Kesä ilman rapujuhlia

Teksti: Salla Nazarenko | Kuvitus Outi Kainiemi | Lööppi 3/2020

– Leijonalautasilta ruoka maistuu paremmalta.

Maaseudun Tulevaisuuden taloustoimittaja Kimmo Lundén naurahtaa kertoessaan valtion lautasista. Esimerkiksi valtiovarainministeriön illallisilla juhlahuoneisto Smolnassa ja Vantaan Königstedtissä ruoka tarjotaan – niin, leijonalautasilta.

Lundén on pitkän linjan journalisti, jolle verkostoituminen lähteiden kanssa on tärkeä osa työtä – ja joka osaa puhua minglaamisesta myös kieli poskessa. Rapujuhlien ja saunailtojen peruuntuminen harmittaa Lundénia, jolle yhteiskunnallisten kysymysten seuraaminen on intohimo.

– Lähi-Tapiolan perinteiset rapujuhlatkin vaihtuivat illalliseksi Kalastajatorpalla, Lundén harmittelee.

Vitsailustaan huolimatta Lundén pitää verkostoitumista tärkeänä. Tilaisuudet eivät ole pelkkää patsastelua, vaan yritykset pitävät tilaisuuksien yhteydessä tärkeitä taustabriiffejä. Niissä kuullaan, mitä kullakin toimialalla on agendalla, ja saadaan uutisvinkkejä. Tilaisuuksilla on Lundénin mielestä myös brändimerkitystä mediataloille itselleen.

– Se on myös edustamasi tiedotusvälineen esilläoloa.

Lundén muistaa toki ajat, jolloin kokkareilla käymiseen liikeni työaikaa ja niitä oli useita viikossa. Ne ajat haudattiin lopullisesti vuonna 2008 alkaneeseen finanssikriisiin.

– It-buumin loppuaikoina [2000-luvun alussa] itsestäkin tuntui, että olimme kuin Titanicin kannella: jousiorkesteri soitti ja Hummeripojat lauloivat.

Lundén kuitenkin pitää epämuodollisia tapaamisia, kokkareilla tai muutoin, edelleen erittäin tärkeinä.

– Luottamuksellisen suhteen rakentaminen lähteisiin vaatii sen, että on edes joskus tavattu livenä.

Samaa mieltä on Kauppalehden toimittaja Anneli Hertsi.

– Tämä on tasapainoilua työn vaatimusten ja kasvotusten tapaamisen tarpeen välillä. Talouselämän puolella kontaktit ovat tärkeitä. Jos suurella yrityksellä vaikka on uusi johtaja, hänet on hyvä tavata edes kerran, Hertsi sanoo.

– Kontaktit eivät myöskään pysy ilman, että niitä ylläpidetään.

Iltatilaisuudet lähestulkoon loppuivat Hertsin mielestä jo ennen pandemiaa. Yritysvierailuja järjestettiin taloustoimittajille vielä alkuvuodesta, mutta nekin ovat toistaiseksi jäissä.

Miten läheinen on liian läheinen?

Entä jos toimittajasta ja lähteestä tulee kavereita?

Iltalehden politiikan toimittaja Tommi Parkkonen on kuuluisa siitä, että eduskuntatoimittajan työ ja vapaa-aika poliitikkojen seurassa sekoittuvat iloisesti. Parkkonen ei käytäntöään peittele. Kesällä hän täytti 50 – ja postasi sosiaaliseen mediaan kuvan itsestään Petteri Orpon (kok.) kanssa turkulaisen ravintolan terassilla.

Aina ei Parkkonenkaan ole viettänyt vapaa-aikaansa Orpon ja Matti Vanhasen (kesk.) seurassa. Hän aloitti eduskunnassa käymisen 1990-luvulla ja kertoo olleensa järkyttynyt siitä, miten toimittajat ja poliitikot istuivat eduskunnan kuppilassa ”nauramassa samoille huonoille vitseille”.

– Katsoin menoa ihan kauhuissani. Sittemmin olen joutunut ottamaan sanojani vähän takaisin.

Parkkonen on profiloitunut kärkevänä, nopeana ja hyvin verkostoituneena toimittajana, jolle vuodetaan asioita tiedotustilaisuuksien ulkopuolella. Tämä imago on syntynyt kovan jalkatyön tuloksena.

