Poikkeuksellisen viisas haastateltava | Lööppi 4/2022
Toimittaja Maija Aalto halusi, että jutussa puhuisi kerrankin lapsi itse, eivät vain aikuiset lapsista.
Tiedätte varmaan sen tunteen, kun haastattelee asiantuntijaa isolla a-kirjaimella, esimerkiksi tiukasti erikoistunutta tutkijaa? Sitä on koko ajan tietoinen, että kuuntelee itseään älykkäämpää ihmistä.
Siltä tuntui nytkin. Samalla minun piti koko ajan muistuttaa itselleni, että älykkyydestään huolimatta haastateltavani on kymmenvuotias.
Kirjoitin tänä syksynä Helsingin Sanomiin jutun otsikolla Erilaiset aivot. Sen päähenkilö ja ehdoton sankaritar oli Aida A, aktivisti. Hän on tosiaan vasta lapsi ja lääketieteen termein autismin kirjolla.
Hän on myös lapsi, joka järjesti viime vuonna mielenosoituksen eduskuntatalolle. Ja lapsi, joka on tehnyt kaltaisilleen nepsy-lapsille ja nuorille kyselyn siitä, miten nämä maailman näkevät. Hän kun ajattelee, etteivät pelkät omat tunteet ole tärkeitä. Pitää tutkia ennen kuin toimii.
Seuraan Helsingin Sanomien kaupunkitoimituksessa kahta isoa teemaa: sosiaali ja terveyspalveluita sekä kasvatusta ja koulutusta.
Molemmissa mietityttää, keitä me emme mediassa kuuntele. Lehdessä pitää tietenkin laittaa vallanpitäjät koville, mutta kuvamme maailmasta ei ole kokonainen, jos kohtaamme vain menestyjiä. Tai kaltaisiamme ihmisiä: keskiluokkaisia, koulutettuja ja keski-ikäisiä.
Olen saanut haukut rouvalta, jonka mielestä puhumme lehdessä jatkuvasti yli 95-vuotiaista vain toiminnan kohteina emmekä anna heidän itsensä puhua. Hän oli oikeassa. Vielä enemmän mykiksi jäävät ihmiset, jotka ovat tavalla tai toisella haavoittuvassa asemassa. Siis esimerkiksi vakavasti sairaat ja syrjäytyneet. Heidän kuulemiseensa liittyy myös eettisiä pulmia, mutta ei, emme me yleensä yritä tarpeeksi kovasti.
Lasten ja nuorten asioista saarnaamme heidän päidensä yli.
Sille on käytännön syitä. Ei oikein voi mennä päiväkotiin ja kysyä kuusivuotiaalta, että mitäpä ajattelet varhaiskasvatuslaista. Voi mennä ja kysyä, mitä ajattelet leikkimisestä. Siihenkin vastaukset vieraalle tädille ovat usein vähän väkinäisiä, aikaa käyttämällä ja reportaasin keinoin onnistuu paremmin.
Kouluikäisiä haastateltaessa taas haastatteluun valikoituvat sellaiset, joille koulunkäynti on helppoa. Ne sanavalmiit tulevaisuuden menestyjät.
Kesäloman lähestyessä aloimme puhua niin ikään sote-asioita seuraavien kollegojeni Marianne Riialin ja Tiina Rajamäen kanssa, mitä haluaisimme tehdä paremmin. Mietimme kirjoitammeko edes olennaisista aiheista. Halusimme enemmän keskustelua, myös lukijoiden kanssa.
Pomoilta heltisi lupa: saimme toteuttaa tähän keskittyvän kunnianhimoisen kokonaisuuden, jonka nimeksi tuli Miten Suomi voi.
Ideoimme syksyllä alkaneeseen sarjaan valmiiksi muutaman laajan jutun.
Ajattelin, että yksi käsiteltävä teema olisivat neuropsykiatrisesti oireilevat lapset ja nuoret. Siis Aidan kaltaiset nepsyt, joilla on diagnoosina esimerkiksi autismin kirjo tai adhd. Nämä ovat synnynnäisiä ominaisuuksia eivätkä sairauksia, mutta palvelut ovat osa mielenterveyspalveluja. Moni lapsi perheineen saa tukea liian myöhään, liian vähän tai väärällä tavalla.
