Lakoilla parempi palkkataso | Lööppi 4/2022

Etusivu > Lööppi > Lakoilla parempi palkkataso | Lööppi 4/2022
Lakkoavustusten maksamiseen liittyi vuonna 1972 paljon käsityötä. Kuvassa ovat maksukortteja järjestelemässä vasemmalta Jussi Niininen, Kari Sallamaa, Ulpu Tapiola (myöhemmin Iivari) ja Tuula Antikainen (myöhemmin Hakola).

Lehdistössä on ajauduttu lakkoon vain kahdesti puolen vuosisadan aikana. Vuoden 1972 työtaistelu oli tulikaste, joka myös nosti ammattiliiton arvostusta.

Teksti Veli-Pekka Leppänen | Kuvat HSJ:n arkisto | Lööppi 4/2022

Share in X Share in Facebook

Suomessa lehtitoimittajat eivät olleet koskaan menneet suureen lakkoon – eivät ennen toukokuuta 1972. Silloin työehtosopimusneuvottelut kärjistyivät ja lukkiutuivat, kun Suomen Sanomalehtimiesten Liitto SSL (nyk. Journalistiliitto) hylkäsi työnantajapuolen­­­ viisivuotisen sopimustarjouksen ja aiemmin annettu lakkovaroitus oli pakko toteuttaa. Koko lehdistön kattava työtaistelu käynnistyi 9. toukokuuta 1972.

– Kevään 1972 lakko oli aivan ehdottomasti palkkataistelu. Alan pahasti laahaavaan ansiotasoon piti vihdoin saada kunnollinen korotus. Toisella sijalla tuli joitakuita tekstiasioita ja sosiaalijuttuja, sanoo tapahtumien ytimessä häärännyt Eila Hyppönen.

Hän oli aloittanut SSL:n lainopillisena sihteerinä juuri lakon alla. Sittemmin oikeustieteen lisensiaatti Hyppönen toimi liiton pääsihteerinä peräti 36 vuotta vuosina 1974–2010.

– Lehdistön palkat olivat todella surkeita. 1970­-luvun alussa olin ansainnut pankkineitinä lähes tuplasti sen minkä kesätoimittajana, muistelee valtiotieteen maisteri, toimittaja Oili Tolvanen, joka lakkokevää­nä opiskeli Sanoma Oy:n toimittajakoulussa.

– Vaikka isot sanomalehdet maksoivat hivenen paremmin, korjattavaa oli rutkasti, lisää Hyppönen.

Lakkoja ja tulopolitiikkaa

1970­-luvun alku oli syvää tulopolitiikan aikaa. Se tarkoitti ay­-keskusjärjestöjen ja ammattiliittojen laajoja yleissopimuksia, joilla palkankorotusten taso naulattiin samaksi kautta linjan. Niin tuonakin vuonna: päätekijöidensä työmarkkinajohtajien Niilo Hämäläisen ja Timo Laatusen mukaan nimetyn HL­-sopimuksen korotukset arvioitiin 7,5–10 prosentin välille. Sopimus kattoi neljä vuotta.

Lakkoja koettiin noinakin aikoina, vuosi 1971 selvänä huippuna. Kuitenkin enimmäkseen lakkoiltiin niin sanotuilla palkkaliukuma-­aloilla, kuten metalli­-, paperi­- ja kemianteollisuudessa ja rakennuksilla, joilla maksettiin sopimuskorotuksia korkeampia palkkoja. Taulukkopalkoilla työskentelevien lehtimiesten lakko 1972 poikkesikin tästä ajankohdan yleistrendistä. Kiinteäpalkkaisten alojen lakkoherkkyys yleistyi vasta vuosikymmenen lopulla.

Ay-­keskusjärjestö TVK erotti Sanomalehtimiesliiton vuonna 1974 työtaistelutoimiin liittyneiden erimielisyyksien vuoksi, ja SSL pysytteli tulevaisuudessakin villinä liittona.

– Keskusjärjestö olisi pystynyt tarjoamaan palvelujaan ja erilaisia mandaatteja, mutta SSL:ssä arvokkaammaksi nähtiin riippumattomuus, henkinen vapaus. Tehtiin vain löyhä yhteistyösopimus SAK:n, Akavan ja STTK:n kanssa, Hyppönen kertoo.

Työmarkkinapöydissä SSL oli vasta­-alkaja. Alan ensimmäinen työehtosopimus oli solmittu vasta 1967. Siitäkin syystä Graafisen teollisuuden työnantajaliitto GTT:ssä punnittiin lehtimiehet kovin kevyeksi porukaksi eikä lakkovaroitusta oikein tosissaan noteerattu.

