Epäsymmetrinen suhde | Lööppi 2/2023
Kirjallisuuskritiikin määrä päivälehdissä on vähentynyt murto-osaan aiemmasta, ja jäljelle jääneillä kritiikeillä on yhä enemmän merkitystä kirjailijoille. Lööppi kysyi kolmelta kirjailijalta heidän ajatuksiaan kirjallisuuskritiikistä.
Kevättä 2023 on leimannut näkyvä keskustelu kulttuurikritiikistä. Aihetta ovat pitäneet esillä esimerkiksi Ylen julkaisema Kuinka monta tähteä? -dokumenttisarja sekä kriitikko Arttu Seppäsen runsaasti keskustelua herättänyt arvio Kiira Korven esikoisrunokokoelmasta.
Kulttuurikritiikki on lähtökohdiltaan ristiriitainen laji: sitä tehdään avustajavetoisesti ja pienin palkkioin. Samalla kritiikin merkitys esimerkiksi kirjallisuuden kentällä on suuri. Kirjailijat voivat laskea saamiensa kritiikkien määriä, tarttua sanamuotoihin ja olla itsekin suurennuslasin alla sen suhteen, kuinka he reagoivat saamiinsa kritiikkeihin. Myös mediakritiikissä kiinnitetään huomiota kulttuurikritiikin saamaan palstatilaan ja sen elinvoimaisuuteen.
Romaaneja, esseitä, runoutta ja tietokirjallisuutta julkaissut kirjailija Pontus Purokuru ihmettelee kirjailijoiden vähäistä näkyvyyttä julkisuuden kritiikkikeskustelussa. Toisaalta kirjailijoita voi vaivata tietty varovaisuus aiheen julkiseen käsittelyyn. Lööpin artikkeliin haastatellut kirjailijat korostavat, etteivät kritiikin kritiikistään huolimatta halua rajoittaa kriitikon vapauksia.
Kirjailijoiden ja kriitikoiden suhdetta määrittää Purokurun mukaan epäsymmetria ja ajatus siitä, että kirjailijan ei kannata kommentoida kritiikkiä.
– Kriitikko saa sanoa mitä tahansa ja puolustautua julkisuudessa. Toiset kriitikot myös tukevat häntä, ja niin tuleekin olla. Mutta kirjailijan ei ole mahdollista vastata kritiikkiin, vaan se näyttäytyy nolona, narsistisena tai lapsellisen loukkaantuneena.
Asetelman seurauksena on Purokurun mukaan se, että kirjailija jää yksin kritiikin vastaanottamisen kanssa. Hän pohtii, jääkö kriitikoilla näkemättä heidän etulyöntiasemansa kirjailijoihin nähden.
Toisaalta kaikki kriitikot eivät allekirjoita asetelmaa, jossa kirjailijan pitäisi olla hiljaa.
– Eräs tuntemani kriitikko on sanonut minulle, että olisi aidosti hyvä, jos hänen kritiikkeihinsä tulisi julkisia vastauksia. Silloin kritiikki voisi johtaakin johonkin, jos voitaisiin käydä keskustelua eikä vain puolustella puolin ja toisin.
Epäsymmetrian kokemus kirjallisuuskritiikissä voi myös olla molemminpuolinen, Purokuru huomauttaa.
– Kriitikkokin voi kokea, että kustantamolla on valtava koneisto ja hän on ainoastaan alipalkattu freelancer, mitä hän usein onkin.
Julkinen häpäisy
Purokurun mukaan osa kirjailijoista kokee jyrkän negatiivisen kritiikin julkisena häpäisynä. Tähän vaikuttaa hänen mukaansa erityisesti mittakaava, jonka suuren median julkaisema kritiikki voi nykyisin saada sosiaalisen median jakoihin yhdistettynä, sekä pysyvyys, jonka internetin arkistot sekä niiden helppokäyttöisyys ovat tuoneet mukanaan.
Purokuru vertaa tilannetta 30 vuoden takaiseen, jolloin kaunokirjallisesta teoksesta saattoi Suomessa tulla ”20–30 kritiikkiä eri lehdissä”. Kun kritiikkien määrä päivälehdistössä on vähentynyt, yksittäisen negatiivisen kritiikin merkitys kasvaa aiempaa suuremmaksi.
– Jos ajatellaan aikaa, kun kritiikki ilmestyi vain paperilehdessä, se oli yhtenä päivänä lehdessä ja toisena bioroskiksessa, Purokuru sanoo.
