseni hyvin – ehkä paremmin kuin oli tarkoituskaan.”
Vastaus valkeni minulle, kun istuin Stepanyanin vieressä kymmenen tuntia. Koko työvuoro oli haastattelua, mutta suurimman osan ajasta juttelimme vain mitä sattuu. Hän kertoi minulle perheestään, lapsuudestaan, haaveistaan, lempi-tv-sarjoistaan. Hän oli tullut Suomeen yhdeksän vuotta aiemmin opiskelemaan. Hän ei saanut opintotukea, joten hän siivosi öisin junavaunuja. Se oli hirveää, vaikka hänellä olikin työsopimus. Hän kertoi, kuinka tyhjensi vessoja rikkinäisellä tyhjennyspumpulla ja kuinka väsynyt oli päivisin luennoilla. Lopulta hän jätti opinnot kesken ja irtisanoutui töistään.
Stepanyan on Suomen kansalainen ja puhuu kohtuullisen hyvää suomea. Hänellä ei kuitenkaan ollut kovin syvällistä tuntemusta suomalaisesta työlainsäädännöstä. Hän oli kuullut alustatalouskritiikkiä, mutta ei ymmärtänyt, mitä esimerkiksi vakuutuksella olisi tehnyt: hänen tuttunsa oli ollut työsuhteessa, mutta jäänyt silti tyhjän päälle loukkaannuttuaan töissä.
On tietenkin helppo arvata, että monet maahanmuuttajat ovat tietämättömiä työntekijän oikeuksista ja myös eri tavoista löytää töitä. Mutta Stepanyanilla oli kokemusta työsuhteista Suomessa. Hän oli pelkästään onnellinen, ettei hänen tarvinnut enää tyhjentää junan vessoja. Hänellä oli nytkin toinen työ yhdessä trendikkäässä pizzapaikassa.
Saimme illalla tilauksen Stepanyanin työpaikan sisarravintolasta. Siellä lähetit hakivat annokset poikkeuksellisesti suoraan keittiön ovelta. Keittiössä oli valtava kiire ja painostava tunnelma. Stepanyanin pomo yritti small talkia, mutta oli selvästi stressaantunut. Stepanyan osoitti kokkia ja kuiskasi minulle, että tuo on hänen hommansa siellä toisessa keittiössä. Kokki pyöritti pizzoja sellaisella paniikkiotteella, että Wolt-työ vaikutti siihen verrattuna leppoisalta puuhalta.
Stepanyan kertoi paistaneensa edellisen keittiötyövuoronsa aikana 60 pizzaa ja vertasi sitä orjuuteen. Työehtosopimuksen mukainen tuntipalkka oli surkea. Toki työnantaja maksoi Stepanyanista tyelit ja vakuutusmaksut, mutta se ei paljon lohduta, kun hän tarvitsee rahaa nyt. Hän laski ansaitsevansa Wolt-kuskina ajoittain paremmin ja sai päättää itse työajoistaan. Pizzaa piti paistaa joka perjantai- ja lauantai-ilta.
Hän irtisanoutui pizzatyöstä pian yhteisen työpäivämme jälkeen. Pomo ei vastannut hänen viestiinsä, eikä kukaan kollegoista puhunut hänelle, kun hän meni hakemaan tavaransa työpaikalta. Alustatyöstä julkisuudessa käytävä keskustelu alkoi minusta kuulostaa tekopyhältä. Ongelmat ovat isoja, mutta niistä keskustelevat lähinnä kaltaiseni ihmiset. Valtaosa ruokaläheteistä on maahanmuuttajia, ja heidän kokemuksensa suomalaisesta työelämästä voi olla aivan erilainen kuin minun.
En halunnut kuvata reportaasissa omia tuntojani vaan vain sitä, mitä olin nähnyt ja kuullut.
”Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella?” -tyyppiset lauseet, ja niitä seuraavat toimittajan julistukset ovat mielestäni lukijan aliarvioimista. Kun nyt luen juttuni uudelleen, huomaan onnistuneeni piilottamaan ahdistukseni hyvin – ehkä paremmin kuin oli tarkoituskaan. Muutama jutun lukenut oli nähnyt siinä ainoastaan Stepanyanin sitaatin ”I love Wolt” ja päätellyt sillä perusteella, että juttu olisi Woltin mainos. Se oli minulle yllättävä palaute, kun olin kuitenkin käynyt pitkästi läpi alustatyön ongelmia. Muunkinlaista palautetta onneksi tuli.
Korona-aikana olen pitkästä aikaa tilannut kotiin ruokaa sovelluksella. Tartuntoja välttääkseen kuskit jättävät ruuan oven taakse. Nykyään asiakkaan ei tarvitse enää edes hymyillä.