– Eri syistä liittomme oli jotenkin herraskaisessa maineessa, jäseniäkin alle 3 000, ja tilanteen lipsahtaminen lakkoon asti vaikutti eräänlaiselta työnantajien työtapaturmalta. Meitä ei vielä otettu vakavasti, Hyppönen sanoo.

Lakkoneuvotteluja käytiin valtakunnansovittelijan toimistossa. Vasemmalla valtakunnansovittelija Paavo J. Paavola, oikealla SSL:n neuvottelijat Seppo Sadeoja (oik.), Juhani Tervo ja SSL:n puheenjohtaja Jyrki A. Juuti.

Innostunut tunnelma

Valtakunnansovittelija Paavo J. Paavolan jättämä välitysesitys hylättiin huhtikuun puolivälissä. SSL:n valtuusto tuki hylkäämistä mutta päätti neuvoa-antavasta jäsenäänestyksestä. Se järjestettiin oitis, ja neuvo oli selvääkin selvempi: kun peräti 92,3 prosenttia jäsenkunnasta (2 064 jäsentä) antoi äänensä, heistä 76,6 prosenttia oli hylkäämisen kannalla.

Maanlaajuinen lehdistölakko alkoi seuraavana aamuna, 9. toukokuuta. Se toteutui likipitäen täydellisenä. Lakon alaiseksi tuli kaikki toimituksellinen työ – piirtäjiä, kääntäjiä, oikolukijoita ja teknistä henkilöstöä myöten. Lakkoon meni kaikkiaan 2 200 työntekijää, ja noin 220 sanoma-­ ja aikakauslehteä lakkasi ilmestymästä. Työt pysähtyivät myös uutisja kuvatoimistoissa.

Sanomalehtimies-Journalisten toimi lakon ajan lakkolehtenä. Sitä toimittivat muun muassa Maija Kakko ja Jussi Niininen.

SSL:n hallitus toimi keskuslakkotoimikuntana. Se veti lakkorajat ja varmisti lakkoavustukset, joita varten liitto otti pankkilainan Suomen Työväen Säästöpankista. Toimikunnan jaostot hoitivat tiedotusta SSL-­INFO-­lehtisin ja Sanomalehtimiehen numeroin. Kymmeniä Helsingin lakkolaisia oli päivittäisenä apuna, jotta monituisista tehtävistä suoriuduttiin.

Lakkojohto majoittui Bulevardin varrelle hotelli Klaus Kurkeen, jonka kabineteissa otettiin kosketuksia vastapuoleen – tunnusteluin ja varsinaisin neuvotteluin. Valtakunnansovittelijan toimisto oli viereisessä talossa.

Piireillä oli omat lakkotoimikuntansa. Ne vastasivat lakkovahdeista lehtitaloittain, hoitivat aluetiedotuksen ja pistivät pystyyn lakkolaisten illanistujaisia, tansseja ja muuta virkistystä. Organisaation tehosta todistaa, että ensi päivien lukuisiin infotilaisuuksiin osallistui yli 1 400 jäsentä eli 65 prosenttia lakossa olijoista.

– Lakkorintama rakentui ja pysyi uskomattoman tiiviinä, tunnelma oli innostuneen päättäväinen, Eila Hyppönen kuvailee lakon aikaa.

– Saimme paljon ulkopuolisia avustuksia lakkokassaan, ja tukea tulvi sähkeinä ja julkilausumina, myös muista Pohjoismaista.

Oili Tolvasen mukaan kuusi Sanoman toimittajakoulun oppilastakin liittyi lakkovahteihin.

– Kävi kyllä sitten koulun päätyttyä niin, että juuri tälle meidän sekstetillemme ei järjestynytkään heti töitä Sanoman lehdistä. Minäkin sain kutsun lehteen vasta myöhemmin samana syksynä. Että sellainen näpäytys.

Sanoma Osakeyhtiön toimittajakoululaiset Janne Virkkunen ja Leena Kyttälä (myöhemmin Packalen) popsivat lakkosoppaa Kirjalla toukokuussa 1972.

”LIITOMME AY-PROFIILI NOUSI SILMIN NÄHDEN.”

Kannattiko kamppailu?