– Silloin ei ollut hakukonetta, jolla pääsisi käsiksi kärjistetyimpään tai klikatuimpaan kritiikkiin. Se on eri tilanne kuin nykyään, jolloin kritiikkiä julkaistaan vähän ja yksi massiivisen koneiston julkaisema kritiikki voi jäädä vuosiksi hakukoneen tulosten kärkeen.
”Kirjailijan ei ole mahdollista vastata kritiikkiin, vaan se näyttäytyy nolona, narsistisena tai lapsellisen loukkaantuneena.”
Purokurun mukaan kriitikolla on myös epäsuoraa taloudellista valtaa niin apurahojen, kirjan myynnin kuin kirjaston lainauskorvausten osalta. Tämä on Purokurun mukaan hankalaa erityisesti kritiikin määrän vähenemiseen yhdistettynä.
– Jos tulisi kahdeksan kritiikkiä eri suunnista, se antaisi luotettavamman kuvan teoksesta. Mutta jos teoksesta ilmestyy 1–3 kritiikkiä, voi olla sattumanvaraisempaa, mitä joku kirjoittaa.
Purokurun mielestä kritiikki on huonoimmillaan silloin, kun se on kuluttajaneuvontaa. Sen sijaan hän kaipaa kritiikkiä, joka lainaa kirjallisuusesseen piirteitä ja käyttää teosta ponnahduslautana uusien ajatusten ilmaisemiseen.
Omalle kohdalleen osuneesta hyvästä kritiikistä hän nostaa esimerkiksi Helsingin Sanomissa julkaistun Vesa Rantaman luennan esseekirjastaan Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi.
Rantama huomauttaa kritiikissään, että teoksessa käsitellään eniten valkoisten miesoletettujen tekijöiden kirjoja, vaikka kirjoittaja korostaa oppineensa nimenomaan rodullistettujen feministien teksteistä.
Purokurun mukaan arvio onnistui siksi, että se tarkasteli kirjan itselleen asettamia tavoitteita ja pohti, toteutuvatko ne.
– Se oli hyvä huomio: onko lähtökohta viety loppuun asti. Tajusin, että olisin voinut viedä tuota puolta pidemmälle.
Kritiikki kontekstoi
Kun Kirjailijaliiton puheenjohtaja Ville Hytönen toimi kustantajana perustamassaan Savukeidas-kustantamossa, hän suhtautui kritiikkiin markkinointina. Kirjailijana ja kirjallisuuskriitikkona hän on kokenut tekstilajin eri puolet niin sen tekijänä kuin vastaanottajana.
Hytösen mukaan kirjailijalle on emotionaalisesti tärkeää saada kritiikin kautta julkinen tulkinta teokselleen. Hän ajattelee, että kritiikki ei ainoastaan kontekstoi, vaan myös jatkaa teosta lisäämällä siihen uuden ulottuvuuden.
Tämä voi myös herättää kritiikkiä tekijän suunnalta.
– Kun kritiikki voidaan rakentaa niin monesta eri suunnasta ja keskittyä erilaisiin asioihin, kirjailija voi helposti tuntea olonsa väärinymmärretyksi, jos arviossa painotetaan tiettyjä puolia, jotka kirjailija itse näkee vähempiarvoisina.
Hytösen mukaan Suomessa ei julkaista tarpeeksi kirjallisuuskritiikkiä. Myös hän huomauttaa kritiikkimäärien radikaalista laskusta.
– Moni kirja saa nykyään vain yhden kritiikin. Ennen aika harvalle kirjalle kävi niin, mutta nykyään on yleistä, ettei kirja saa yhtään arviota. Silloin täytyy lohduttautua kirjasta tehdyillä blogiteksteillä.
Negatiivisella kritiikillä voi olla myös konkreettisia vaikutuksia. Ville Hytönen uskoo, että Helsingin Sanomien hänen eräälle kirjalleen antama lyttäys vaikutti siihen, ettei kustantamo halunnut julkaista hänen seuraavaa romaaniaan.
– Arvioon asti he olivat suhtautuneet kirjaani erittäin positiivisesti, mutta sen jälkeen he halusivat unohtaa sen, hän sanoo.
”Moni kirja saa nykyään vain yhden kritiikin.”
