Helmijuttu: Piinaavaa aamutuimaan
Kysymys kuului, ”mistä hemmetistä näitä juttuja oikein vedetään”. Yritän vastata kykyni mukaan.
Meillä on siis outo rusakko, joka tuijottaa piinaavasti.
Piinaava on hyvä sana. Koskettava ja järkyttävä ovat kärsineet inflaation. Ne herättävät otsikoissa enää torjuntaa ja myötähäpeää. Piinaava toimii aina, ainakin toistaiseksi. Mikään ei ole ikuista.
Piinaava tuijotus, piinaavasti tuijottava rusakko.Piinaavasti tuijottavan rusakon tapaus. Ja kun piinaavasti tuijottavan rusakon tapaukseen lisätään vielä kahdeksan outoa yksityiskohtaa, olemme saapuneet nuotiolle, jonka ympärillä kerrotaan tarinoita. Se on ikivanha tapa. Tuluksien sijasta tarinanuotio syttyy klikkaamalla.
Outo toimii aina. Kooltaan vaatimaton ja vokaalisesti kaunis adjektiivi outo ei ärsytä lukijan mieltä edes säännöllisinä yliannoksina. Ja kyllähän sitä aika paljon näkee erilaisten tapahtumien ja asiantilojen lisukkeena syötettävän. Mutta oudolle on valmis antamaan anteeksi.
Tätä Helmi-juttua varten jouduin lukemaan rusakko-jutun uudelleen. Ei pitäisi lukea vanhoja juttujaan. Eri juttu on, että kannattaa lukea oma juttu uutena, heti kun se on ilmestynyt. Joidenkin kollegojen mielestä se on noloa, jopa narsistista. Höpö höpö ja huomenna lisää, sanoisi vanha hoitotätini. Ei omaa jo julkaistua juttua lueta siksi, että se olisi niin hyvä, vaan koska silloin löytyvät helposti ne viimeiset ongelmat, joista voi ottaa oppia vastaisuuden varalle.
Oma alalukunsa ovat kollegat, jotka eivät ikinä lue juttujaan, eivät ennen eivätkä jälkeen julkaisua, koska heille maksetaan vain kirjoittamisesta. Niinpä, ja se, mitä alun perin yritin sanoa oli, että omaa juttua ei kannata lukea vuosien päästä. Harva juttu kestää sen. Tässäkin jutussa töröttää metallia rakennustelineistä.
Olemme rusakon tarinan äärellä. Tarkemmin sanoen rusakkotarinan. Kaiken, mitä julkaistaan, olisi hyvä sisältää tarina. Esimerkiksi netin uutisvuorossa poliiseilta ja palokunnilta kuullut selostukset sisältävät aina tarinan. Se pitää vain löytää sieltä. Hoksata.
Joskus tarinan joutuu keksimään itse, koska sitä ei voi löytää. Niin oli laita rusakon kanssa. Rusakko on mykkä luontokappale. Ei rusakkoa voi haastatella. Jos rusakolla oli oma tarina, se kätki sen, ja jotenkin salaperäiseltä se kuvassa näyttääkin. Kaikki salaperäinen on aluksi outoa, vaikka outous sitten karsiutuisikin lukijamatkalla.
”Piinaavasti tuijottavan rusakon tapaus – 8 outoa yksityiskohtaa” julkaistiin Ilta-Sanomien verkossa 11. huhtikuuta vuonna 2015. Se ei ollut lukijakunnan tajuntaa köyrivä klikkihitti, mutta kiinnosti tietyn ajan ja tuntuu jääneen monen mieltä vaivaamaan. Piinaavalle tuijotukselle altistuttiin salakavalasti.
”Avokonttorillinen luovuutta
on valtava voimavara.”
