Kuka muistaa Aleppon? | Lööppi 3/2024
Juttukeikka Syyriaan sai pohtimaan, miten journalistit kehystävät tarinoita humanitaaristen kriisien keskeltä ja kuinka kaukainen juttu myydään suomalaiselle lukijalle.
Helmikuun kuudentena 2023 maa järisi voimakkaasti Turkissa ja Syyriassa. Minä heräsin uutisiin Ukrainassa, jossa olin parin kuukauden mittaisella työkeikalla. Viestittelimme esihenkilöni kanssa siitä, olisinko valmis lähtemään nopealla aikataululla Syyriaan.
Olinhan minä, mutta lopulta kevät oli jo pitkällä, kun vihdoin sain viisumipostia. Pohjoisessa Syyriassa sijaitsevaan Aleppon kaupunkiin matkustin kesäkuussa. Tehtäväni oli dokumentoida avustustyön etenemistä ja kerätä materiaalit reportaasiin, joka kertoisi jotain merkittävää ajasta maanjäristyksen jälkeen.
Yleensä matkalle valmistautumiseni noudattelee kultaista keskitietä: jokin suunnitelma on hyvä olla, loppu friistailataan. Ääripäissä piilee nimittäin ansoja. Jos kentällä jumiutuu putkinäköisesti alkuperäiseen ideaansa, parhaimmat näkökulmat ja juonenkäänteet saattavat mennä ohi silmien ja korvien. Ilman suunnitelmaa voi puolestaan päätyä haahuilemaan ja keräilemään juttuaineksia sieltä täältä.
Syyrian rajaa lähestyessäni oloni oli mietteliäs. Yritin vimmatusti miettiä reportaasille kirkkaampaa näkökulmaa, joka järjestelisi ajatuksiani. Kriisialueilla reissatessa improvisointi on kuitenkin tärkeä taito, sillä kaikkia asioita ei voi suunnitella etukäteen.
Sillisalaatista ideaksi
Idea ”Minä muistan Aleppon” -jutusta valmistui tilanteessa, jossa kaikki muutaman päivän sisällä koettu tuntui sekavalta sillisalaatilta. Olin turhautunut, sillä tulkkini kielitaito oli paljastunut riittämättömäksi. Lähettelin viestejä ja yritin löytää korvaajaa.
Istuin valokuvaaja Antti Yrjösen kanssa ravintolassa, joka oli syyrialaisten kollegoidemme mukaan ”kaupungin ainoita ruokapaikkoja, josta emme saisi koleratartuntaa”. Vesipiiput porisivat ympärillä.
Tulkkihaasteiden ohella analysoimme kiivaasti siihen mennessä tekemäämme tiedonhankintaa, kuten meillä usein on tapana yhteisillä reissuillamme. Aineksia oli, mutta maanjäristyksestä oli kulunut jo kuukausia. Suomalainen yleisö tarvitsisi koukun kiinnostuakseen aiheesta uudelleen.
Lisäksi halusimme tuoda kerrontaan jotain uutta. Moni Syyrian tilannetta seurannut länsimaalainen muistaa Aleppon sotaa ruotivista uutisista, joissa kaupunkia luonnehdittiin ”maanpäälliseksi helvetiksi”.
Sitäkin Aleppo on asukkailleen ollut, mutta onhan sen oltava muutakin, pohdimme.
Aleppo tunnetaan historiallisena kauppapaikkana jo vuosisatojen takaa. Ennen sotaa sillä oli maine korkeasti koulutettujen asuttamana yliopistokaupunkina.
Syyriasta uutisoidaan usein vahvojen mieshahmojen kautta. Mitäpä, jos ääneen pääsisivät tällä kertaa naiset?
Puhuminen auttaa aina, niin tälläkin kertaa. Yhtäkkiä hahmotimme, miten jokaisesta Aleppossa käydystä keskustelusta nousi esiin kaupungin ja sen asukkaiden erityinen side. Kameralle keikka tarjosi sekä mielenkiintoisia henkilöitä että ikiaikaisia, urbaaneja maisemia.
Bingo! Juttu kertoisi paitsi paljon kokeneista aleppolaisista myös kaiken nähneestä Aleppon kaupungista.
Kriisialueilla reissatessa improvisointi on tärkeä taito, sillä kaikkia asioita ei voi suunnitella etukäteen.
Tärkeitä kahvikupposia
Sanon usein, että toimittajan tärkeimpiä ominaisuuksia on osata kuunnella. Kuuntelemisen pohjalta voi nimittäin kysyä monia kysymyksiä, jotka eivät välttämättä tule haastattelun suunnitteluvaiheessa mieleen. Kriisialueilla työskentelyyn tarvitaan myös vahvaa eettistä osaamista ja toimivia verkostoja.
Aleppossa tilanne oli ja on edelleen vakava. Humanitaarisilta toimijoilta saamani arvion mukaan maanjäristys vaikutti yli 72 000 aleppolaisperheen elämään. Monet ovat nähneet lisäksi kaupunkisodan, eläneet pakolaisina ja menettäneet läheisiään terrorismille.
Kovia kokeneiden ihmisten kohtaaminen vaatii sekä rohkeutta että nöyryyttä. Journalistin ohjeita noudattava toimittaja ei halua ruokkia traumoja. Toisaalta toimittajan tehtävä on kysyä kysymyksiä, niitä vaikeitakin, ja saada vastauksia, joiden antaminen voi joskus olla visaista.