Seuraava romaani julkaistiin eri kustantamolla. Hytönen pohtii myös, että murskakritiikki saattoi vaikuttaa hetkellisesti mahdollisuuksiin saada kirjallisuuspalkintoja. Kielteinen kritiikki voi hänen mukaansa olla ”hyvin vahva signaali” palkintolautakunnille ja vaikuttaa siihen, kuinka hyvin raati tutustuu teokseen.
– Niissä on koko ajan lukuruljanssi käynnissä, kun raatilaisten pitää lukea satoja kirjoja. Joitain kirjoja on silloin pakko lukea vähemmän tarkasti kuin toisia, ja pinon alle saatetaan siirtää niitä kirjoja, jotka on lytätty totaalisesti jossain.
Sen sijaan apurahojen myöntämiseen nuiva kritiikki ei Hytösen mukaan vaikuta – ei edes murskakritiikki.
– Apurahalautakunnissa on yleensä kokeneita vertaisarvioitsijoita, joilla on itselläänkin kokemusta lyttäyskritiikistä.
Hytönen toivoo kriitikoille parempia työskentelyolosuhteita. Tällä hetkellä kirjallisuuskritiikki on jäänyt päivälehtien avustaijen kontolla olevaksi toisarvoiseksi tehtäväksi, hän arvioi.
– Sekä kirjailijat että kriitikot toivovat, että kriitikoille maksettaisiin paremmin ja heillä olisi aikaa perehtyä hyvin teokseen. Näin se motivoisi heitä tekemään työnsä vieläkin paremmin.
Lisää taidepuhetta
Kuinka olennaista on keskustella kritiikin herättämistä tunteista? Asian käsittelyä voi puoltaa sillä, että kirjallisuuskritiikissä kirjailijan työtä arvostellaan julkisesti – myös negatiivisesti.
Kirjailija Olga Palo kertoo saaneensa taiteilijana ensimmäisiä ”dissaamiskritiikkejä” juuri kirjallisesta työstään. Aiemmin hän on saanut kritiikkiä television ja teatterin kentillä, joilla hän on toiminut muun muassa käsikirjoittajana.
Palolta julkaistiin alkuvuodesta novellikokoelma Aion nyt kertoa kaiken. Kirjallisuuskriitikko Herman Raivio arvioi teoksen Helsingin Sanomiin, jossa hän luonnehti teoksen heikointa novellia ”hirvittävän naiiviksi”.
– Olin siitä todella, todella paskana, totaalisen hajalla. Siihen liittyi konkreettista pelkoa siitä, etten tule enää koskaan saamaan rahaa, jotta voisin jatkaa työtäni, Palo sanoo.
Palo korostaa, että hänen paha mielensä ei sulje pois kritiikin oikeutta olla olemassa. Hän korostaa, että kriitikon pitää saada tehdä työtään ja sanoa pahasti – mutta silti kritiikki voi herättää taiteilijassa monenlaisia tunteita.
Vastakarvaisia kritiikkejä olisi Palon mukaan helpompi ottaa vastaan, jos taidekritiikkiä olisi tarjolla enemmän.
– Jos taidepuhetta olisi joka paikassa, joka iltapäivälehdessä olisi kirjallisuusosio ja Hesarissakin olisi enemmän syviä ja analyyttisia juttuja taiteesta, niin yksi kritiikki ei olisi niin painava, hän sanoo.
– Suomessa on tosi rikas kulttuurikeskustelu, mutta se on ruohonjuuritasolla. Iso media ja poreileva ja rikas kulttuurimaailma eivät kohtaa.
Toisaalta ja toisaalta
Kirjallisuuskritiikillä on myös sudenkuoppansa. Lööpin haastattelemien kirjailijoiden mukaan hyvä kritiikki ei esimerkiksi mene henkilökohtaisuuksiin.
Helsingin Sanomien arvostelun otsikossa luki ensin, että Olga Palo käsittelee novelleissaan minuuttaan. Otsikon myöhemmässä versiossa lukee, että Palo käsittelee minuutta – eli ei itseään, vaan aihetta yleisesti. Muutosta ei ole merkitty juttuun.
”Minulle tuli olo, että kirjaani ei luettu taiteellisten valintojen kautta vaan niin, että minä ja teos olemme sama asia.”
Kriitikko Herman Raivio kirjoittaa myös kuinka Palon ”novellia voi lukea myös itsekehuna: katsokaa, miten moniulotteinen olen”.
