Tapaus Viestikoekeskus ja journalistin vastuu

Kolme HS:n journalistia on tällä hetkellä syytettynä turvallisuussalaisuuden paljastamisesta ja paljastamisen yrityksestä oikeusjutussa, joka perustuu vuonna 2017 HS:n julkaisemaan artikkeliin. Sotilaistiedustelua käsitelleen artikkelin johtaminen syytteeseen ja toimittajia uhkaavaan vankeusrangaistukseen on Suomessa täysin poikkeuksellista. Toimittaja Iida Simeksen johdolla näkemyksiään hotelli Presidentissä avasivat viestintäoikeuden professori Päivi Korpisaari (HY) ja oikeustoimittaja Susanna Reinboth (HS) juristi Tytti Oraksen (SJL) osallistuessa keskusteluun etänä. Keskustelua käytiin hybridisti.

Illan aikana todettiin, että niin kutsutuissa sananvapaustapauksissakin rikosoikeudellinen vastuu kuuluu tekijälle. Susanna Reinboth muistutti alussa siitä, että kyseisessä Viestikoekeskuksen tapauksessa ei löydetty näyttöä lehden korkeimman johdon syyllisyydestä. Rikosoikeudellinen vastuu ja journalistinen vastuu ovat kuitenkin kaksi eri asiaa. Kun tehdään juttuja arkaluontoisista aiheista, toimituksen ja esihenkilöstön yhteistyö korostuu. Toimittajat on pidettävä mukana, kun esihenkilötasolla tehdään juttuihin liittyviä linjauksia, ja jos toimittajat joutuvat syytteeseen, pomojen täytyy seistä työntekijöidensä takana loppuun saakka. Myös kollegoiden tuki on ehdottoman tärkeää syytettyjen jaksamisen kannalta.

Päivi Korpisaari totesi, ettei toimittajallakaan ole erityisoikeutta paljastaa turvallisuussalaisuuksia, mutta oikeuden tulisi silti noudattaa ihmisoikeussopimuksia, joihin Suomi on sitoutunut. Kyseisessä jutussa hämmästystä on herättänyt myös syyte turvallisuussalaisuuden paljastamisen yrityksestä. Voiko keskeneräisestä jutusta syyttää? Korpisaari arveli, että tässä tapauksessa jatkojutut oli jo kirjoitettu ja syyttäjän on täytynyt tulkita, että poliisin väliintulo on estänyt rikoksen. Mikä sitten on salaista? Toimittajapiireissä ajatellaan yleisesti, että rikokseen syyllistyy vain tiedon vuotaja, ei sen julkaissut toimittaja. Journalisti saattaa kuitenkin joutua vastuuseen, jos tiedon julkaiseminen sinällään täyttää jonkin rikoksen tunnusmerkit. Toimittajan täytyykin tuntea alan keskeinen lainsäädäntö. Silloin hän tietää, milloin ottaa tietoisen riskin, ja voi keskustella julkaisemisesta esihenkilön kanssa.

Tytti Oras palautti mieleen sen, mitä kyseinen HS:n artikkeli käsitteli: vauhdilla edennyttä tiedustelulainsäädännön valmistelua ja muutoksia viestintäsalaisuuteen. Jutun ilmestymisen jälkeen keskustelu tiedustelusta on ollut hiljaista, sillä siitä ei tiedetä mitään. HS:ssa on vakuutettu, että Viestikoekeskusjutun tiedot perustuivat avoimiin lähteisiin. Päivi Korpisaari totesi, ettei tiedä yhdenkään tutkivan toimittajan lähteneen tätä väitettä todistamaan. Oras huomautti myöhemmässä puheenvuorossaan, että vaarana tässä jutussa on se, että kynnys käsitellä turvallisuusaiheita nousee. Oras totesi, että keskeistä on lopulta todistelu, joka ratkaisee rikosoikeudessa, sekä käytetyt sananmuodot. Näissä sekä toimittajan että esihenkilöstön on oltava tarkkoja ja yhdenmukaisia.

Tapaus ei kuitenkaan ole ainoa toimittajiin kohdistunut oikeusjuttu viime vuosina. Illan aikana keskusteltiin myös muun muassa Johanna Vehkoon saamasta kunnianloukkaustuomiosta. Simes kysyi, kohdellaanko journalisteja jotenkin erityisellä tavalla oikeudessa. Tytti Oras totesi, ettei oikeuslaitos ole viestijä – oikeusprosessilla ei yritetä viestiä mitään toimittajille tai medialle. Jokaisen syyttämispäätöksen taustalla on ihminen ja tulkintaa, siten tuomioissakin on vaihtelua. Keskustelussa todettiin kuitenkin useampaan kertaan, että sananvapausjutut eroavat monista muista, sillä niihin liittyy aina tulkinnan- ja harkinnanvaraisuutta. Korpisaari huomautti Helsingin yliopistossa tehtävän tutkimuksen pohjalta, että sananvapausjuttujen tutkinta- ja syytösmenettelyissä on havaittavissa käytäntöjen ja tuomioiden epäjohdonmukaisuutta. Reinbothin mukaan on juttuja, jotka viittaavat siihen, että kun toimittaja on asianomistaja eli uhri, kynnys nostaa syyte voi olla korkeampi kuin silloin, jos toimittaja on vastaaja eli syytetty.

Päivi Korpisaari huomautti aiheellisesti, ettei sananvapauskaan voi olla täysin rajatonta. Sanojen, ja erityisesti julkisten sellaisten, tulisi aina olla punnittuja. Toimittajan työ sisältää jatkuvaa harkintaa ja arkaluontoisissa asioissa myös harkittuja riskejä. Viestikoekeskuksen tapauksessa Susanna Reinboth kuten muutkin puhujat toivovat mahdollisimman avointa oikeudenkäyntiä. Kun oikeudessa on tapaus, jossa käsitellään valtiotasolla merkittävää tietoa kuten sotilastiedustelua, vaarana on, että myös oikeudenkäynti salataan. Tuolloin ei kuitenkaan saada tietoa siitä, mihin oikeuden päätös lopulta perustuu. Tämä jos mikä uhkaa sananvapautta ja vaikeuttaa journalistista päätöksentekoa tulevaisuudessa.

Keskustelijamme viittasivat useamman kerran Euroopan ihmisoikeussopimuksen 10. artiklaan, jonka mukaan jokaisella on oikeus sananvapauteen. Se koskee niin journalistista työtä kuin oikeuskäsittelyä: ihmisillä on vapaus vastaanottaa tietoja viranomaisten siihen puuttumatta. Tiedotusvälineiden vapautta on kunnioitettava.

HSJ:ssa kiitämme panelisteja, yleisöä ja Journalistiliittoa yhteistyöstä keskustelun toteuttamisessa!