Työprosessi alkoi toimitukseen saapuneesta lukijan ottamasta kuvasta eli lukijan kuvasta. Niitä tulee paljon, ja usein niistä on iloa tai hyötyä. Tämän kuvan lähetti jyväskyläläinen Maarit Siitonen, joka on lukijakuvien ahkera avustaja ja innokas luontoihminen.
Kuva ei kilpailisi vuoden luontokuvan tittelistä, mutta se saapui otolliseen aikaan. Lehtityössä ajoituksen merkitystä ei voi ikinä yliarvioida.
Usein kaikki on kiinni ajoituksesta. Kaikki on suhteellista ja mikään ei perustu valmiiseen toimituskaavioon tai, ainakaan ihmisjärjelle ymmärrettävään, mittakaavaan.
Viikonloppu oli alkanut. Uutistoimituksessa elettiin lauantain aamuvuoron varhaisia hetkiä. Tunnelma on silloin hiukan harras. Ei aina, mutta usein. Se on vähän kuin selittämätöntä pyhyyttä väreilevä sunnuntai monissa Juhani Ahon Lastuissa. Ahon aikaan lauantai oli vielä työpäivä.
Viikonloppu on hiirenkorvalla, seuraavana päivänä ei ilmesty paperilehteä: ollaan tässä ja nyt. Netin uutiskone ottaa hitaasti kierroksia yön säästöliekin jälkeen. Toimituksessa on hetki aikaa ajatella ison sijasta pienesti, hurjuuksien sijasta söpösti. Silloin ajatus on vapaa kuin hiirihaukka, kuten Veikko Huovinen kuvaili Havukka-ahon ajattelijassa. Näitä raukeasti kaartelevan hiirihaukan hetkiä siunaantuu aina silloin tällöin myös uutistoimittajalle, vaikka kyllä ne ajatukset siitä aika pian muuttuvat ampuhaukoiksi ja nuolihaukoiksi. Mutta: Carpe diem, tartu hetkeen!
Tuolloin, huhtikuun alkupuolella kolme vuotta sitten, elettiin Pohjolan vuodenkierrossa tuota herkkää aikaa, kun luonnossa on talven jäljiltä vain murrettuja värejä: ruovikossa jäiden runtelemaa keltaa, rusakon turkissa rusehtavaa. Se on komeaa aikaa, kun unohdetaan koiranpaska.
Piinaavasti tuijottavan rusakon tapaus on esimerkki ryhmätyön voimasta. Periaatteessa inhoan ryhmätyötä, mutta lehdenteko on sitä väkisinkin. Tai pikemminkin vaihetyötä. Jos unohdetaan toimituskokousten ryhmäaivomyrskyt, uutistyö on liukuhihna, jossa jokaiselle työvaiheelle on tekijänsä. Mutta hullu on toimittaja, joka ei kuuntele muita.
Vaikka kammoan ryhmätyötä, otan onkeeni kaikki hyvät ideat. Saatan salakalastaakin. Avokonttorissa se on helppoa. Siellä voi helposti laukoa neronleimauksia niin, että ääni kantautuu toimituksen perälle asti. Se on akustinen rikkaus ja luova elementti. Jos ei kestä mölyä, voi käyttää kuulosuojaimia. Avokonttorillinen luovuutta on valtava voimavara.
Tosin tiedän tapauksia, joissa teossa olleen jutun ympärille syntyneestä karnevaalitunnelmasta ei löydy säiettäkään valmiissa jutussa.
On olemassa toimittajatyyppi, jonka mielestä mitään arjen ruisleivästä poikkeavaa ei pidä jakaa lukijoiden kanssa. Kannatan brittiläistä koulukuntaa, jonka mielestä on rikollista varastaa aikaa pitkästyttämällä ihmisiä. En tietenkään tarkoita, että kaikkien kokkapuheiden pitää purjehtia juttuun, sillä tyypillistä kaikessa työmaahuumorissa on sen matala taso. Tämän olen kuullut myös ystävältäni palomieheltä.
