Jos päättäisimme poistaa köyhyyden | Lööppi 2/2023
Kehitysyhteistyön isoja kysymyksiä ruotiva juttu havahdutti toimittaja Karoliina Knuutin näkemään tekopyhyyttä sekä maailmanpelastuspuheessa että omissa arjen valinnoissaan.
Kaikki alkoi periaatteesta. Muutama vuosi sitten päätimme Maailman Kuvalehden toimituksessa, että koska emme ole riippuvaisia mainosrahoista tai nopeista klikeistä, meidän kannattaa panostaa pitkiin, hitaasti ja huolella tehtyihin juttuihin.
Olin jo ennestään erikoistunut featureen, joten päätimme, että otan koppia tällaisten juttujen tuottamisesta ja toimittamisesta.
Ensimmäinen päätöksestä syntynyt juttu oli yhdessä Mika Niskasen kanssa toimittamani teksti kulutuksen hiilipäästöistä. Se oli todella luettu ja voitti Kehitysjournalismin palkinnon, joten hidas journalismi vakiintui osaksi työnkuvaani.
Maailman Kuvalehteä kustantaa kehitysjärjestöjen kattojärjestö Fingo. Lehti on kuitenkin kustantajastaan riippumaton. Toimituksessa olemme linjanneet, että läheisyys järjestömaailmaan merkitsee pikemminkin sitä, että juuri meillä on riittävää perehtyneisyyttä ja sävyn tajua käsitellä kehitysyhteistyökysymyksiä myös kriittisesti.
Tarina Kehitysapua köyhiltä rikkaille -jutun synnystä voisi alkaa elokuusta 2022. Istuin lounaalla Fingon asiantuntijan Mika Välitalon kanssa. Emme tunteneet juurikaan, mutta tiesin, että Välitalolla on runsaasti kokemusta kehitysyhteistyöstä. Vedin itsekin vuosia palestiinalaisalueilla toimittajien koulutushanketta. Vertailimme kokemuksiamme ”kentältä”.
Itse kerroin, kuinka Länsirannalla oli hetkittäin mahdotonta välttyä näkemästä, että miehitetylle alueelle ohjatut kehitysyhteistyövarat eivät koskaan voisi ratkaista itse konfliktia. Kehitysyhteistyö turvaa tietysti tehokkaasti töitä, osaamista ja elämisen ehtoja palestiinalaisille, ja se on sen tehtäväkin. Mutta tämä ei ole välttämättä yksiselitteisesti hyvä asia: kansainvälisten sopimusten mukaan miehittäjävaltion pitäisi aina itse huolehtia miehitetyn alueen ihmisten perustarpeista. Kuka siis hyötyy?
Hyötyykö joku siitä, että asiat eivät oikeasti muutu?
Asia on aivan liian mutkikas selitettäväksi tässä. Välitalo sai kuitenkin keloistani kiinni ja vinkkasi Jason Hickelin kirjan The Divide – A Brief Guide to Global Inequality and its Solutions. Teoksesta tuli juttuni tärkein lähde. Se kysyy kysymyksiä, jotka olivat vaivanneet omaa mieltäni vuosia: Pyrimmekö muuttamaan kehitysavulla maailmaa? Vai puuhastelemmeko ”kehityksen” parissa, koska juurisyihin pureutuvat poliittiset ratkaisut ovat meille itsellemme epämieluisampia? Hyötyykö joku siitä, että asiat eivät oikeasti muutu?
Kohkasin asiasta toimituksessa, kunnes syyskuun loppuun mennessä olimme luoneet raamit kehitysyhteistyökentän ”eksistentiaalisia” kysymyksiä penkovalle trilogialle. Helmikuussa 2023 julkaistu juttuni Kehitysapua köyhiltä rikkaille on tämän trilogian ensimmäinen osa.
Lokakuussa 2022 jutullani oli työotsikko. Muuten aineisto oli levällään ja suurimman osan aikaa tein ihan muita asioita: työnsimme esimerkiksi printtejä painoon normaalitapaan.