– Minulle tuli olo, että kirjaani ei luettu taiteellisten valintojen kautta vaan niin, että minä ja teos olemme sama asia, Palo sanoo.
Hän huomauttaa, että kaunokirjallisessa teoksessa tehdään kerronnallisia ja taiteellisia ratkaisuja, joilla esimerkiksi luodaan hahmoja. Esimerkiksi kriitikon ”hirvittävän naiiviksi” luonnehtima novelli on tarkoituksella naivistinen, Palo huomauttaa.
– Sen takia on hassua tehdä moraalisia arvostelmia teksteistä. Haluaisin lukea ajatusta ehkä pidemmälle: mitä sitten, jos tämä kertoo ylimielisestä henkilöstä tai tämä teksti on naiivi? hän sanoo.
– Olisin mieluusti lukenut analyysiä, jossa kriitikko esimerkiksi arvioi tekstin naivismia tyylivalintana. Miksei valinta hänestä toiminut? Nyt kritiikin huomio tuntui kommentilta, että teksti – tai jopa minä – on naiivi.
Palo huomauttaa, että kritiikin puutteellisuus ei tarkoita, etteikö myös teoksessa voisi olla puutteita. Hän pohtii, että kirjallisuuskriitikot rinnastavat toisinaan nimenomaan naiskirjailijoiden ja vähemmistötaustaisten kirjailijoiden teokset ja tekijät.
– Niistä tulee sama asia, ja tekijän naiseuden tai vähemmistöposition ajatellaan olevan teoksen aihe tai teema.
Kirjallisuuskritiikki ja kulttuurijournalismi laajemmin auttavat ihmisiä ymmärtämään taidetta ja löytämään sen äärelle.
Aihe ei ole mustavalkoinen. Palo pyörittelee aihetta pohtien, toisaalta ja toisaalta. Hän huomauttaa, ettei hänellä ole vastausta siihen, saisiko tekijän hahmo ruokkia kriitikon luentaa teoksesta vai ei.
– Kun luin aikoinaan kirjallisuustiedettä, siellä tankattiin, ettei biografista tulkintaa saa tehdä. Keskustelu on totta kai monimutkaistunut viime aikoina.
Taiteen rakastajat
Palo huomauttaa, että kirjallisuus ja kirjallisuuskritiikki eivät ole tekijöidensäkään puolesta erillään toisistaan.
– Tosi moni kirjailija on kriitikko ja kriitikko on kirjailija, hän sanoo.
– Ajattelen, että molemmissa on kyse taiteen rakastamisesta.
Kirjallisuuskritiikki ja kulttuurijournalismi laajemmin auttavat ihmisiä ymmärtämään taidetta ja löytämään sen äärelle.
Hyvästä kirjallisuuskriitikosta Palo nostaa esimerkiksi Helsingin Sanomiin kirjoittavan Maaria Ylikankaan. Palo kehuu erityisesti Ylikankaan tapaa käyttää subjektiivisuutta osana arvosteluja.
– Tykkään siitä, että kun hän ei pidä jostain, hän sanoo sen itsensä kautta. Silloin hän tekee näkyväksi itsensä ja taustan, jota vasten hän teoksen lukee.
Pontus Purokuru pohtii, voisiko kirjallisuuskritiikki olla parempaa, jos kriitikoilla olisi kokemusta kirjallisuuden julkaisemisesta. Hän kertoo kuulleensa useammalta kriitikolta, kuinka heidän suhteensa kritiikkiin on muuttunut sen jälkeen, kun he ovat julkaisseet oman kaunokirjallisen teoksen.
– Eräs henkilö, joka kirjoitti teoksestani aikoinaan kritiikin, pahoitteli myöhemmin kärkästä kritiikkiään, kun häneltä tuli oma teos ulos. Hän kertoi, että tekisi nyt toisin, koska tietää minkälaista on odottaa kritiikkiä ja olla sen kohteena. Sillä on selvästi vaikutusta, Purokuru sanoo.
– Nyt saan kriitikot kimppuuni, mutta kritiikin tekeminen on lähtökohtaisesti vähemmän riskialtista kuin luovan teoksen kirjoittaminen. Kriitikolla on vähemmän pelissä ja alttiina. Uskon, että jos tämä epäsuhta tiedostetaan, saataisiin nyansoidumpaa ja harkitumpaa kritiikkiä. ●