– Usein kiinnostavat asiat tulevat esiin sivulauseissa. Niiden esiin kaivaminen on sitten helpompaa, kun lärvi on tullut tutuksi.

Miellyttämisen halu on inhimillinen piirre. Eikö poliitikkojen kanssa kaveeraamisesta synny tilanne, jossa integriteetti kärsii? Voiko kalja- tai lenkkikaverista kirjoittaa enää kriittisesti?

Parkkosen mielestä voi.

– Vaikka moni poliitikko on myös kaverini, he tietävät, että jos he mokaavat, niin kirjoitan siitä.

Parkkosella on tästä myös näyttöä. Hän seurasi vuonna 2011 Nuorisosäätiön vaalirahasotkuja, joissa moni tuttu poliitikko ryvettyi.

– Kirjoitin sekä [Antti] Kaikkosesta että [Matti] Vanhasesta monta hankalaa, ilkeää ja nihkeää juttua. Olemme silti edelleen hyvissä väleissä. Olin vasta Lepsämässä ihmettelemässä Vanhasen uutta taloa. Työasiat ovat työasioita.

Osa poliitikoista on toki närkästynyt Parkkoselle ikiajoiksi. Entinen pääministeri Juha Sipilä (kesk.) ei tervehdi Iltalehden konkaritoimittajaa edelleenkään.

Kimmo Lundén on Parkkosen kanssa samaa mieltä: minglaaminen ja vallan vahtikoirana toimiminen eivät sulje toisiaan pois. Talouselämän vaikuttajat arvostavat sitä, että toimittaja on näkemyksellinen. Päänsilityksiä ei kukaan odota.

– Olen huomannut, että yritysjohtajat suhtautuvat arvostaen toimittajaan, joka on toimialaan perehtynyt ja tarkastelee sitä tarvittaessa kriittisesti, Lundén toteaa.

Suomi-areena: minglauksen mekka

Porin jokakesäinen Suomi-areena on poliitikkojen, journalistien, lobbareiden ja yhteiskuntavaikuttajien oma festivaali, josta valtakunnan poliitikot löytää varmasti. Parhaat esiintymislavat ovat kovasti kilpailtuja, ja poliitikot kiertävät tilaisuudesta toiseen. Illalla virtaa alkoholi – myös se kuuluisa ilmainen.

Suomi-areena herättää myös kritiikkiä. Ulkopuolisin silmin se vaikuttaa eliitin sisäänlämpiävältä kolmen päivän kekkeriltä.

Kokeneelle verkostoitujalle se ei ole sen kummempi.

– Siellä tapaa ihan samat naamat pienemmässä tilassa. Suomi on pieni hyvässä ja pahassa, pohtii Tommi Parkkonen.

Olisi silti väärin sanoa, että Suomi-areena on ehdoton osa politiikan toimittajan kesää.

STT:n politiikan toimittaja Anniina Luotonen on käynyt tapahtumassa vain kerran, koska se on usein pidetty hänen kesälomiensa aikaan. Kolme edellistä heinäkuuta kuluivat töissä Brysselissä. Maaseudun Tulevaisuuden Kimmo Lundénille tutumpi on Suomi-areenan jälkeinen Pori Jazz, jonne toimittajat myös saavat kutsuja.

– Siellä olen päässyt keskustelemaan lähemmin monen sidosryhmän kanssa.

Kestitseminen festivaaleilla tai edustushuviloilla on kuitenkin myös vähentynyt. Männävuosina toimittajia saatettiin viedä verkostoitumaan vaikkapa Lappiin tai saaristoon.

Minglaaminen ja vallan vahtikoirana toimiminen eivät sulje toisiaan pois.

– Fortumilla on Nesteen peruja tietääkseni edelleen Kustavissa Juusluoto-niminen pieni saari, jossa vieraili aikanaan öljyalan vaikuttajia Leonid Brežnevistä lähtien. Siellä toimittajille tarjottiin kalareissun lisäksi illallinen ja sauna, ylin johto oli paikalla ja piti hyvät esitelmät. Tämäkin loppui, kun toimituksia leikattiin. Toimialaa seuraavia toimittajia ei enää laskettu työpulpetin äärestä kahden päivän kalaretkelle. Myös viestintäjohtajat ja toimitusjohtajat vaihtuivat, kertoo Lundén.

