Somen opit | Lööppi 2/2024
Lööppi kysyi kolmelta sosiaalisen median tekijältä, mitä journalistit voisivat ottaa somen tekemisestä opikseen.
Rami Kurimo tekee Puheenaihe-podcastia Youtubeen ja podcast-alustoille.
Puheenaihe on nimi, jota voisi kuvailla riisutuksi. Sellainen on myös Kurimon ja kollegansa Leevi Leivon kuusi vuotta vanha podcast. Siinä keskustellaan asiantuntijavieraiden kanssa teemoista, jotka kiinnostavat jompaakumpaa juontajaa.
– Olemme karsineet kaiken turhan höpinän ja löpinän, Kurimo sanoo.
Tekemisen tapa liippaa läheltä perinteisiä journalistisia keskusteluohjelmia. Youtube-videoissa ei tapahdu mitään. Niissä on vain juontaja ja vieras. Jaksot kestävät tyypillisesti vähintään tunnin, mutta usein reippaasti pidempään. Uusia jaksoja ilmestyy tällä hetkellä useita kertoja viikossa.
Aluksi Kurimo haluaa määritellä termejä.
– Mikä on toimittaja ja mikä on perinteinen media. Niitä voi määritellä eri tavoin.
Hän on lääketieteen opinnot keskeyttänyt yrittäjä eikä pidä itseään toimittajana.
Perinteiseksi tai valtavirtamediaksi hän määrittelee printin, television, radion ja näiden verkkotoiminnan ja kutsuu niitä englanninkielisellä termillä legacy media. Sillä usein korostetaan, että kyseisen median aika on ohi.
Sitä mieltä on Kurimokin, vaikka huomauttaa moneen otteeseen ”vähän liioittelevansa”.
Hänen mukaansa vanhalta medialta puuttuvat kunnolliset bisnesmallit, kuten se, miten podcasteilla voi tienata. Mediatalot tekevät podcasteja, mutta Kurimon mielestä tavalla, jolla ne ovat ”ylimääräistä sisältöä, joka ei tuota mitään”. Hänen mielestään on selvä asia, ettei perinteinen media ”pysty voittamaan disruption aiheuttamassa uudentyyppisessä markkinassa”.
Toistaiseksi Kurimokaan ei ole saanut podcastiaan tuottamaan. Kahden hengen yrityksen Puhemedia Oy:n liikevaihto vuonna 2022 oli 50 000 euroa ja tappiota tuli 11 000 euroa. Kurimon mukaan viime vuonna osakeyhtiö teki voitollisen tuloksen.
– Ei tämä muutos ole Puhemediasta kiinni, se tulee tapahtumaan joka tapauksessa. Yksittäisten journalistien on kuitenkin mahdollista miettiä, millaista uraa he päättävät rakentaa.
Hänen ensimmäinen vinkkinsä on, että toimittajien kannattaa seurata tarkasti amerikkalaista mediaa. Sitähän toki suomalaisissa mediataloissa on tehty vuosikymmeniä.
– Se, mitä mediassa tapahtuu Jenkeissä, tulee tapahtumaan Suomessakin pienellä viiveellä. Minulla on siitä henkilökohtainen vahva intuitio.
”Olen allerginen sille, että toimittaja yrittää saada minut ajattelemaan tietyllä tavalla.”
Vähemmän näkökulmia
Vaikka Puheenaihetta voisi kuvailla myös hyvin lähellä journalismia olevaksi tuotteeksi, Kurimo ajattelee, että heidän ”ohjailunsa” sisällön suhteen on vähäisempää.
Hänen mielestään perinteisessä journalismissa tuputetaan liikaa näkökulmia.
– Tosi usein jutuissa on tietty kulma, joka halutaan nostaa esiin. Olen todella allerginen sille, että toimittaja yrittää saada minut ajattelemaan jollakin tietyllä tavalla. Intuitioni sanoo, että monet ovat sille allergisia. Johdattelu myös näkyy läpi enemmän kuin toimittajat itse hahmottavat.
Puheenaihe yrittää vältellä tätä sillä, etteivät tekijät suunnittele jaksoja etukäteen.
– Ne ovat aitoja keskusteluja, raakoja ja filtteröimättömiä.
Kurimon mielestä on etu, ettei heistä kumpikaan ole ”käynyt perinteisen median mankelia”. Itsehän toimii intuitionsa ja omien kiinnostustensa pohjalta.
– Koulutus voi johtaa lauma-ajatteluun ja toimintatapoihin.
Ihan toivottomalta ei vanhaan mediaan kasvaneen toimittajan tulevaisuus välttämättä Kurimon mielestä näytä. Hän kehottaa laatimaan itselleen ”pelastautumisstrategian”.
– Yksi esimerkki on Ivan Puopolo. Hän vetää tv:n puolella journalistista linjaa ja tuo omilla kanavillaan esiin kärkkäitä mielipiteitään.
