Gonzon kuolema | Lööppi 4/2022

Teksti Valtteri Parikka | Kuvitus Klaus Welp | Lööppi 4/2022

Toimituspäällikkö hiljenee hetkeksi ja katsoo minua kummissaan. Sanomatalon pienen neuvotteluhuoneen ilma ­tuntuu paksuuntuvan ja tunnelma muuttuu kuin taikaiskusta hieman hermostuneeksi.

Olen juuri ehdottanut juttuideaa, jossa hankkisin toimittajana Helsingin pimeiltä huumemarkkinoilta kokaiinia, vetäisin sitä nenääni ja lähtisin etsimään vallankäyttäjien eliitin salattuja jauhobileitä.

Tästä kaikesta kirjoittaisin Hesariin ajankohtaisen, omakohtaisen ja vauhdikkaan reportaasin, jossa avaisin viihdyttävällä tavalla kovien bilehuumeiden maailmaa sekä kenties löytäisin retkelläni myös hämäriä vallan verkostoja.

– Okei… Tässä on aika monta eettistä kysymystä, Jutta Sarhimaa aloittaa vastauksensa. Hän on Helsingin Sanomien syventä­vien sisältöjen toimituspäällikkö.

Ennen kuin hän ehtii pidemmälle, arvaan jo. Sen voi aistia.

Tiedän, että gonzojournalismi on kuollut aikaa sitten.

EPÄKOHTIEN PALJASTAJANA JUTUN KESKIPISTEESSÄ ON TIETYSTI ASIALLEEN TÄYSIN OMISTAUTUNUT SANKARITOIMITTAJA, TYYPILLISIMMIN MIES.

Gonzojournalismilla tarkoitetaan alun perin yhdysvalta­­laisen Hunter S. Thompsonin 1970­-luvulta eteenpäin tekemää lehtimiestyötä.

Gonzo on journalismia, jossa fakta ja fiktio armotta sekoittuvat eikä toimittaja yritäkään olla neutraali ja ulkopuolinen tarkkailija. Se oli äärimmilleen viritettyä jatkoa 1960-­luvun ”new journalism” ­liikkeelle.

Gonzossa subjektiivisuus on suorastaan hyve, ja gonzojournalisti kuljettaa oman kokemuksensa kautta lukijaa mitä hurjimpiin seikkailuihin. Parhaimmillaan lukija kokee henkilökohtaisesti tuntevansa kertojan ja olevansa mukana tämän matkassa – ellei jopa itse samastu päähenkilöön. Samalla lukija saa nähdä jotain sellaista, mitä tavallisessa elämässä ei kerta kaikkiaan vain kehtaa kokeilla tai pääse kokemaan.

Lajityyppiin kuuluu lisäksi elimellisesti sovinnaisuuden rajoilla tanssiminen; genren ominaispiirteitä ovat muun muassa karskit ilmaisut, lain ja moraalin hämärtäminen, kova riskinotto, vapautunut seksuaalisuus sekä holtiton päihteiden käyttö.

Mutta lopulta gonzon dna:han kuuluu kaikkein olennaisimmin ajatus siitä, että sekoilun lomassa tuodaan kriittisesti esiin yhteiskunnallisia epäkohtia. Ja epäkohtien paljastajana jutun keskipisteessä on tietysti asialleen täysin omistautunut sankaritoimittaja, tyypillisimmin mies.

Hunter S. Thompsonin kenties tunnetuin teos on Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa (1971), jossa urheilutoimittaja Raoul Duke (Thompsonin alter ego) lähetetään juttumatkalle Las Vegasiin moottoripyöräkisoihin uskollisen seuralaisensa Dr. Gonzon (juristi Oscar Zeta Acosta) kanssa.

Pian perinteinen työnteko jää kuitenkin taka-­alalle, sillä miehillä on mukanaan matkalaukullinen hallusinogeeneja, jotka tekevät juttumatkasta monin tavoin elä­myksellisen.

Gonzokirjassa ja siitä myö­hemmin filmatisoidussa elokuvassa amerikkalainen unelma näytetään varsin toisenlaisessa
valossa kuin siihen asti oli totuttu.

Samalla sementoidaan gonzojournalismin alalaji yhdeksi journalismin legendaarisimmista muodoista. Itse gonzo-­termi tulee, ainakin yhden tarinan mukaan, James Bookerin Gonzo-nimisestä hulluttelevasta jazzkappaleesta, johon Thompson aikanaan rakastui palavasti.