Edustusseminaarit ovat hyytyneet pitkälti samaan kuin muukin työajan ulkopuolinen verkostoituminen: toimittajat eivät enää niihin pysty osallistumaan. Elämä on myös muuttunut tervehenkisemmäksi. Lundén tapaa tiettyjä työmarkkinapuolen vaikuttajia säännöllisillä juoksulenkeillä.

Sukupolvien kuilu?

Työelämän muutoksesta puhuttaessa korostetaan usein sitä, että nuoremmat sukupolvet arvostavat enemmän perhettä ja vapaa-aikaa. Vanhan koulukunnan kokovartalotoimittajat, jotka viettävät illat kapakassa kollegojen tai lähteiden seurassa, ovat katoavaa kansanperinnettä.

STT:n politiikan toimittaja Anniina Luotonen kuuluu nuorempaan polveen ainakin sikäli, että hänen mielestään saunailloissa juokseminen ei ole välttämätöntä.

– En ole saanut varmaan yhtään valmista skuuppia niin, että joku soittaisi ja kertoisi. Paljon on kiinni omasta aktiivisuudesta ja siitä, että osaa kysyä oikeilta ihmisiltä oikeat kysymykset. Olen aina miettinyt näkökulmani itse, etsinyt asiakirjoja ja oikeita ihmisiä haastateltaviksi.

Sama pätee muun muassa pörssiä seuraaviin toimittajiin: pörssisäädösten takia vuodot eivät ole mahdollisia vaan viestintä tehdään sääntöjen puitteissa.

Toki verkostot ovat tärkeitä. Luotonen kertoo potentiaalisia hyviä lähteitä etsiessään miettivänsä politiikan kysymyksissä ensin ylätasoa eli hallitusta ja siitä eteenpäin käytännön toimijoita.

– Tietenkin on hyvä tuntea paljon ihmisiä. Siihen tämä koko työ perustuu.

Luottamuksen rakentumiseen tarvitaan face to face -kontakti.

Luotonen palasi alkuvuodesta Brysselistä, missä hän oli kirjeenvaihtajana vuodet 2017–2019. Palattuaan hän päätti liikkua tilaisuuksissa mahdollisimman paljon päästäkseen taas kiinni Suomen sisäpolitiikkaan. Koronaepidemia muutti nuo suunnitelmat.

Tilaisuuksiin kuluu väistämättä myös vapaa-aikaa, mikä on tavallaan pelin henki. Tommi Parkkonen sanoo ymmärtävänsä hyvin nuoria ihmisiä, joilla on perhettä ja muutakin elämää kuin työ.

– Oma elämäntilanteeni on sellainen, että työ ja vapaa-aika voivat sekoittua.

Parkkonen tekee kuitenkin parhaansa sen eteen, että tieto siirtyisi eteenpäin. Esimerkiksi Suomi-areenassa hän on kulkenut nuoremman kollegan kanssa ja esitellyt tätä ihmisille. Hän vie kollegoitaan näytille erityisesti tiettyihin isompiin juhliin, kuten viestintätoimisto Milttonin mingleen sekä DNA:n bileisiin.

– Itse olen jo sen verran kermaperseasemassa, että saan kiinni melkein kenet tahansa. Autan nuoria mielelläni rakentamaan verkostoja.

Kolmisenkymmentä vuotta alalla olleet Kimmo Lundén ja Anneli Hertsi ovat hekin havainneet, että nuoret verkostoituvat vähemmän. Kyse voi olla yhtä lailla olosuhteista kuin persoonasta.

– Nuoremmat ovat tarkkoja integriteetistään tai sitten elävät ruuhkavuosia, jolloin lapset ja perhe menevät edelle. Osa ei ehkä pidä minglailua osana tätä työtä, pohtii Lundén.

– Nuoret tekevät meillä paljon verkkoa, ja se on deskityötä, Hertsi toteaa.

Molempien mielestä kasvokkain solmittujen verkostojen vähäisyys voi vaikuttaa journalismiin.

– Jos jutut tehdään jatkuvasti puhelimessa, se alkaa kyllä näkyä, väittää Lundén.

– Siihenhän hyvä ulkomaanjournalismikin perustuu, että on omia kirjeenvaihtajia ja ollaan paikan päällä.

Hertsi puhuu journalismin ”heppoistumisen” vaarasta.

– Jos ei ole kontakteja ja verkon kilpailu ja kiire painaa päälle, näkyyhän se jutuissa. Työ on myös niin hektistä nykyään, että mitään tapaamisia ei oikein voi sopia etukäteen.