Juttuni näkökulmaan ehti siksi vaikuttaa tietämättään myös toimittaja Antti Kuronen. Tein hänestä henkilökuvaa ja muistan, miten yllätyin, kun ruumiita nähnyt toimittaja kertoi, että maailman kauhuista häntä järkyttää eniten köyhyys. Hän sanoi, että tekisi mielellään juttuja vaikkapa siitä, miten ruokaa riittää kaikille, mutta konfliktit vievät hänen aikansa.
Kuuntelin häntä ja mietin, että hei, tuota minä voin tehdä. Minä voin käyttää aikani siihen, että kysyn asiantuntijoilta, miten köyhyys saadaan poistettua maailmasta.
Aloin ottaa yhteyttä sinne tänne köyhyyskysymyksineni.
Koska taustalla vaikutti ajatus trilogiasta, keskustelujen teemat heittelehtivät. Osa jututtamistani ihmisistä epäili melkoisesti, että olen haukannut liian ison palan. Oikeiden haastateltavien löytäminen vei kauan myös siksi, että juttu vaati syvällistä asiantuntemusta sekä kehitysyhteistyöstä että taloudesta ja vielä lisäksi kykyä katsoa ”isoa kuvaa”.
EU:lla työskentelevä David Korpela osoittautui loistavaksi haastateltavaksi jutunteon alkuvaiheilla: hän oli huumorintajuinen, ei pelännyt ottaa kantaa ja uskalsi myös kyseenalaistaa näkökulmani heikkouksia. Sellainen on tervettä, jottei homma luisu siihen, että toimittaja alkaa vain etsiä vahvistuksia oletuksilleen.
Kaksi jutussa esiintynyttä taloustieteen tohtoria, Ritva Reinikka ja Pertti Haaparanta, löytyivät melko myöhäisessä vaiheessa sattumalta yhden ainoan tiedotteen pohjalta. Siinä kerrottiin heidän kummankin saaneen erään säätiön tiedepalkinnon elämäntyöstään. Luin palkintoperusteluja äimistyneenä siitä, mitä syliini oli pudonnut.
Vaikein päätös haastateltavien valinnassa koski Mika Välitaloa. Harkitsemme aina tarkkaan, kun haastattelemme kustantajan edustajia. Tiesin kuitenkin, kuinka kirkasta ajattelua hänellä on jutun aiheesta, joten päätimme toimituksessa tehdä poikkeuksen.
Helpotin syyllisyyttäni holtittomalla tippaamisella.
Muuta materiaalia kaivoin esimerkiksi Hickelin kirjan lähdeluettelosta ja ulkoministeriön sivuilta. Myös haastattelemani asiantuntijat lähettivät minulle pitkiä linkkilistoja. Niistä pääsin kärryille heidän ajatteluunsa vaikuttaneista tutkimuksista. Myös vapaa-ajan äänikirjastoni täyttyi taloustiedettä ja kehityspolitiikkaa käsittelevistä tietokirjoista.
Jutun kirjoitusvaiheeseen liittyi sattumalta äärimmäistä elämän ironiaa.
Tein kaikki haastattelut syksyllä Suomessa, mutta joulu–helmikuussa olin perheeni kanssa puolitoista kuukautta etätöissä Thaimaassa. Istuksin palmun alla vesimelonidrinkki kourassani, lueskelin raportteja vaurauden globaalista jakaantumisesta ja kirjoittelin tekstiäni kuin mikäkin oman elämäni siirtomaaisäntä.
Tunsin olevani räikeällä tavalla tekopyhä.
Helpotin syyllisyyttäni holtittomalla tippaamisella. Saatoin esimerkiksi piilotella paksuja setelitukkoja siivoojille ja ravintolapöytiin. Juuri näinhän me ihmiset usein toimimme: tartumme syöttiin pienistä teoista, kun huomaamme, että iso kuva on päin prinkkalaa.
