Journalisti joustaa ja jopa nauttii siitä | Lööppi 3/2022

Teksti Valtteri Parikka | Kuvat Pekka Holmström | Lööppi 3/2022

Elämme kiihkeää uutisaikaa. Kun koronapandemiasta päästiin, syttyi sota ja Suomen Nato-kelkka kääntyi. Otsikot pamahtelevat näytölle tiiviimmällä tahdilla kuin koskaan aiemmin.

Samaan aikaan toimittajia on alati vähemmän. Kymmenessä vuodessa journalistien määrä työpaikoilla on mediatalojen säästötalkoiden vuoksi pudonnut liki 40 prosenttia.

Missä se näkyy, kun työt lisääntyvät ja tekijät vähentyvät?

– Jaksamisesta puhutaan koko ajan enemmän. Se tulee esiin vähän joka kautta, vastaa Journalistiliiton puheenjohtaja Hanne Aho.

Ahon mukaan epäsuhtaa paikataan muun muassa sillä, että toimittajat ovat valmiita joustamaan ja tekemään töitään pettämättömällä ammattiylpeydellä. Hän sanoo, että työnantajatkin ovat jo oppineet luottamaan joustoon, joten lisäresursseja ei välttämättä aina hankita.

– Se on tavallaan ihanaa, että toimittajat rakastavat työtään niin paljon, ettei heitä saa välillä oikein millään pois työpaikalta. Kenenkään työsopimus ei kuitenkaan vaadi sitä. Tämä on liitossakin meille vähän vaikea asia, kun emme voi olla vieressä valvomassa ja kieltämässä tekemästä.

Kolme uutistyöntekijää kertoo, miten he ovat sovittaneet uutisoinnin intensiivisen rytmin muuhun elämäänsä.

JONKUN MUUN VUORO VENYÄ

– Mun pitää osata olla aika tiukka näiden asioiden kanssa, sanoo Iltalehden monimediakuvaaja Jenni Gästgivar.

Hän puhuu siitä, ettei voi enää suostua ihan mihin tahansa yllättävään työvuoroon, sillä 3-vuotias Jekko-poika pitää hakea työpäivän päätteeksi päivä kodista sovittuun aikaan, yleensä noin kello 18.

Gästgivar on itsellinen äiti, eli hän on saanut Jekon lahjasolun avulla yksin ilman toista huoltajaa. Silloin lapsi on hoidettava lähtökohtaisesti itse.

– Pelastukseni on ollut, että sain lapseni vuorohoitopäiväkotiin. Siellä lapsi voi olla periaat teessa vaikka yön yli, mutta aikataulut pitää ilmoittaa viikkoa etukäteen. En siis voi enää lähteä viideltä ”vielä yhdelle nopealle keikalle Espooseen”, Gästgivar sanoo.

”Äärimmilleen tehostettu kuvauskäytäntö vie työstä hohtoa.”

Gästgivarin mukaan valokuvaajan työssä ei aamulla voi tietää, millainen päivä on edessä. Hän sanoo törmäävänsä viikoittain tilanteeseen, jossa hän on vielä käsittelemässä edellisen keikan kuvia, kun tuleekin jo seuraava yllättävä uutistilanne – esimerkiksi hallituksen iltakoulu, johon tarvitaan nopeasti kuvaaja.

Gästgivar sanoo olevansa periaatteessa ”kiireestä tykkääjä”, mutta nykyään hänelle tulee joskus huono omatunto siitä, ettei kaikki jousto olekaan enää mahdollista. Oma lapsi on prioriteettilistan ykkönen. Ennen äitiyttään hän oli usein valmis päivystämään ministereitä Säätytalon edessä vaikka koko illan tarpeen vaatiessa.

– Olen kyllä yrittänyt muistuttaa itseäni siitä, että nyt on työnantajan vuoro joustaa. Minä olen joustanut oman osuuteni ja nyt on se lyhyt aika elämässäni, jolloin lapseni tarvitsee minua enemmän.