Jos palataan rusakkoon, niin ensimmäisenä piinaavuuden taisi aistia deskissä aamun uutistoimintaa johtanut Simo Holopainen. Ja mitä pitempään katsoimme kuvaa, sen oudommalta se alkoi tuntua. Piinaavuus alkoi jalostua oudoksi piinaavuudeksi.
Kuva olikin enemmän kuva-arvoitus kuin uutiskuva siitä, että rusakko on nyt tässä ja nyt. Siis kuvanottohetkellä, ei enää. Vaikka perusuutinen oli vanha, outous oli yhä läsnä. Niinpä se oli uutinen. Ja piinaavuus, koska sekin vaikutti yhä tunnetasolla.
Aloin ynnätä outouksia ja pääsin kahdeksaan. Se on aika paljon, jos kuva lähtökohtaisesti esittää kevätaamua Jyväskylän Tuomiojärvellä.
Missä on toinen korva? Oliko toista korvaa? Lähtikö korvasta antenni vai risu? Miksi rusakko ei huomaa sorsaa? Miten sorsa voi uida, kun järvi on jäässä? Onko sorsalla pelkkä pää? Entä Tuomiojärvi? Miksi kahdeksasta saaresta vain seitsemälle löytyi nimi?
Ja niin edelleen. Yksi tyhmä ehtii kysyä enemmän kuin kymmenen viisasta vastata. Näin jälkikäteen ajatellen kahdeksan outoutta oli liikaa. Muutama oli aika pinnistelty. Artikkelissa oli myös interaktiivinen osuus. Kysyimme lukijoilta, jäikö joku heitä vaivaava outous vielä mainitsematta.
Nyt, kolme vuotta myöhemmin luettuna, rusakon tapaus ei ole häävi kyhäelmä. Pikemminkin pöljä. Se oli hetken lapsi, kukki yhden aamupäivän kerkeän kestämän ja lakastui pois uutispäivän kaareuduttua iltaan. Se syntyi aika nopeasti, sillä maailmalla tapahtui jo paljon muutakin, mikä alkoi vaatia netin uutistoimittajalta herkeämätöntä puhelintyöskentelyä.
Parhaiten aikaa on kestänyt Simo Holopaisen ideoima kuvitus: rusakon katseen lähentäminen ja lähentäminen ja vieläkin lähentäminen.
Jos tuijotus ei alun perin piinannut, viimeistään piinapankin räjäytti neljäs lähikuva rusakon ruskeista mulkosilmistä ja pullistuvista pupilleista.
Alkoi olla vaikea sanoa, oliko kuvassa rusakko, kameli, kyyttö vai linssilude.
Tämä oli pitkä selostus yhdestä lyhyestä jutusta. Tiivistäen voi todeta, että IS julkaisi lukijakuvan rusakosta. Eläinkuvat ovat suosittuja.
Usein ne sisältävät tarinan. Esimerkiksi: Olen pörröinen ja söpö. Olen vitsikkäässä asennossa. Olen hirvi, mutta valkoinen. Olen suurpeto, mutta olen tullut pihalle. Olen harvinainen. Olen ihmisjalka, jota hauki puri.
Rusakon tarina sai jatkoa muutama viikko myöhemmin, kun lukija Maarit Siitonen lähetti kuvan pakoon pomppivan rusakon takapuolesta.
Se ei enää ollut samanlainen menestys. Kuvateksti tiivisti asian: ”Tällä kertaa filmille tallentui rusakon peräpää”.
Kaikella on alku ja loppu. Amen.
Tällä kertaa Helmi-jutun kirjoittaja on Ilta-Sanomien kotimaan uutistoimittaja eli reportteri Tuomas Manninen. Hän on työskennellyt lehdessä samassa tehtävässä vuodesta 1987, mutta vaihtanut istumapaikkaa jo kolme kertaa. Hän on myös o.t.o. urheilukolumnisti.