Vaikka yhdysvaltalaista Hunter S. Thompsonia pidetään itseoikeutetusti gonzon kantaisänä, tehtiin Suomessa samantyyppistä journalismia jo parikymmentä vuotta aiemmin.

Suomella on itse asiassa harvinaisen kunniakkaat gonzoperinteet. Kotimaisen alalajin pioneereja olivat aikakauslehtitoimittajat Matti Jämsä ja Veikko Ennala, jotka kirjoittivat gonzohtavia reportaasejaan jo 1950-­ ja 1960­-luvuilla.

Matti Jämsä oli aikansaextreme­duudsoni. Hän aloitti Apu-­lehden palveluksessa vuonna 1953.

Jämsä teki reportterina huimaavia stuntteja, jotka julkaistiin lehtiteksteinä valokuvineen. Hän muun muassa paini karhun kanssa, ajoi autolla mereen ja toimi Linnanmäen vedenneitona. Jämsästä tuli Suomen kuuluisin toimittaja.

Kolme vuotta Jämsän jälkeen Apuun pestattiin toinen sodan nähnyt erikoistoimittaja, Veikko Ennala. Hän oli mies, joka ei koskaan pitänyt samaa pukua kahtena päivänä peräkkäin. Ennala vakiintui hiljalleen Jämsän stunttien kirjuriksi. Hän esimerkiksi seurasi kynän ja lehtiön kanssa, kun Jämsä virui kahdeksan minuuttia vaille 50 tuntia elävältä haudattuna.

Ennalan kerronta oli tarkkaa, pelkistettyä ja sensaatiomaista:

Keskiviikkona kello 19.02 hänet [Jämsä] kaivettiin sitten esiin Apu-lehden johdon päätettyä, ettei pitempiaikaiseen kokeiluun ollut enää aihetta. – – On kuitenkin tunnustettava, että viimeiset maan alla vietetyt tunnit koettelivat myös toimittaja Jämsän hermoja erittäin ankarasti. (Apu 43/1956)

Ajan kuluessa Ennala saavutti ehkä Jämsääkin kovemman kulttimaineen reportaaseillaan. Ennala oli taitava kirjoittaja, joka uskalsi katsoa yhteiskuntaa tabuja halveksuen. Hän vastasi moniin kansalaisia pohdituttaneisiin kysymyksiin, joihin muu lehdistö ei tohtinut tarttua.

Vuonna 1968 Hymy­-lehdessä Ennala tutki uutta psykedeelistä muotihuumetta, LSD:tä.

Ennala sai tekstinsä mukaan ”tuntemattomalta lukijalta” postitse LSD:tä, jota hän sitten tarjosi koehenkilö Jyrki Paavolalle jutunteon merkeissä. Ennala jäi seuraamaan koehenkilön vierelle aineen vaikutuksia.

– Maistuuko se miltään? Ennala kysyi jutussa.

– Kauraryyneiltä, vastasi koehenkilö.

– Nyt istumme ja odotamme, olisiko teho jotakin vallan muuta kuin kauraryyneillä, Ennala kirjoitti perään.

– Nyt on hiukan outo olo, totesi koehenkilö lopulta.

Jutun ensimmäisen osan jälkeen Ennala kutsuttiin keskusrikospoliisin kuulusteluun ja hänet haastettiin oikeuteen. Oikeudenkäynti sujui Ennalan kannalta kuitenkin hyvin: vaikka syyttäjä vaatii rangaistusta huumeiden hallussapidosta, Ennala tuomittiin vain aineen luovuttamisesta toiselle. Hän sai ainoastaan 130 markan sakon.

Yhteiskunnallisesti merkittä­vämmän juttusarjansa Ennala aloitti kuitenkin niin sanottujen pyttyvankien asemasta vuonna 1966. Ennala näytti jutuissaan, kuinka käsittämättömän pitkiä aikoja pikkurikollisia pidettiin maassamme kiven sisällä.

Artikkelisarjasta virisi valtava keskustelu, ja lakia muutettiin inhimillisemmäksi. Varhaisgonzo näytti voimansa.

Lopulta aika kuitenkin ajoi ohi Ennalasta ja Jämsästä. Sensaatiojuttujen kiinnostus laski ja miehet alkoholisoituivat.