41-vuotias Gästgivar on pannut merkille, miten paljon toimitusten arki nykyisin perustuu joustamiseen. Moni on kutsumustyössään ja valmis uhraamaan paljonkin uutisten eteen – normaalin työajan päälle.

– Olen seurannut toimituksessa vierestä montaa nuorta ja huomannut, että joustoa kysytään todella usein. Joskus tekisi mieli muistuttaa heille, että työntekijälle journalismi ei ole pikamatka, vaan pikemminkin maraton.

Gästgivar sanoo, että hänen kokemuksensa perusteella toimitusten ”vauhti on kiihtynyt” vuosi vuodelta. Se on vaatinut myös työn järjestelyn tehostamista.

– Nykyään keikat tapahtuvat aiempaa nopeammin. Usein kuvattavat esimerkiksi tulevat meidän luoksemme eikä toisinpäin.

Gästgivarin mukaan monet jutut tehdään Iltalehdessä nykyisin niin, että haastateltavat saapuvat itse Alma-talolle. Näin toimittajan ja valokuvaajan aikaa ei kulu matkustamiseen. Se helpottaa hurjasti tiiviitä työpäiviä.

Äärimmilleen tehostettu kuvauskäytäntö vie kuitenkin toisinaan työstä hohtoa, Gästgivar sanoo. Ympäristön näyttäminen kuvissa muuttuu ennemminkin sen piilottamiseksi. Tiukasti rajattujen kuvien tarina jää helposti ohueksi.

– Välillä sitä tietysti toivoo, että pääsisi useammin kuvattavalle merkitykselliseen paikkaan ja saisi kuulla samalla ”koko stoorin”. Alma-talossa alkaa olla samat ikkunanvälit käytetty moneen kertaan.

Gästgivar näkee, että yksinhuoltajuuden sovittaminen nopeatempoiseen työhön on ollut mahdollista ennen kaikkea siksi, että hän on ollut työyhteisössään tilanteestaan riittävän avoin. Kun kaikki tietävät, mistä on kyse, on helpompi järjestää asiat kaikille sopiviksi.

– Haluan kiittää esimiehiäni ja työyhteisöäni siitä, että tämän työn tekeminen on nytkin mahdollista. Harvoin tulee tilanteita, jolloin minun pitää muistaa sanoa tiukasti, etten voi jäädä ylitöihin, koska lapsi odottaa päiväkodissa.

YLIVIREÄN SÄÄTÄJÄN RAUHA

Kesäisenä torstai-iltapäivänä Helsingin Sanomien toimittaja Alma Onali lähetti työyhteisölleen sähköpostiviestin.

– Haikein mielin ilmoitan, että minulla on enää pari viikkoa työsarkaa jäljellä, Onali kirjoitti.

Kesä 2022 oli Onalin kuudes Helsingin Sanomissa. Kesien lisäksi hän on tehnyt lehdelle lukuisia ketjutettuja pätkiä erilaisissa työtehtävissä ja myös toiminut Tallinnan avustajana. Onali oli monen mielestä niin sanotusti toimituksen vakiokalustoa, vaikkei vakisopimusta taskussa ollutkaan.

Jäähyväissähköpostin syy oli se, että Onali oli päättänyt siirtyä akateemiseen maailmaan, Tampereen yliopiston väitöskirjatutkijaksi. Hän alkaa tutkia ihmisen ja muovin suhdetta. Muutos tuntuu oikealta, vaikka päätös olikin todella vaikea tehdä, Onali kertoo.

– Aivoihini laskeutui käsittämätön rauha, kun tieto väitöskirjapaikan saamisesta varmistui.

Onalin mukaan toimittajan työn paras ja kamalin puoli on se, kun työtä tehdään ”tuli perseen alla”. Hän sanoo rakastavansa uutistyön hektisyyttä ja kertoo esimerkin kesältä 2019, jolloin käsissä oli skuuppi, työtunteja tehtiin niitä laskematta ja väsymyksen tunsi vasta kotona sängyssä.