Minulle on käynyt aiemminkin niin, että kun olen syvällä juttuprojektissa, koko tapani katsoa maailmaa nyrjähtää joksikin aikaa sijoiltaan. Onneksi rakenteita ruotivat jutut tuovat mukanaan myös lohdun sanoman, sillä ne näyttävät, että tarvittavat ratkaisut ovat yksilöitä suurempia. Toivottavasti tämäkin.
Jutusta tuli aikamoinen järkäle.
Se kysyy myös yhdelle journalistiselle tekstille järkälemäisiä kysymyksiä: Miksi maailmaan on syntynyt jako rikkaan pohjoisen ja köyhän etelän välille? Miksi kehitysapua on ylipäätään alettu maksaa ja miksi se ei onnistu poistamaan maailmasta köyhyyttä? Ja ehkä tärkeimpänä: yritämmekö me edes tosissamme päästä köyhyydestä eroon?
Tiesin, että juttu oli saatu maaliin, kun sitaattien tarkistusvaiheessa viimeinenkin skeptikko totesi, että hieno juttuhan tästä tuli, eipä olisi uskonut. Se oli mahtava hetki.
Lopullisessa painetussa jutussa taisi olla noin 20 000 merkkiä plus kainalot. Graafikko Siru Tirrosen upeaan kuvitukseen tuli lähes pelkästään erilaisia infograafeja, joten juttu on myös aikamoinen datapläjäys.
Siksi minulle oli tärkeää pitää kieli helppona ja kansantajuisena. Tiedän esimerkiksi, että sana kehitysapu on kehitysyhteistyökentällä vanhentunut, kuten jokunen muukin jutussa käytetty termi, mutta pyrin käyttämään tavan kansan tuntemaa sanastoa.
Jutun somejakojen alla käytiin värikästä ajatustenvaihtoa.
Olen huolellinen editori muiden jutuille, mutta olen ani harvoin tyytyväinen omien juttujeni julkaisun jälkeen. Saatan kokea suoranaista julkaisuhäpeääkin. Niin kävi myös tämän jutun kohdalla.
Halusin silti jakaa sitä kaikkialla, sillä mielestäni kaikkien pitäisi kuulla, mitä nämä asiantuntijat kysymyksiini vastasivat.
Olen saanut jutusta paljon palautetta, pääasiassa positiivista. Jutun somejakojen alla käytiin toki värikästä ajatustenvaihtoa.
Jostain syystä kehuja on sadellut etenkin toimittajilta. Twitterissä vastaan tuli myös twiitti, jossa jaettiin juttua saatesanoin ”parasta journalismia aikoihin”. Yksi palautteenantaja harmitteli, että näin ”tärkeä juttu” on julkaistu pienessä lehdessä.
Kehitysjärjestöiltä on tullut kahtalaista palautetta. Jotkut ovat olleet riemuissaan, että vihdoin joku avaa selkokielellä näitä rahavirtakysymyksiä. Toisaalta on tullut myös yhteydenottoja, joissa kysytään, miksi teemme tällaista journalismia vaalien alla, kun se ”sataa populistien lapaan”.
En itse osaa nähdä asiaa niin. En myöskään katso, että työnkuvaani journalistina kuuluisi kehitysyhteistyön puolustaminen.
Kuten juttukin tietyssä mielessä toteaa, maailmanparannuksessa ei ole kyse meistä ”kehittäjistä” ja meidän tarpeistamme. Kyse on niistä ihmisistä, joita väitämme auttavamme. ●
Helmijutussa toimittaja kertoo ikimuistoisesta juttuprojektistaan.
Karoliina Knuuti on helsinkiläinen feature-juttuihin erikoistunut toimittaja ja Maailman Kuvalehden toimitussihteeri. Hän toimii myös vapaana toimittajana ja esimerkiksi lääketiedettä yleistajuistavan Vastalääke-sivuston editorina.