Asiallisesti asunnottumuudesta | Lööppi 2/2024
Asunnottoman naisen elämäntarinasta tuli Iltalehden lukijoiden suosikki. Jutun tekemistä leimasivat lukuisat eettiset kysymykset, joita ratkotaan myös myöhemmin ilmestyvässä tietokirjassa.
Olin nähnyt saman naisen vuosien kuluessa useita kertoja Helsingin päärautatieasemalla. Ehkä havahduttavin kerta oli erään iltavuoron jälkeen, kun kuljin aseman kautta kotiin noin puolenyön aikaan. Nainen istui ratapihalla tavaroineen päivineen. Hän oli verhoutunut kokonaan takkiinsa, vetänyt sen päänsä yli.
Oli tammikuu, ja Lux Helsinki houkutteli jälleen väkimassoja ulkoilemaan valoteosten ääreen. Pakkaselle kiristyvä nollakeli oli täydellinen talviulkoiluun, mutta ei talviyöpymiseen, varsinkaan riittämättömissä varusteissa.
Parin vuoden ajan mietin aina naisen nähdessäni, kuka hän on ja miten on päätynyt steissille, jossa hän ilmiselvästi eleli.
Täydellinen henkilötarina, eikö?
Toimittajana jätin asian ensin sikseen. Ajattelin, että asunnottoman henkilön haastattelussa on monta eettistä pulmaa. Suurimmat kysymykset liittyvät siihen, onko haastateltava niin sanotusti ”haastattelukunnossa”.
Hyvään journalistiseen tapaan ei kuulu haastatella päihtynyttä, mutta ei myöskään henkilöä, joka kamppailee vakavan psyykkisen sairauden kanssa.
Ajattelen, etteivät haastatellun mielenterveysongelmat automaattisesti estä haastattelua. Jokaisessa tapauksessa on kuitenkin otettava huomioon henkilön mielen haavoittuvuus.
Se pitää huomioida myös totuuskysymyksiä mietittäessä. Jos henkilö sairastaa esimerkiksi skitsofreniaa, on hyvä kysyä, mikä hänen kertomastaan on totta, mikä harhaa.
Lisäksi kyseinen asunnoton henkilö asui julkisessa, jutussa nimettävässä paikassa, joten hänet saattoi tunnistaa ja hänen anonymiteettinsä oli normaalia kapeampi.
Kuinka paljon tällaisen henkilön elämää voidaan avata, jotta hänen elämisensä ei kävisi entistä turvattomammaksi? Onko oikein kertoa esimerkiksi hänen päivärutiineistaan?
Vaikkapa sitä, missä hän säilyttää rahaa, ei missään nimessä ole ok paljastaa. Saati sitä, missä hän nukkuu, ettei hän tule häirityksi.
Paljastava yksityiskohta
Kerran kuljin jälleen naisen ohi. Hän luki paksua kirjaa ja oli noin teoksen puolivälissä.
Havahduin. Naisella piti olla keskittymiskykyä, jotta lukeminen onnistuu. Kirjoja paljon lukevana minua kiinnosti, mikä kirja oli noin mielenkiintoinen.
Kun aseman järjestyksenvalvojat kertoivat naisesta hyvää, uskaltauduin juttusille. Kysyin, mitä kirjaa hän luki.
Samalla paljastui lisää naisesta itsestään. Hänen nimensä on Sari, ja hän oli tuolloin 53-vuotias. Hän oli elellyt rautatieasemalla ja muissa ei-vakituisissa majapaikoissa kahdeksan vuotta.
Rahatilanteen salliessa hän oli kulkenut myös laivoilla ja hotelleissa.
Keskustelumme aikana tulin vakuuttuneeksi siitä, että Sari osaa kuvata elämäänsä steissillä jäsennellysti, rauhallisesti ja todenmukaisesti. Kuten haastattelussa pitää.
Keskustelun jälkeen meillä oli ajatuksen tasolla sopimus, että juttu tehdään. Esihenkilöni hyväksyi jutun tekemisen, ja ryhdyin tuumasta toimeen.
Onko tämä sosiaalipornoa?
Kun pyörittelin, millä tavalla käsittelisin Saria ja hänen tarinaansa, mielessäni oli pelko sosiaalipornon tuottamisesta.
Jutun olisi voinut tehdä monella tavalla. Tekstiin olisi voinut tuoda melko groteskeja yksityiskohtia, mutta päätin jättää sellaiset pois, jos asia ei ollut kokonaisuuden kannalta oleellinen tai jos viesti oli käynyt muutenkin jo selväksi.
Suomalaisessa lehdistössä on viime vuosina nähty aika erikoisiakin tapoja kuvata yhteiskunnan heikko-osaisia. Heitä on mielestäni jopa eksotisoitu, kuten Ullanlinnan Arskan tapauksessa.
Kun Arska kuoli, suuret mediat kutsuivat häntä rennosti ”puliukoksi” ja tekivät juttuja vauraan Ullanlinnan asukkaiden kokemasta surusta.
Arskasta tuli maskotti. Ja kyllä, olen tietoinen, että tällä kuvaamisen tavalla on pitkät, jopa viihdyttävyyteen tähtäävät juuret suomalaisessa kulttuurissa.
Minun juttuni varsinainen punainen lanka oli sen yhteiskunnallinen näkökulma. Mielestäni juttu piti tehdä siksi, että ääneen pääsee ihminen, joka usein vain hautautuu tilastoihin.