– Kun toimituksessa tunnistettiin, että Porvoon poliisiampujat tulivat Ruotsista, pomo soitti ja kysyi, ehditkö kolmen tunnin päästä lentokoneeseen. Tuolla varoitusajalla olin sitten kuusi päivää Tukholmassa, Onali kertoo.

– Ruotsissa puhuin monta päivää ympäri ampujien isää haastatteluun. Sain haastattelun vasta pari tuntia ennen paluulentoani Suomeen. Kirjoitin juttua kauhealla kiireellä junassa ja lentokoneessa seuraavan päivän lehteen. Adrenaliini virtasi, ja koko muu elämä oli sivussa. Juttu julkaistiin vielä samana iltana. Julkaisun jälkeen makasin meritähtiasennossa
Sanomatalon lattialla.

”Kuinka voi kasvaa asiantuntijaksi, jos ei saa jatkaa niissä hommissa, joissa on juuri päässyt alkuun?”

Tällä hetkellä Onalista tuntuu vapauttavalta ajatus, että hän saa perehtyä syvällisesti yhteen asiaan ilman painetta uutiskilvasta tai printin aikataulusta.

Mesi-koirallekaan ei tarvitse etsiä pika-aikataululla hoitajia ulkomaankomennuksien vuoksi. Onali saa kasvaa yliopistolla rauhassa asiantuntijaksi, mikä ei samoissa määrin onnistunut journalismin parissa tehtyjen työpätkien vilistessä silmissä.

– Tänä päivänä toimittajilta odotetaan erikoistumista ja asiantuntemusta, mutta sellaisen ei anneta kehittyä. Kuinka voi kasvaa asiantuntijaksi, jos ei saa jatkaa niissä hommissa, joissa on juuri päässyt alkuun?

Esimerkiksi viimeisen, vuoden mittaisen työsopimuksensa aikana Onali otti haltuun taloustoimittajan vaikeaa toimenkuvaa. Talousjournalismin kiemuroiden opetteluun meni aikaa ja vaivaa. Työsopimuksen lähestyessä loppuaan heräsi kuitenkin kysymys, kannattaako vaivannäkö, jos seuraava pesti onkin taas jossain aivan toisaalla.

Eikä Onali voi sitäkään kiistää, että tuntui imartelevalta, kun häntä houkuteltiin tutkimushommiin yliopiston suunnalta. Signaali oli kovin toisenlainen kuin uutistoimituksessa, jossa työsuhteen jatkoa joutui usein jännittämään aivan viime metreille saakka.

Opiskelijalle pätkätyöt sopivat Onalin mukaan hienosti. Elämää oli mukava rytmittää työkomennusten mukaan, ja määrätyillä ajanjaksoilla oli helppo repiä itsestään kaikki irti. Opintolainan hankkimisen jälkeen työsuhteen epävarmuus alkoi tuntua ennemminkin kuormittavalta tekijältä.

– Jos minulla olisi ollut vakipaikka, en olisi luultavasti alkanut edes harkita loikkaamista yliopistolle. Kun työsuhde toimituksessa oli kuitenkin loppumassa eikä uudesta sopimuksesta ollut takeita, annoin ajatusteni aueta yliopiston suuntaan. Mitä enemmän sitä ajattelin, sitä paremmalta se tuntui.

Ei Onali kuitenkaan ole katkera journalismille eikä työnantajalleen, päinvastoin. Hän on osannut nauttia työstään täysin siemauksin. Jäähyväissähköpostissaan Onali ilmaisi toiveensa siitä, että saisi tehdä freelance-toimittajan töitä tutkijan toimen ohessa. Vaikka nyt tuntuukin hyvältä hypätä sivuun journalismin kiihkeästä arjesta, hän uskoo kaipuun yllättävän pian.

– Journalismi sopii kaltaiselleni ylivireälle säätäjälle.

HUONO OMATUNTO TYHJÄSTÄ AJASTA

Joskus kun Ilta-Sanomien politiikantoimittaja Olli Waris vie kiihkeän työpäivän jälkeen lapsiaan harrastuksiin, hän havaitsee, että työmoodi on jäänyt päälle. Kun on koko päivän elänyt uutisvirrassa, ei olekaan ihan helppoa olla yhtäkkiä henkisesti läsnä arjen menoissa. Sen huomaa, kun uutisia hengittävät kollegat vaihtuvat ympärillä ”siviileiksi”.