Heidän jälkeensä suomalaisengonzon tähtitaivaalla on välkky nyt vain enemmän tai vähemmän ohimeneviä tähdenlentoja. Gonzon tekijöiksi on nimitettymuun muassa M.A. Nummista, Esa Saarista, Nalle Östermania, Ari Lahdenmäkeä ja Riku Rantalaa.

Toistaiseksi viimeisin laajaa huomiota herättänyt gonzoon taipuva lehtijuttu syntyi kuitenkin naistoimittajien kynistä. Keväällä 2013 Ylioppilaslehden 100­-vuotisjuhlanumerossa julkaistiin reportaasi, jonka mukaan toimittajat Aurora Rämö ja Vappu Kaarenoja kokeilivat, millaista on paskantaa housuun Helsingin ja Turun välisellä bussimatkalla.

Juttu ja varsinkin sitä seurannut valtakunnallinen pöyristyminen jäivät ehdottomasti kunniapaikalle suomalaisen gonzoilun historiaan.

JOURNALISMI HALUAA NYKYISIN EROTTUA KAIKESTA MUUSTA SISÄLLÖSTÄ SILLÄ, ETTÄ SE ON VARMASTI TOTTA.

Mutta mitä sitten tapahtui? Gonzosta ei ole puhuttu Suomessa pitkään aikaan juuri mitään. Saati julkaistu juttuja.

Kysymykseen on etsittävä vastausta asiantuntijoilta. Ensimmäisenä puhelimeen vastaa Suomen johtava tarinallisen journalismin tutkija Maria Lassila-­Merisalo.

Tutkija kertoo, että erityisesti yksi seikka on lyönyt nauloja gonzon arkkuun.

– Eihän gonzo ole nykymittapuulla journalismia ollenkaan. Journalismi haluaa nykyisin erottua kaikesta muusta sisällöstä sillä, että se on varmasti totta. Gonzo ei kestä faktantarkastusta, Lassila-­Merisalo sanoo.

Lassila-­Merisalon mukaan nykyjournalismi on vetäytynyt korostetun faktuaaliseen ja professionaaliseen muotoon. Silkalle sekoilulle ja vaikealle monitulkinnallisuudelle ei ole suurissa medioissa jäänyt tilaa.

Osin samoilla linjoilla on toinenkin asiantuntija, kirjailija ja toimittaja Jantso Jokelin. Hän on kirjoittanut urallaan paljon gonzoa ja gonzosta, viimeisimpä­nä syväluotauksen Journalistiin (3/2022).

– Totuudellisuuden vaade on tosiaan varmaan se isoin este tänä päivänä gonzon tekemiselle. Ja se on ihan hyväkin asia, Jokelin vahvistaa.

Jokelin ei kuitenkaan halua olla aivan ehdoton. Hän haluaisi nähdä maailman, jossa retorisesti taitava toimittaja voisi edelleenkin koettaa yhdistää epäluotettavan kertojan ja journalismin totuusmission. Hänestä lukijoita suorastaan aliarvioidaan 2020-­luvun tarinallisessa journalismissa, jossa lukija ohjataan ”kädestä pitäen” jutun läpi.

– Kyllä jumalauta edes joskus voitaisiin luottaa, että lukija jotain tajuaa!

Lassila­-Merisalokin on sitä mieltä, että varianssille olisi featureteksteissä nyt tilausta. Hän jopa hieman pelkää, että ihmisten lukutaito heikkenee, kun tekstit kertovat kaiken turvallisesti auki.

— Elämme tiukan kontrollin aikaa. Kaikki on aika kliinistä, ja riskejä halutaan välttää viimeiseen asti. Mutta olisihan se tosi ihanaa, jos vielä jossain uskallettaisiin olla röyhkeitä ja jopa ongelmallisia.

Sekä Jokelin että Lassila-­Merisalo nostavat lisäksi esiin sosiaalisen median merkityksen. Toimittajat ovat kiistatta varpaillaan, kun jutuista saatu palaute on niin intensiivistä, reaaliaikaista ja kärkästä. Mediatalot haluavat myös suojata mainettaan. Helpommalla pääsee, kun ei tee tyhmiä juttuja.

– Tekeekö some kaikesta banaalia? Näemmekö jo muutenkin liikaa? Lassila-­Merisalo pohtii.