Tällä voi olla raakoja seurauksia paitsi lapsen itsensä myös yhteiskunnan kannalta. Nepsyissä on nerojakin, mutta nykyisessä rikkinäisessä systeemissä he ovat yliedustettuja myös esimerkiksi lastensuojelun syvässä päässä ja vankilassa.
Halusin, että jutussani puhuisivat nimenomaan lapset itse. Mietin, millä ihmeellä tämä onnistuisi.
Sitten muistin yhden kuukausia sitten saapuneen tiedotteen, johon en kiireisenä uutispäivänä kyennyt tarttumaan. Siinä kerrottiin yhdeksänvuotiaasta helsinkiläistytöstä, joka järjesti mielenosoituksen Eduskuntatalolla. Päätin, että haluan tavata tämän Aidan.
Kuvamme maailmasta ei ole täydellinen, jos kohtaamme vain menestyjiä.
Ennen elokuista haastattelua minua jännitti.
Koska haastateltavani oli lapsi, häntä kuului kaikin tavoin suojella julkisuuden varjopuolilta. Puhuin etukäteen Aidan äidin kanssa, jotta tilanne olisi tytölle itselleen mahdollisimman turvallinen.
Aidan äiti Johanna kertoi minulle esimerkiksi, ettei tytölle kannata lässyttää ja leperrellä. Hän on kirkkaan järjen ystävä. Noin esimerkiksi: haastattelutilanteeseen ei kannata tulla myöhässä, koska Aidasta myöhästyminen on käsittämätöntä. Kellot on keksitty, joten kaikki rationaaliset ihmiset saapuvat aina ajoissa.
Tällaisessa on vähän tekemistä omille epäloogisille tippaleipäaivoilleni. Onnistuin esimerkiksi Aidaa tapaamaan mennessäni jäämään pois väärällä ratikkapysäkillä ja juoksin loppumatkan.
Tiesin myös etukäteen, että haastattelutilanne tulisi olemaan Aidalle fyysisesti raskas. Autismin kirjo tekee kaikesta sosiaalisesta kanssakäymisestä hänelle uuvuttavaa. Varsinkin kun on puhuttava vieraalle aikuiselle, jolle joutuu selittämään hänen kannaltaan itsestäänselvyyksiä. Koska Aida on aktivisti, hän haluaa silti itse tehdä näin.
Samalla sain maistaa omaa lääkettäni, koska Aidasta on jo pidempään kuvattu dokumenttielokuvaa. Niinpä meidän haastatteluammekin kuvattiin ja nauhoitettiin samalla kun sitä tein. Hermostuttavaa!
Aida oli leiponut minulle kakkua ja valmistautunut huolellisesti. Hänellä oli kansio, johon hän oli pannut muistiin tärkeimmät asiat tekemästään kyselystä, ettei unohtaisi niistä yhtäkään.
Aida A haluaa esimerkiksi kouluihin tarpeeksi pieniä ryhmiä, nepsyjen erityispiirteet ymmärtäviä aikuisia ja hälystä ja mölystä vapaata ympäristöä.
Hän oli selvästi itse ajatellut huolella, mikä hänen viestinsä on. Kun äiti haastattelun loppuvaiheessa yritti varmistella, että kaikki on käsitelty, Aidaa suututti. Hän myös näytti monin tavoin, miten rankka tilanne oli. Välillä piti pitää taukoja ja käydä esimerkiksi halailemassa avustajakoiraa. Toisaalta hän myös halusi halata minua, kun olin lähdössä.
Lähtiessäni mietin, että juttuun tarvitaan video. Kukaan ei muuten usko, että kymmenvuotias ihan oikeasti käyttää luontevasti semmoisia sanoja kuin yhdenvertaisuus tai aistiystävällinen ympäristö.
Tai otetaanpa Aida A:lta muutama sitaatti kokonaan:
– Me näemme, koemme ja aistimme maailman eri tavalla kuin neuronormaalit. Erityisesti sosiaaliset tilanteet ja vuorovaikutus ovat kuormittavia.
– Sisälle kasvaa iso musta möykky, jos aina tuntuu, että ei kelpaa muille sellaisena kuin on.
