Kun netti tuli taloon
Kun digimurros käynnistyi sanomalehdissä, työkalut olivat alkeellisia ja osaajat harvassa. Helsingin Sanomien Miska Rantanen muistelee lehden verkkoliitteen alkuaikoja, jolloin juttuja koodattiin käsin yötä myöten.
Hesarin verkkoliite (nykyisin hs.fi) starttasi toukokuussa 1996. Minä aloitin samoihin aikoihin kesätoimittajana kulttuuritoimituksessa.
Loppukesästä minuun otti yhteyttä verkkoliitteen vetäjä Johanna Aro, joka kysyi, kiinnostaisiko toimittajanpesti uudessa toimituksessa syksystä alkaen. Totta kai kiinnosti!
En ihmetellyt yhteydenottoa. Monet mediatalot olivat tuolloin havahtumassa sähköiseen uutistoimintaan, mutta sekä toimittajan työtä tehneitä että verkkomaailmaa tuntevia oli harvassa. Olin yksi heistä.
Verkkoliite oli alusta asti kummajainen, josta ei printtilehden puolella tiedetty mitään. Eristäytyneisyys johtui jo sen fyysisestä sijainnista. Ennen Sanomatalon valmistumista verkkoliitettä tehtiin Erottajankatu 9:n sisäpihalla, uudisrakennuksen kakkoskerroksessa.
Ludviginkadun toimituksen sokkeloisuus, kodikas nuhjuisuus ja nikotiinilla patinoidut pinnat olivat täydellinen vastakohta hohtavan valkealle toimituksellemme, jossa oli tehokas valaistus eivätkä kirja- ja paperipinot vaimentaneet ääniä.
Ei tullut teksti-tv:tä, tuli verkkolehti
Alun perin verkkoliite oli käynnistynyt teksti-tv-hankkeena, mutta internetin graafisten selainten (www) läpimurto vuosina 1993–1995 pani suunnitelmat uusiksi.
Se oli hyvä siirto, sillä seuraavina vuosina verkon käyttö kasvoi huikeasti.
Oli vaikea aavistaa, millaisiksi oman työn rutiinit muodostuisivat, mutta yhden asian käsitin heti: nettipiuhoja ei enää revittäisi irti.
Syksyllä 1996 verkkoliitteessä oli viisi toimittajaa: toimitussihteeri Petteri Numminen, graafikko Miika Holopainen, toimittajat Mira (myöh. Irrette) Melakoski, Timo Paukku ja minä. Osaston esimies oli Johanna Aro ja kehityspäällikkö Harri Sirén. Juoksevia asioita hoiti Sirpa Weckström (myöh. Susi).
Työtä oli monta kertaa enemmän kuin käsiä. Vuoden 1997 loppuun mennessä työntekijämäärä kaksinkertaistui.
Tulin syksyllä 1996 mukaan liikkuvaan junaan, sillä toimitukselliset linjat oli vedetty aikaisemmin. Tavoitteet olivat hyvät ja selkeät. Tarkoitus oli julkaista päivän lehteä sähköisessä muodossa sekä kehittää omia konsepteja, joissa hyödynnettäisiin liikkuvaa kuvaa, ääntä ja jopa reaaliaikaisuutta.
Kuulostaako tutulta? Käytännössä oltiin kuitenkin valovuosien päässä 2020-luvun suorista lähetyksistä ja datajournalismista.
”Lehden koodaus onnistui työajan puitteissa, jos ei pitänyt yhtäkään taukoa, ei käynyt vessassa eikä syönyt.”
Työtä yötä myöten
Leijonanosan toimittajien energiasta ja ajasta veivät iltavuorot.
Lehden koodaus onnistui työajan puitteissa, jos ei pitänyt yhtäkään taukoa, ei käynyt vessassa eikä syönyt.
Iltavuorossa toimittaja poimi kultakin lehden osastolta kolme juttua julkaistavaksi sähköisesti.
Käytännössä työ oli html-koodausta eli tarvittavien otsikko-, lihavointi-, kursivointi-, kappalejakoja sisennyskoodien lisäämistä tekstiin.
Ne luonnollisesti hakattiin tai leikattiin ja liimattiin tekstin joukkoon käsin. Koodausta helpottavat apuohjelmat tulivat myöhemmin. Rannekivut olivat yleisiä.