Jokainen lakko yleensä päättyy – ennemmin tai myöhemmin. Lehtimieslakko loppui kymmenen päivän kamppailun jälkeen Paavo J. Paavolan sovintopaperin hyväksymiseen. Toukokuun 19. päivän vastaisena yönä neuvottelijat – SSL:n puheenjohtaja Jyrki A. Juuti keulassa – allekirjoittivat uuden kolmivuotisen työehtosopimuksen. Liiton hallitus – ja
sittemmin valtuusto – siunasi ratkaisun. Uuteen jä­senäänestykseen ei menty vaan töihin palattiin oitis.

Uusi sopimus sisälsi yleislinjan ylittävät korotukset, paransi lomapalkkaa, varallaolokorvausta ja sijaisten palkkoja sekä toi mukanaan ilta-­ ja yötyölisät sekä lomaltapaluurahan. Äitiyslomaehdot kohenivat, samoin luottamusmiessopimus.

– Olihan se hirveän kiva mennä kertomaan jäsenistölle lakon tuomista tuloksista. Muistan, miten palkitsevaa oli kiertää selostamassa ympäri maan alueyhdistyksissä, mitä uutta tessiin oli puristettu, Hyppönen kertoo.

– Samalla liittomme ay-­profiili nousi silmin nähden.

– Kentällä oltiin tyytyväisiä siihen ansiotason nousuun, joka lyhyehköstä lakosta koitui. Yleiseksi tunnelmaksi jäi, että lakko oli oikeasti ollut sen vaivan väärtti, Tolvanen täydentää.

Lakko päättyi 19.5.1972. Tiedotetta asiasta lukevat Sanomien lakkovahdit, oikolukija Seppo Jäntti ja toimittaja Oili Tolvanen Ludviginkadun ja Erottajankadun kulmassa.

”LAKKO OLI OIKEASTI OLLUT SEN VAIVAN VÄÄRTTI.”

Vahvistuva liitto

Pitkin 1970-­lukua SSL purjehti tulopolitiikan yleisessä virrassa eikä työtaisteluihin turvauduttu. Esimerkiksi kun kevään 1977 tes-­neuvotteluesitys vietiin jäsenäänestykseen, se sai 85,3 prosentin enemmistön hyväksynnän. Tulosta lienee tehostanut sekin, että Suomessa oli vastikään eletty kaksi taloudellisen nollakasvun vuotta ja työttömyyden yleissuunta oli nousussa. Taantumassa harvemmin ryhdytään lakkoihin.

– Juuri vuodet 1975–1979 olivat ne huonoimmat vuodet. Sieluni silmin näen vielä ne käyrät, puuskahtaa tuolloinen pääsihteeri Hyppönen.

Sopimuskaudet olivat leimallisen pitkiä, jolloin kaksinumeroinen inflaatio pääsi ikävästi nakertamaan toimittajien ansioita. Toisaalta SSL:n jäsenet sentään nauttivat suhteellisesta täystyöllisyydestä.

Vuoden 1980 alusta SSL:n jäsenpohja laajeni voimallisesti. Radio­ ja tv-­toimittajien liitto RTTL ilmaisi toiveensa assosioitua liittoon, ja hanke toteutui. Liiton jäsenmäärä ponnahti noin 6 000:een. Painoarvo totta kai oli raskaampi, vaikka lehdistön ja sähköisen median tes-­neuvottelut käytiin edelleen erillään.

Lehdistön historian toinen lakko alkoi marraskuussa 1980. Piirilakkotoimiston ovella seisoo asiamies Osmo Welling.

”NEUVOTTELEVA ASENNE LEVISI, PATRUUNAHENKI HEIKKENI.”

Inflaatio söi palkkoja

Vuonna 1980 lehdistön tes­-kierros äityi pahaksi. Turhautumista oli ollut havaittavissa pitkään, eivätkä SSL:n ja GTT:n kannat lähestyneet toisiaan. SSL:n vaatimukset koskivat sekä palkankorotuksia että työehtojen tekstiosia.

Syksyllä 1980 jumittunut tilanne tuotiin valtakunnansovittelija Teuvo Kalliolle lisäyksellä, että lakko käynnistyy 13. marraskuuta kello 12, ellei sovintoa löydy. Kallio sorvasi korotusesityksen (8 % + 10 %), joka ei kelvannut SSL:n valtuustolle. Lakkopäätös tehtiin soraäänittä. Yksimielisesti torjuttiin jäsenää­nestys, johon turvautuminen olisi ruokkinut käsitystä epäröivästä valtuustosta.

Lakkoon ryhtyi noin 3 500 toimitustyöntekijää kaikkiaan 490 lehdestä. Työtaistelu koski kaikkia vähintään kahdesti viikossa ilmestyviä lehtiä, mutta radio­- ja televisiolähetykset sallittiin.