Kriisialueilla reissatessani osaan vain harvoin paikallista kieltä niin, että pystyisin tekemään haastatteluja omin päin. Sen vuoksi yhteistyön paikallisen kollegan kanssa on sujuttava saumattomasti. Ennen keikkaa kerron tulkille, miten tarkasti toivon hänen tulkkaavan haastattelut. Haastattelun aikana saatan tiedustella, onko hänen mielestään ok kysyä näin henkilökohtaisia asioita. Yleensä saamme kaikki kysymykseni kysyttyä, mutta paikallinen kollega osaa hienosäätää uteluni paikalliseen kulttuuriin sopivaksi.
Kriiseistä raportoidessani yritän olla myös liiaksi kehystämättä. Aleppon tapauksessa se tarkoitti esimerkiksi seuraavanlaista ajatuksenkulkua: ihminen on saattanut menettää kotinsa ja rakkaimpiaan katastrofeille, mutta se ei tarkoita, että hän ajattelee koko elämänsä olevan ankeaa ja menneisyytensä ja tulevaisuutensa mustaa. Pitää kuunnella, mitä ihmisellä on kerrottavanaan. Vasta sitten voi tehdä johtopäätöksiä.
Parhaimmillaan kohtaamiset kentällä ovat kaikille osapuolille merkittäviä. Alia Dwabili kertoi hermoilleensa koko haastattelua edeltävän yön. Hänellä oli huonoja kokemuksia haastatteluista, joissa hän tunsi tulleensa kuulustelluksi. Alian kanssa tärkein kysymys ei ollut ”mitä tapahtui?” vaan ”mitä sinä ajattelet?”
Kahvikupposten äärellä Alia kertoi, miten hän taisteluiden jälkeen siivosi naapureidensa ruumiita vanhankaupungin kapeilta kujilta. Hän kertoi yksityiskohtia lapsistaan ja entisaikojen Alepposta. Alia kiitti siitä, että meillä oli aikaa hänelle.
Kohtaaminen muistutti, että featuren tekeminen vaatii kykyä pysähtyä. Aleppossa luottamuksen rakentuminen tarkoitti tuntien istuskelua hätämajoituksen lattialla ja leikkejä kuperkeikkoja heittelevien pikkulasten kanssa.
Lähtiessämme Alia muiskautteli peräämme lentosuukkoja.
Voin olla levollisin mielin, kun olen itse arvioinut tietojen luotettavuutta ja tehnyt omat eettiset ratkaisuni.
Kullanarvoiset kontaktit
Tarinankertojalle Syyria on erityinen paikka: jos juttukeikalle malttaa lähteä kaikki aistit avoinna, ei valmistuvan jutun kerronta jää köyhäksi.
Mutta on matkan varrella takuuvarmasti mutkiakin, ja ensimmäinen niistä on konkreettinen. Näinä aikoina Syyrian lentokentät ovat kansainvälisten pakotteiden alla. Syyriaan päästäkseni pitää lentää Libanoniin ja ylittää raja Syyriaan auton kyydissä.
Syyriassa toimittaja on jatkuvasti paikallisen viranomaisen valvonnassa. Haastattelu tai kuvaus julkisella paikalla voi keskeytyä nopeasti. Niin kävi myös meille, kun olimme käymässä erään perheen romahtaneessa kotikorttelissa. Äkäinen naapuri tuli ärisemään, ja paikalliset kollegat hoputtivat meitä liukenemaan paikalta nopeasti.
Nyt joku saattaa kysyä, miksi suomalaisen pitää työntyä kriiseihin raportoimaan, vaikka siitä voi aiheutua hämminkiä paikalliselle yhteisölle. Eikö jutut voisi kertoa käännöksinä, riittäähän Syyriassa ammattitaitoisia journalisteja?
Toki, mutta totuudenmukainen tiedonvälitys onnistuu parhaiten, kun asiat kokee itse. Voin olla levollisin mielin, kun olen itse arvioinut tietojen luotettavuutta ja tehnyt omat eettiset ratkaisuni. Suomalaisena toimittajana tunnen myös yleisöni ja ainakin luulen tietäväni, mikä voisi saada suomalaiset kiinnostumaan niinkin kaukaisesta aiheesta kuin Aleppon kaupungista.
Paikalliset kontaktit ovat kuitenkin kullanarvoisia. Tämäkään juttu ei olisi syntynyt ilman syyrialaisia kollegoitamme, jotka auliisti auttoivat meitä etsimään, löytämään ja selvittämään.
Moni muistaa Aleppon
Lukuisten haastatteluiden ja taustakeskusteluiden jälkeen palasin Suomeen. Naputin juttua lähiökotini parvekkeella ja selailin kuvaamiani videopätkiä Alepposta. Makustelin niiden yksityiskohtia, ääniä ja värejä. Videot auttoivat mieltäni palaamaan matkan yksityiskohtiin.
Juttu painettiin syksyllä 2023. Se kertoo siitä muutoksesta, jonka Aleppo on käynyt läpi viime vuosikymmenen aikana. Kaupunki ja sen asukkaat ovat hienosti esillä Nici Lönnbergin taitossa.
Keväällä 2024 ”Minä muistan Aleppon” sai kunniamaininnan Editkilpailun Vuoden aikakausmediajuttu -sarjassa. Se oli hieno uutinen näinä aikoina, joina ulkomaanjournalismista ja kehitysviestinnästä karsitaan voimakkaasti.
Tärkein palaute tuli lukijoilta ja todisti, että vaivaa kannatti nähdä. Monet kiittelivät sitä, miten juttu onnistui tuomaan kaukaiset tapahtumat lähelle lukijaa. Tuntuu ihan kuin olisin itse käynyt Aleppossa, joku kirjoitti. ●
Ulriikka Myöhänen on humanitaarisiin kriiseihin erikoistunut toimittaja ja viestinnän asiantuntija. Myöhänen on toimituspäällikkö Kirkon Ulkomaanavun julkaisemassa Tekoja-lehdessä.