Rahallisesti se näyttää kannattavalta. Puopolon osakeyhtiön Enavo Oy:n liikevaihto on kahtena edellisenä vuonna ollut reilusti yli 200 000 euroa ja liikevoittoprosentti yli 65.
Kurimo on innostunut Clayton Christensenin The Innovators Dilemma -kirjasta (1997), joka kertoo kansitekstiensä mukaan siitä, kuinka suuret yhtiöt voivat epäonnistua, vaikka tekevät kaiken ”oikein”.
Mediaa siinä koskettaa Kurimon mukaan etenkin se, kuinka uuteen tekemiseen ei haluta investoida, koska se ”kannibalisoi” olemassa olevaa bisnestä.
– Kehotan kaikkia toimittajia lukemaan sen. Se voi innostaa löytämään bisnesmallin, jossa yhdistyvät laadukas journalistinen sisältö ja kaupallisuus.
Irene Naakka tekee Instagram- ja Tiktok-sisältöjä sekä podcasteja, muun muassa Kroonisesti ärhäkkää ja Naakkavaltaa. Hän on myös kirjoittanut blogia, julkaissut kaksi kirjaa ja tehnyt toimittajan töitä sekä Iltalehdessä että freelancerina.
Irene Naakka vastaa puhelimeen aamupäivällä kesken työtehtävän: hän on juuri maskeeraamassa itseään karhun raatelemaksi. Se liittyy feministiseen meemiin, joka on pyörinyt edellisinä päivinä Instagramissa ja Tiktokissa: kumman tapaisit mieluummin yksin metsässä, miehen vai karhun. Naakka ottaa osaa keskusteluun sketsillään, jossa hän itse esiintyy.
– Sosiaalisessa mediassa suosituimpia ovat he, jotka antavat jotain itsestään. Jotta toimittaja on kiinnostava, on oltava jollakin tavalla esillä omalla persoonallaan, Naakka sanoo.
Sitä voi kutsua henkilöbrändiksi, mutta toisaalta on jo itsestään selvä asia, että median tekijällä on oltava näkyvillä nimi ja kasvot.
Naakka tietää, että naamansa ja äänensä esitteleminen videolla voi olla aluksi ainakin kirjoittavalle toimittajalle vaikeaa. Niin se oli hänelle itselleenkin.
– Olen itsekin vastustanut aluksi kaikkea. Miksi kaiken pitää olla videota? En tykännyt niistä yhtään enkä halunnut puhua niillä. Instagram-stooreissani oli pitkään pelkkää tekstiä ja ehkä kuvanaamastani siellä taustalla.
Mutta kun Naakka alkoi puhua itse stooreissa niitä samoja asioita, joita oli aiemmin kirjoittanut, niitä alkoivat katsoa huomattavasti useammat silmät. Parhaimmillaan Naakan stoorit saavat ylisatatuhatta näyttöä, Tiktokissa hänen katsotuin videonsa on saanut puoli miljoonaa näyttöä. Se on sketsi 90-luvun vanhemmista.
Huumorin käyttäminen onkin Naakan toinen vinkki. Jos toimittajat voivottelevatkin, ettei huumoria osata enää lukea perinteisestä mediasta, somessa se vetää.
Erikoisosaamisena tieto
Kaikkea omaa elämäänsä ei tarvitse levitellä, ja työminälleen voi tehdä myös oman somen, Naakka sanoo. Hän kehuu esimerkiksi Vera Miettisen Rikostoimittaja Miettinen -tiliä sekä muoti- ja kauneustoimittaja Kaisa Virtasen Kaisan mukana -tiliä Tiktokissa. Niissä on hänen mielestään esimerkillisesti keskitytty ja erikoistuttu omiin osaamisalueisiin.
– Tiktok nyt on vain sellainen asia, että se on otettava haltuun. Siellä kaikki nuoret ovat. Jos nyt olisin yhä toimittajana Iltalehdessä, en varmaan muuta tekisikään kuin selaisin Tiktokia. Saan melkein kaikki ideani somesta.
Naakan mukaan toimittajien erikoisosaaminen on nimenomaan tieto ja sen käsitteleminen. Siksi terveystoimittaja voi helposti olla kiinnostavampi ja parempi seurattava kuin aiheen suora asiantuntija. Toimittaja osaa esitellä tiedon kiinnostavammin. Ja toimittajalla on myös taito kaivaa esiin tietoa ihan eri tavalla kuin somen lukuisilla innostuneilla amatööreillä.
Toimittajataustaisena Naakka ei koe, että hänelle itselleen maksettujen yhteistöiden ja muun sisällön erotteleminen olisi hankalaa tai epäselvää. Monen muun somevaikuttajan tavoin hänen mielestään isompi ongelma ovat urheilijat ja muut julkkikset, jotka eivät varsinaisesti ole sisällöntekijöitä ammatiltaan. He eivät osaa tai välitä erotella mainoksia ja muuta sisältöä.