”KYLLÄ JUMALAUTA EDES JOSKUS VOITAISIIN LUOTTAA, ETTÄ LUKIJA JOTAIN TAJUAA!”

Toimittaja Jantso Jokelin puhuu asian pihvistä mielellään ­ suoraan. Suomalainen nykyjournalismi on herkästi tylsää, sillä kiihottava vaaran tunne on hukattu. Tekstejä ahdetaan samaan analytiikan määrittämään vetävään, turvalliseen ja helppolukuiseen rakenteeseen.

– Arvostan suomalaisia toimittajia todella paljon, mutta juttujen riskittömyys ja tyylien kapeneminen eivät miellytä minua, Jokelin sanoo.

Hän sanoo, ettei ratkaisu olekuitenkaan se, että aletaan taas kirjoittaa huonoa gonzoa. Se on vaikea laji, hän huomauttaa.

Opiskelijalehdet ovat täynnä juttuja, joita tekijät muistelevat häpeillen.

Matkiminen on muutenkin usein huono valinta. Siksi Jokelinkin haluaisi itse tehdä gonzo­journalismin sijasta ennemminkin ”janzo-­journalismia”, omalla uniikilla tyylillään.

Lassila­-Merisalo lisää, että journalismin kaavamaistumiseen vaikuttaa eritoten se, että jutut halutaan konseptoida etukäteen. Pomot haluavat tietää ennalta, millaisen jutun kanssa toimittaja palaa keikalta. Siinä ei ole sijaa seikkailulle.

– Konseptit ja gonzo eivät sovi ollenkaan yhteen.

Gonzomaisen omakohtaisuuden korostumista Lassila-Merisalo ei sen sijaan näkisi kovin radikaalina mullistuksena, sillä koskettavat yksilötarinat ovat nytkin nykyjournalistin arkista ruisleipää.

Kumpikin gonzoasiantuntija on joka tapauksessa yhtä mieltä siitä, että journalismi kaipaisi lisää rohkeutta. Journalismin peruseetos on välittää tietoa, mutta myös haastaminen, ärsyttäminen ja viihdyttäminen ovat median tehtäviä.

Jokelin näkee silti jo muutoksen parempaan. Hän on pannut merkille, että perinteisesti toimittajia on palkittu poikkeuksellisen paljastavan tiedonhankinnan perusteella. Hiljattain kuitenkin perustettiin uusi ja merkittävä journalistisen tyylin palkinto: Helsingin Sanomain Säätiön Ilkka Malmberg ­palkinto.

Ensimmäisenä 10 000 euron tyylipalkinnon sai Ilta-Sanomien Tuomas Manninen. Palkitsemisperusteluiden mukaan hän tarttuu juttuaiheisiin ”itsestäänselvien uutisaiheiden ulkopuolelta” ja on tämän lisäksi vieläpä ”vinoonkatsomisen mestari”.

Perusteet kuulostavat lohdullisilta, hieman jopa ehdalta gonzolta.

Palataan vielä lopuksi toimituspäällikön koppiin. ­

Miksi kokaiininkäryinen reportaasi-­ideani tyrmättiin?

Jutta Sarhimaa perustelee aiheen torppauksen perusteellisesti:

– Meidän työnantajana pitäisi jotenkin varmistua siitä, että turvallisuutesi ja hyvinvointisi ei ole vaarannettuna juttukeikalla. Siksi kokaiinin käyttäminen meidän palkkalistoillamme ei oikein sovi. Enkä edes vielä puhu siitä rikosoikeudellisesta puolesta, Sarhimaa toteaa.

Intän vähän vastaan. Eikö tässä nyt voitaisi ottaa riski hyvän jutun takia?

– Huomioni kiinnittyy myös siihen, että ideasi mukaan voisit juttukeikalla mahdollisesti löytää yhteiskunnan päättäjien kokaiinibileitä, mutta se ei olisi mitenkään varmaa. Jutussa on aika monta jossia. Ehkä tässä kannattaisikin käyttää jotakin muuta tutkivan journalismin metodia kuin gonzoa.

Perustelut ovat vastaansanomattomat. Ehkäpä siis soitan maanantaina työpisteeltäni huumeidenkäyttöä tutkineille professoreille ja laadin aiheesta kattavan ja ymmärrettävän timanttiartikkelin. ●