Niin metsä vastaa | Lööppi 2/2024
Tuomo Lappalainen on raportoinut politiikasta Suomen Kuvalehdessä viidellä vuosikymmenellä. Tänä keväänä hän jää eläkkeelle.
Osallistuin takavuosina muutaman kerran työehtosopimusneuvotteluihin Journalistiliiton neuvottelukunnassa. Päällimmäisenä on jäänyt mieleen, kuinka lujasti sopimuksen eteen joka kerta ponnisteltiin. Yhtään kiveä ei jätetty kääntämättä, jos vain oli pienikin mahdollisuus päästä maaliin.
Urheilussa puhuttaisiin yhteisestä tahtotilasta.
Muuten urheiluvertaukset sopivat sen sijaan tes-pöytään huonosti. Urheilussa toisen voitto on aina toisen häviö. Tasapelin mahdollisuutta ei kaikissa lajeissa edes tunneta.
Työmarkkinapolitiikka taas on kestävällä pohjalla vain, jos molemmat osapuolet kokevat saavuttavansa neuvotteluissa jotakin.
Kliseisimmissä kauhutarinoissa ay-aktiivit kuvataan liipaisinherkiksi riidankylväjiksi, jotka vain odottavatseuraavaa tilaisuutta jäsenkunnan komentamiseksi lakkoon. Oma kokemukseni on toinen. Muistan lukemattomista yhteyksistä sen helpotuksen tunteen, joka syntyi, kun vaikeiden neuvottelujen päätteeksi oli saatu aikaan ratkaisu ja sille hyväksyntä. Vaikka lopputulos ei koskaan ollut täydellinen, se oli aina laajasti jaetun käsityksen mukaan parempi kuin raastava työtaistelu, joka ratkaisun hylkäämisestä olisi seurannut.
Saman vaikutelman olen saanut myös haastatellessani monia ammattiliittojen johtajia. Siis juuri sitä joukkoa, jota sosiaalisen median syvässä päädyssä nykyisin niin mielellään kutsutaan halveksuvasti ”ay-mafiaksi”.
Viesti näissä haastatteluissa on lähes järjestään ollut sama: ay-liikkeen varsinainen ”liikeidea” on sopiminen. Työtaistelu on vain vihoviimeinen väline varsinaisen tavoitteen, sopimuksen, saavuttamiseksi.
”Pötypuhetta, katsokaa vaikka tämän kevään lakkoja”, kuulen jo vastaväitteen. Eivätkö ne juuri todista päinvastaista?
Ehkä vastaus löytyy vanhasta kansanviisaudesta.
Säätytalon hallitusneuvottelijat kuuntelivat keväällä vuosi sitten niin tarkalla korvalla elinkeinoelämän kuiskuttelijoita, että yksi kultainen sääntö unohtui.
Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.
Juuri siitä hallituksen ja ay-liikkeen viimeaikaisissa yhteenotoissa on pitkälti ollut kysymys. Ministerit ovat sekä sanoin että eritoten teoin joka käänteessä viestineet, etteivät he työmarkkinoita uudistaessaan pane juuri painoa työntekijäpuolen edunvalvojien mielipiteille. Näiden epätoivoinen ratkaisu on siinä tilanteessa ollut turvautuminen keinoon, joka ainakin huomataan.
Valitun toimintatavan viisaudesta voi toki olla montaa mieltä. Kovin kummoisia tuloksia silläkään ei ole saavutettu.
”Viisas hallitus ymmärtäisi olla tärvelemättä ilmapiiriä jo valmiiksi.”
Julkisuudessa keskustelu lakoista on pyörinyt paljolti sen ympärillä, kuinka monta sataa miljoonaa ne ovat yrityksille ja kansantaloudelle maksaneet.
Orpon hallitus ja sen taustavoimat ovat toisaalta laskeneet, että menetykset kannattaa sietää, sillä uudet ”joustavammat” työelämän pelisäännöt korvaavat aikanaan ne moninkertaisina.
Pahoin kuitenkin pelkään, että yhtälöstä on unohtunut yksi muuttuja, jonka tarkka numeerinen arviointi kieltämättä onkin vaikeaa.
Mikä tahansa inhimillinen kanssakäyminen on helpompaa, jos osapuolet luottavat toisiinsa ja kunnioittavat toisiaan. Neuvotteleminen – myöskään työmarkkinoilla – ei ole tässä poikkeus. Asiat voivat riidellä, kunhan ihmiset ovat ihmisiksi.
Nyt luottamus on koetuksella, ja sosiaalisen median synnyttämä kärjekäs keskustelukulttuuri rapauttaa sitä yhä pahemmin.
Neuvotella kuitenkin pitää. Seuraavan kerran jo ensi syksynä, kun monet työehtosopimukset ovat taas katkolla. Ja tietenkin myös paikallisesti työpaikoilla, koko ajan.
Viisas hallitus ymmärtäisi olla tärvelemättä ilmapiiriä jo valmiiksi. Silläkin on hintansa. ●