– Miksi aina meidän pitää muuttua? Miksi maailma ei muutu?
Kuvaajalle kirjoitin ennen keikkaa pyynnön, että näytä kuinka rohkea tämä nuori ihminen on. Johanna Erjonsalo teki tämän ja enemmänkin. Mielestäni hänen kuvistaan välittyy sekä vahvuus että herkkyys.
Luin paljon taustatietoa nepsy-lapsista. Pyysin haastattelua Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen asiantuntijoilta Elina Vesteriseltä ja Hanne Kalmarilta saadakseni juttuun vähän laajempaa perspektiiviä ja käsityksen siitä, mitä nepsyjen palveluille on sote-uudistuksessa tapahtumassa. He vastailivat oikein fiksusti ja käsittelivät sattumalta jokseenkin samoja teemoja kuin muuan kymmenvuotias. Sanoinkin heille haastattelun päätteeksi, että ette varmaan usein häviä selkeydessä alakoululaiselle.
Haastattelun ja jutun julkaisun välillä Helsingin Sanomissa kirjoitettiin monta juttua inkluusion ongelmista. Tai siis oikeastaan siitä, millaiseksi koulujen todellisuus muodostuu, kun inkluusiota ei toteuteta vaan lykätään vain säästöjen toivossa erilaistatukea tarvitsevat lapset suuriin luokkiin – ilman sitä tukea.
Aihe on tärkeä, kenties tärkeimpiä peruskoulussa. Kyse on kaikkien lasten oikeuksista. Kollegat tekivät ansiokasta työtä, ja olen itsekin käsitellyt teemaa aiemmin.
Inkluusiojutuissa on kuitenkin yksi klassinen vika. Keskustelussa aletaan hyvin nopeasti puhua lapsista inhottavaan sävyyn. Erityistä tukea tarvitseva lapsi on muka ongelma. Ei ole. Järjestelmä on ongelma, jos se ei ole kaikkia lapsia varten.
Olin keskellä porua onnellinen, että minulla oli takataskussa juttu viisaasta lapsesta, joka osasi puhua aiheesta lapsen näkökulmasta.
Samalla ilmestymispäivänä hermostutti.
Internet on julma paikka eikä perustu puhtaaseen järkeen, kuten Aidan ajattelu. Pelkäsin, että tyttöön itseensä kohdistuisi ilkeitä kommentteja.
Ainakin minulle asti tuli tällä kertaa kuitenkin pelkästään vyörymällä positiivista palautetta. Niissä ei niinkään kehuttu artikkelia vaan poikkeuksellisen sujuvasanaista haastateltavaa. Viestejä tuli erityisesti sellaisilta aikuisilta, jotka ihan oikeasti tuntevat aihepiirin syvällisesti, siis ammattilaisilta ja tutkijoilta, nepsyjen läheisiltä ja nepsyiltä itseltään.
Tunsin onnistuneeni. Tai antaneeni ainakin Aidalle tilaa onnistua.
Huomasin myös hienoisen muutoksen omassa jähmeässä tavassani ajatella.
Aida tosiaan puhuu meidän neuronormaalien erikoisesta maailmasta. Kaltaisilleni neuronormaaleille on nepsyjen slangissa lyhyempikin sana: nentti. Se sanotaan vähän samaan sävyyn kuin Harry Potter -kirjoissa puhutaan jästeistä eli ihmisistä ilman taikuutta.
Olen pikkuisen lukenut aivotieteen alkeita enkä ihan helpolla uskaltaisi itse lähteä määrittelemään kenenkään päätä täysin normaaliksi. Mutta sanana nentti on nerokas. Se kääntää asetelman ympäri.
Tai kuten Richard Powers kirjoittaa juuri suomeksi ilmestyneessä romaanissaan Hämmästys:
– Kukaan ei ole täydellinen. Mutta jukra, miten kaunista meidän vajavaisuutemme on.
On suuri etuoikeus saada haastatella ihmistä,joka saa muutamalla sanalla toimittajan miettimään asioita uudesta kulmasta ja katsomaan peiliin. ●
————————————————————————————————————————————————–
Maija Aalto on Helsingin Sanomien kaupunkitoimituksenuutistoimittaja. Hän kirjoittaa parhaillaan nuortenkirjaa.