Digiaika on muuttanut myös yritysjohtajien tapaa viestiä. Siinä, mihin ennen saatettiin tarvita epävirallinen briiffi, riittää nyt Twitter.

– Luottamuksen rakentumiseen kuitenkin tarvitaan face to face -kontakti, sanoo Hertsi.

”Talo ei drinkkejä maksa eikä ylityökorvauksia”

Kiinnostava kysymys verkostoitumisessa on, kuuluuko työnantajan maksaa siitä korvaus. Käytäntö tuntuu nykyään olevan, että jos ei tilaisuudesta synny juttua, se ei ole työaikaa.

Kimmo Lundénin mukaan työajasta käyvät vain tilaisuudet, joissa on koko toimitus kutsuttuna. Anniina Luotonen sanoo, että iltatilaisuudet ovat lähtökohtaisesti toimittajan omaa aikaa eikä niistä makseta palkkaa.

Eräs tapa pitää kontakteja yllä ovat aamukahvit. Luotonen kertoo käyvänsä mielellään kahvilla potentiaalisen lähteen kanssa.

– Siinäkin tosin voi mennä aikaa niin, että työpäivää joutuu pidentämään toisesta päästä.

Myös Lundén ja Hertsi ovat tottuneet siihen, että niin epäviralliset kahvittelut kuin cocktail-tilaisuudetkin tapahtuvat omalla ajalla.

– Ihmisten tapaaminen tuo iloa. Se tekee journalismin tekemisestä kivaa, Hertsi pohtii.

Hän toivoisi työnantajan tulevan sen verran vastaan, että ennalta sovituista tapaamisista voisi pitää kiinni. Kiireisen, verkkopainotteisen uutistyön vuoksi toimittajan on vaikea varata kalenterista epävirallisia lounaita tai kahveja, vaikka niistä voisi olla työssä etua.

Katoaako tietoa jos pandemia jatkuu?

Se, millä tavoin korona työelämää muuttaa, on tulevaisuuden suuri kysymys. Haastatellut toimittajat kokivat, että muutos ei ole pelkästään hyvä. Journalismia ei voi tehdä yksinomaan puhelimitse tai erilaisin sähköisin välinein.

– Ei se [etätyö] mikään hyvä asia ole, pohtii Tommi Parkkonen.

– Jäin maaliskuun puolivälissä etätöihin. Kesäkuussa kävin eduskunnan kuppilassa, ja sain heti kolme juttuvinkkiä kolmelta eri puolueelta.

Parkkosen mukaan käytäväkeskustelut ovat tärkeitä. Toimittajan on pystyttävä haistamaan, mistä tuulee ja mitä kulissien takana tapahtuu. Puhelimen äärestä se on vaikeaa, ellei mahdotonta.

Anniina Luotonen on samaa mieltä.

– Koronan takia harmaa alue virallisen ja epävirallisen välillä, esimerkiksi kohtaamiset eduskunnan käytävillä, vähenivät. Se ei ole hyvä asia.

Anneli Hertsi puolestaan ajattelee, että esimerkiksi henkilöjuttuja on mahdotonta tehdä puhelimitse.

– Hyvä henkilöhaastattelu vaatii sen, että ollaan iholla. Tarvitaan ilmeet, eleet ja ympäristö. Teams jäykistää ihmistä.

Kimmo Lundénin mukaan minglaus on myös etuoikeus.

– Olen päässyt tapaamaan talouden, politiikan ja työmarkkinoiden kentiltä laajalti ihmisiä, joita en muuten koskaan tapaisi. Ja käynyt paikoissa, joihin en muuten menisi, kuten valtioneuvoston juhlakartanossa Königstedtissä tai Smolnassa. •

Kokkarit, joille kannattaa mennä

Lööppi kysyi, mitkä bileet ovat politiikan ja talouden toimittajien mielestä verkostoitumisen kannalta tärkeitä. Näin haastateltavat vastasivat:

• SAK:n perinteinen vappuvastaanotto
• Demarien pihajuhlat
• Pääministerin kesäjuhlat
• Työmarkkinapikkujoulut
• VM:n ja TEM:n briiffit Smolnassa ja Königstedtissä
• Sisällön puolesta ”Hetemäen briiffit”
• Suomen Pankin vuotuinen taloustoimittajatapaaminen illallisineen