– Mutta kyllä nykyaika on uhka journalismille. En tiedä, mitä siitä kouluissa opetetaan, mutta vaikuttaa siltä, että journalismin käsite ja toimintatavat ovat ihmisille hyvin hähmäisiä.
Sen sijaan, että päätoimittajat keskustelevat paneeleissa sananvapaudesta, Naakka kaipaisi Tiktokiin hyvin tehtyjä, nuoriin vetoavia videoita siitä, mitä journalismi on ja miten se toimii.
– Siinä olisi jollekin karismaattiselle toimittajalle hyvä idea.
”Totta kai jaat omia juttujasi somessa!”
Tiia Rantanen tekee Instagram- ja Tiktok-sisältöjä ja podcasteja, muun muassa Kaverin puolesta kyselen -podia ja Mysteeripodcastia. Hän on kirjoittanut blogia, julkaissut kaksi kirjaa ja tehnyt freetoimittajan töitä.
Jos Tiia Rantanen saisi valita, hän tekisi työkseen podcasteja.
– Se on minun intohimomediani. Olosuhteiden pakosta olen kuitenkin tällä hetkellä eniten vaikuttaja, vaikka suhtaudun titteliin ristiriitaisesti.
Podcasteille on vaikea löytää tilaajaa eli maksajaa, ja somesisältöjä ja kaupallisia kampanjoita voi tehdä myös, kun on vauvan kanssa kotona, kuten Rantanen tällä hetkellä.
Rantanen on valmistunut toimittajaksi Haaga-Heliasta. Hän aloitti opiskeluaikana blogin harjoitellakseen kirjoittamista. Siitä tuli suosittu, ja nyt Rantaselle ”maksetaan siitä, että saan tehdä hassuja sketsejä”.
– Työ ruokkii luovuuttani. Kun saan eteeni jonkin tuotteen, saan heti hyviä ideoita sen mainokseen.
Hän on huomannut, että toimittajia vaivaa yhä omien juttujen jakaminen ja mainostaminen somessa.
– Siitä pitää kyllä viimeistään nyt päästä eroon. Totta kai jaat omia juttujasi somessa! Pitää olla ylpeä omista tekemisistään.
Tai ei ihan kaikista tekeleistään tarvitse olla ylpeä, Rantanen vitsailee, mutta pääasiassa kyllä. Toimittajan kannattaa käyttää somea ainakin jonkinlaisena omana cv:nään. Sosiaalisen median tekeminen voi auttaa myös töiden saamisessa. Ainakin välillisesti. Ja sieltä saa paljon juttuideoita.
– Juttuideoitaan voi myös testata somessa, ja siellä voi vahvistaa omaa ääntään.
Oma ääni kuuluu toimittajan henkilöbrändiin yhtä oleellisesti kuin nimi ja naamakin. Rantasella on siitä omaa kokemusta. Kun hän opiskeluaikana pääsi hauskojen blogijuttujensa ansiosta harjoitteluun Trendiin, hän yritti ”kuulostaa siltä, miltä toimittajat kuulostavat”.
– Sitten minulle sanottiin, että ei kun tee niitä hauskoja juttujasi.
Ei se määrä vaan se vuorovaikutus
Rantasen mielestä seuraajien määrä ei ole niinkään tärkeä kuin heidän kanssaan syntyvä vuorovaikutus. Se lähtee lentoon, kun seuraajat saavat jutusta kiinni jal ähtevät jatkamaan sitä omilla ajatuksillaan.
– Kun yleisö hokaa sen sisällön, lähtee liekittämään sitä ja tulee hyviä kommentteja, jotka parantavat omaa, alkuperäistä juttua. Ah, se on niin parasta!
Perinteinen media ei osaa Rantasen mielestä ihan hyödyntää tätä mahdollisuutta. On vain sekalaisia kommenttipalstoja, joita lähinnä moderoidaan törkeyksien välttämiseksi. Vaikuttajat sen sijaan usein valjastavat öyhöttäjätkin omaksi sisällökseen ja tuovat kommentit esiin – kommentoitaviksi.
Rantanen seuraa tiliensä analytiikkaa tarkasti ja sanoo joskus miettivänsä sitä liikaakin. Seuraajien vaihtelu on suurta: niitä siis sekä lähtee pois että tulee lisää.
– En tiedä, mitä sille voisi tehdä. Haluan naurattaa, mutta ymmärrän kyllä, etten ole kaikkien mielestä hauska.
Yksittäisen toimittajan ei pitäisi kuitenkaan Rantasen mielestä ryhtyä liikaa miettimään sitä, miten yleisöä voi tai pitää miellyttää. Ennemmin kannattaa keskittyä siihen, mitä itse osaa ja haluaa tehdä, ja vahvistaa sitä somessa.
– Sosiaalinen media tekee asioista henkilökohtaisempia. Kaikki haluavat, että asia koskettaa jollakin tavalla itseä. ●