Hänen puolestaan puhuvat usein viranomaiset ja asiantuntijat. Nyt hän sai puhua itse.
Sari on jatkuvasti ympäristöään tarkkailevana henkilönä erinomainen aikalaiskertoja. Hän osaa kertoa, millaista asunnottomuus on 2020-luvun Suomessa.
Tapasimme Sarin valokuvaaja Atte Kajovan kanssa kolme kertaa. Kaksi kertaa rautatieasemalla ja kerran hänen kutsumanaan hotellissa. Sovimme Kajovan kanssa, että pyrimme sekä tekstissä että kuvassa dokumentaariseen tyyliin. Kerromme, mitä näemme.
Koko leipäteksti on reportaasikuvailua ja Sarin kertomaa. Tietysti tarkastin asioita myös virallisista papereista. Asiantuntijoita kuullaan kainalojutussa.
Vailla vakinaista asuntoa ry:n etsivän työn Yökiitäjä-yksikön työntekijät luonnehtivat Saria juttuun hänen luvallaan.
Jalkautumaan!
Juttuprosessi oli melko vaativa. Siihen kuului paljon jalkautumista. Toki päärautatieasema oli Almatalon lähistöllä ja työmatkani varrella.
Sarille ei voinut aina soittaa. Kännykän akku saattoi olla tyhjä, koska hän ei ollut päässyt lataamaan sitä. Tai numero oli muuttunut. Sarin elämään liittyviä virallisia asiakirjoja oli hukassa, sillä asunnoton ihminen on omaisuuksineen aina ryöstäjien armoilla.
En voinut laittaa Sarille juttua tarkastukseen meilitse, joten printtasin tekstin ja vein sen hänelle. Sari luki tekstin ja ilmoitti tekstiviestillä ne kohdat, joihin toivoi muutoksia.
Valokuvia ja videota ottaessa sovimme Sarin kanssa, ettei häntä kuvata suoraan edestä. Se oli hänen toiveensa, jota lupasimme noudattaa.
Sarista päätettiin kirjoittaa vain etunimellään.
Kiitoksia satoi
Jutun vastaanotto oli hyvä. Artikkeli julkaistiin Iltalehden Plus-palvelussa maksumuurin takana, ja se toi erittäin paljon tilauksia.
Minua kiiteltiin sensitiivisestä tavasta käsitellä Sarin elämää. Kiittäjinä olivat niin lukijat kuin kollegatkin.
Julkisissa kiitoksissa toimituksen johto painotti sitä, että olin onnistunut luomaan haastateltavaan luottamussuhteen. Koen, että osaan toimittajana rakentaa sellaisen haastateltaviini taitavasti. Tässä työssä on mielestäni välttämätöntä, että osaa katsoa ihmistä monesta kulmasta.
On tärkeää antaa haastateltavalle tunnustusta arvokkaana ihmisenä, vaikka toimittajana olenkin jutun lopullinen pomo. Voin samalla arvostaa häntä ja kertoa jutussa myös hänen kannaltaan epäkiitollisia asioita.
On vaikeaa sanoa, miksi Sari halusi luottaa juuri minuun. Toimittajakunnassa jos missä on monia muitakin sosiaalisesti lahjakkaita tyyppejä, ja moni muukin oli haastattelua pyytänyt.
Voi olla, että koska vilpittömästi olin kiinnostunut hänen lukemastaan kirjasta ja hänen ajatuksistaan, olin heti tutumpi. Mutta näitähän ei voi laskelmoida.
Kohti kirjaa
Jännitin, miten suuri julkisuus vaikuttaisi Sariin. Hänen mukaansa siitä ei koitunut hänelle ongelmia.
Jutun teon jälkeen jäin seuraamaan Sarin elämää steissillä. Ohi kulkiessani kysyin kuulumiset, ja hän kertoi lisää elämästään.
Samalla kuulin Sarin kavereiden kuulumisia ja tapasin heitä. Paljastui omanlaisensa heimo, joka näkee yhteiskunnan eri tavalla kuin päivätyössä oleva. Tähän ryhmään kohdistuu tällä hetkellä monia yhteiskunnallisia muutoksia.
Minua kiehtoi satavuotias kansallinen maamerkki, joka on kuin palatsi. Päärautatieaseman läpi kulkee päivittäin satojatuhansia ihmisiä, kuka minnekin. Asemalla ovat edustettuina kaikki Suomen yhteiskuntaluokat.
Steissin arki alkoi hahmottua kokonaisuutena, joka vaati lisää perehtymistä.
Ehdotin Sarille, että kirjoittaisin kirjan hänestä ja steissistä. Hän piti sitä hyvänä ideana.
Tätä kirjoittaessani olen kirjoitusvapaalla Iltalehden toimittajan työstä. Solmimme kustannussopimuksen kirjasta Into Kustannuksen kanssa. Taloudellisesti hanketta rahoittaa Jokes. Suuret kiitokset kuuluvat myös työnantajalleni siitä, että minun oli mahdollista saada kirjoitusvapaata.
Kirja nimeltä Aseman nainen ilmestyy vuonna 2025. ●
Heini Kilpamäki on Iltalehden kotimaan toimittaja, FM ja tietokirjailija. Hän kirjoittaa tällä hetkellä tietokirjaa nimeltä Aseman nainen.