– Järjestöpaine lakkoon oli erittäin kova. Palkat otettiin kärkiasiaksi ennen muuta laukkaavan inflaation vuoksi. Lehdistössähän ei edelleenkään mitään palkkaliukumia ollut, vaan taulukkopalkoilla oli pärjättävä, Hyppönen valottaa.

Työtaisteluvalmistelut rullasivat luistavasti. Lakko­-organisaatio luotiin vanhasta muistista. Lakkorajoja koettelivat urheiluseurojen ja erilaisten yhdistysten pikajulkaisut, joissa oli mainoksia, uutisia ja urheilutuloksia. Niitä myytiin kaduilla.

Lakko piti hyvin ja jäsenistö oli aktiivista. Tiedotusjaosto – jota veti Janne Virkkunen – valmisti muun muassa postereita ja tiedotteita, ja niitä jaettiin kansalle lehtikioskien nurkilla.

Jälkikäteen surkuhupaisana voi nähdä sen, että presidentti Urho Kekkosen valtiovierailu Neuvostoliittoon nosti vaatimuksia lakon siirtämiseksi. Väitettiin, että kansakunta jäisi vaille relevanttia matkauutisointia, mutta lakkoa ei tästä syystä lykätty.

Lopulta lehdistölakko jatkui tasan kolmen viikon ajan, joulukuun 3. päivään kello 9:ään asti. Mihin toimittajat kamppailullaan ylsivät?

– Numeerisesti saimme suuria korotuksia, ja tekstiosissa edistyttiin, mutta niistä myös maksettiin kolmeviikkoisena lakkona erittäin kova hinta. Liitto oli pitkään hirveässä rahapulassa, Hyppönen paljastaa.

– Kokonaisuutena tämä ei silti ollut sellainen menestys kuin kevään 1972 lakko.

Liiton valtuusto hyväksyi sopimuksen äänestäen. Reilun kahden vuoden sopimuksessa saatiin 1,5 prosentin korotus yli yleisen tason, vuorolisiä parannettiin, loma­-aikoja uudistettiin ja työaika lyheni 37,5 viikkotuntiin. Mutta ikävä kyllä myös työrauhavelvoite tiukkeni.

– Valtuustossa voitti ajatus, että ainakin osa tavoitteistamme on nyt saavutettu – ja että enempää ei tällä erää irtoa. Siksi otettiin sopimus, kertoo Tolvanen, joka oli tuolloin liittohallituksen ja tes-­neuvottelukunnan jäsen.

– Jälkikritiikkiä tai vinoilua ei kentältä kuulunut. Tajuttiin, että tarpeen vaatiessa tätäkin keinoa täytyy joskus käyttää.

Valtuustoon kuului myös seitsemän RTTL:n jä­sentä. He olivat sikäli kimurantissa välikädessä, että eivät missään nimessä halunneet äänillään ratkaista lakkoa, johon eivät itse osallistuneet – vaikkakin osoittivat täyttä solidaarisuuttaan.

– Meitä oli paikalla kokouksessa kuusi, ja äänemme menivät tasan kolme–kolme. Osuutemme päätöksessä jäi siten onneksi melko marginaaliseksi, kertoo valtuustossa istunut radiotoimittaja, maisteri Pekka Laine, Journalistiliiton puheenjohtaja vuosilta 1992–2006.

Vuoden 1980 lakko kesti kolme viikkoa.

Ala keskiluokkaistuu

Ay-­konkarit Hyppönen ja Tolvanen ovat yhtä mieltä, että vuosien 1972 ja 1980 työtaistelut paitsi korjasivat journalistien palkkoja suhteessa muihin toimialoihin myös ohjasivat työnantajia vastaantulevammiksi. Neuvotteleva asenne levisi, patruunahenki heikkeni.

Pidemmällä aikavälillä lehtijournalistien tilanne lienee parantunut.

– Toimittajat ovat kirineet kohtuullisemmille palkoille ja vahvempaan työsuhdeturvaan, suhteellinen asema on tänään parempi, Eila Hyppönen sanoo.

– Toimittajakunta on keskiluokkaistunut, ja tä­nään heidän asemiaan nakertavat lähinnä työllisyyden yleiset heilahdukset, Oili Tolvanen lisää.

Mittaviin journalistilakkoihin ei ole ajauduttu vuosikymmeniin. Lähimpänä käytiin vuoden 2013 lakkovaroituksen aikaan, mutta silloinkin lopputulos löytyi neuvotteluteitse. ●


Share in X Share in Facebook