– Kännykästä tulee vähän väliä vilkuiltua uutispäivityksiä, kommentteja ja uusimpia somekiekauksia. Se on sellainen vähän huonokin tapa olla koko ajan kartalla siitä, mitä tapahtuu.

Waris kuvaa työtä iltapäivälehdessä hyvin intensiiviseksi. Hän nimittää iltapäivälehtiä ”masiinoiksi, jotka pyörivät 24/7 ja reagoivat kaikkiin uutisiin ja puheenaiheisiin”. Politiikantoimituksessa tilanne on vielä siitä erilainen, että uutistapahtumat saattavat vyöryä päälle aivan poikkeuksellisella voimalla.

Kovimpiin uutistapahtumiin pitää olla aina valmiina, ja lisäksi tulee tehdä paljon ”piilotyötä” eli ajankohtaisohjelmien, lehtien ja somen seuraamista.

Wariskin on siitä tyypillinen uutistoimittaja, että hän viihtyy parhaiten työssään silloin, kun tapahtuu.

Hän kuitenkin puhuu myös kolikon toisesta puolesta: jostain syystä voi tulla huono omatunto, jos jonain päivänä uutisia ei synnykään täydellä tempolla tai aiheita menee roskakoriin.

– Se on sellainen sisäinen ääni, joka sanoo, että etkö saa nyt mitään aikaan. Minusta toimittajan työn vaikein ja kiehtovin puoli on juuri se, miten tuottaa joka päivä jotain uutta, kiinnostavaa ja merkityksellistä tietoa. Joinain päivinä se on helpompaa kuin toisina.

Waris pitäisi tärkeänä oppia nauttimaan enemmän myös niistä hetkistä, jolloin uutistilanne ei ole päällä. Sitä aikaa pitäisi osata käyttää nykyistä paremmin ideointiin, taustoitukseen ja suunnitteluun. Työn ulkopuolella pitäisi muistaa myös levätä.

”Kännykästä tulee vähän väliä vilkuiltua uutispäivityksiä, kommentteja ja uusimpia somekiekauksia.”

Oman toimituksensa resurssitilanteen Waris näkee tällä hetkellä kohtuullisen hyväksi. Hän sanoo olevansa tyytyväinen siihen, että jossain on ymmärretty, että työ on tehokkainta, kun kirjoittajat keskittyvät kirjoittamiseen, kuvaajat kuvaamiseen, julkaisijat julkaisemiseen ja niin edespäin. Kaikissa toimituksissa tämä ei kuitenkaan ole mahdollista, Waris lisää. Hän sanoo nähneensä myös irtisanomisten jälkeisiä ”monimediatoimittaja”-aikoja, jolloin yksittäisten työntekijöiden toimenkuvaa yritettiin laajentaa maksimiin.

– Toisaalta siinä on paljon hyvääkin, että toimittajat ovat joutuneet opettelemaan laajemmin omaa alaansa. Se on ammatillisesti kehittävää, kun näkee vähän muitakin työtehtäviä kuin sitä tutuinta. Tällä alalla ihmisillä on pääsääntöisesti kova halua oppia uutta, Waris sanoo.

– Kuitenkin se on sanottava, että jos on mahdollisuus valita, teen sitä, mitä parhaiten osaan.

Wariksen mielestä toimittajien pitää osata itse raivata työssään tilaa myös ”tyhjälle ajalle”. Se tuo työhön kaivattua tasapainoa ja poikii yleensä uutisaiheitakin, joita ei muualta löydä. Työn ydintä ei ole pelkkä uutisten kirjoittaminen, vaan myös niiden omaehtoinen hankkiminen.

– Eipä viestintäopinnoissa koskaan puhuttu siitä, kuinka tärkeää journalismissa on sosiaalinen kanssa käyminen, ihmisten tapaaminen ja vaikka lounastaminen. ●