Näiden lisäksi oli tehtävä kahdeksan osaston etusivut, mikä tarkoitti, että illan aikana oli naputeltava vähintään 24 ingressiä – myöhemmin enemmän.
Koodatut ja tarkistetut sivut julkaistiin vuoron päätteeksi noin kello yhden aikaan. Pian julkaisu siirrettiin kuitenkin myöhemmäksi, kun muut mediat äkkäsivät kärkkyä HS:n skuuppeja heti puolenyön jälkeen.
Koodaustyö oli äärimmäisen mekaanista ja monotonista hommaa, jota 14-vuotiaskin olisi osannut tehdä tehokkaammin, koska hän olisi kirjoittanut pikkuohjelman työtä sujuvoittamaan.
Tärkein työkalu Hesarin html-koodauksessa vuosina 1996–1997 oli verkosta ilmaiseksi ladattu Arachnophilia-ohjelma. Tätä ei kehdannut ulkopuolisille kertoa. Tosin jälkikäteen on paljastunut, etteivät kilpailijoiden käyttämät ohjelmat olleet yhtään sen parempia.
Tekninen ympäristö oli muutenkin heiveröinen. Harri Sirénin mukaan alkuaikoina ”jokainen sivuille eksynyt lukija oli aiheuttaa dos-hyökkäyksen”.
Nihkeä museo
Printtipuolen tekninen väki suhtautui epäluuloisesti kaikkeen verkkoa koskevaan. Mahdollisia viruksia tai systeeminkaappausta pelättiin hysteerisesti. Kesti pitkään, ennen kuin saimme käyttöön työaseman, jossa oli sekä lehden Roadrunner-toimitusjärjestelmä että omat julkaisutyökalumme.
Talon tekniikka- ja printtipuolen nuiva asenne suututti. Aloin nimittää paperilehteä ”museoksi”. Ilahduin, kun termi levisi toimitukseen käyttöön ja myöhemmin Ludviginkadun puolelle.
Alussa verkkoliitteessä ei juuri ollut (työ)aikaa juttujen tekemiseen, vaikka minut oli palkattu toimitukseen nimenomaan kirjoittajaksi. Kirjoitushinkuani kanavoin oman työn ohella printtiin, Nyt-liitteeseen, Imageen ja salanimellä Ylioppilaslehteen.
Kasvava toimituskunta teki innolla juttuja, joiden aiheissa oli aina tietty nettiklangi. Näitä olivat esimerkiksi verkossa järjestetyt sinkkutreffit, irkkaus ja nörttikulttuuri.
Toimituksen kultasuoni löytyi vuonna 1998, kun verkkoliite alkoi julkaista tavaramerkiksi muodostuneita webortaaseja, laajoja multimedialla höystettyjä juttupaketteja.
Vuoden alusta 1997 sisällön määrää lisättiin. Iltavuorot alkoivat venyä yhteen, kahteen, sitten kolmeen. Myöhäisin iltavuoroni loppui 8. toukokuuta 1997 aamulla kello 3.45. Sitten puoleksipäiväksi takaisin toimitukseen kirjoittamaan juttuja ylityönä ennen seuraavaa iltavuoroa.
Luonnollinen uni alkoi olla mahdottomuus, kun kotiin pääsi kolmen–neljän aikaan silmät html-koodia vilkkuen.
Täysillä vähän kaikkea
Ensimmäisinä vuosina verkkoliitteen omaa sisältöä leimasi poukkoilevaisuus. Syy oli yksinkertainen. Kukaan talon johdosta ei kertonut meille, mitä meidän pitäisi tehdä, joten teimme täysillä vähän kaikkea, jotta pitäisimme pomot tyytyväisinä.
Epätietoisuus työnkuvasta ja journalistisesta profiilista johti toimituksen kovaäänisiin sisäisiin keskusteluihin, kiristyviin henkilösuhteisiin ja lopulta eriasteisiin burnouteihin.
Jäimme yksin. Toimituksen ainoa kontakti museon puolelle oli päätoimittaja Reetta Meriläinen, joka kuunteli murheitamme, mutta avun saanti ennen vuotta 1998 jäi laastari & aspiriini -tasolle.
Vanhemmat lehtikollegat suhtautuivat verkkoliitteeseen pitkään joko vähättelevästi tai vihamielisesti. ”Miksi verkkoliite on päässyt tuoreille”, kysyttiin aamukokouksessa, kun jostain juttupaketistamme oli pieni äläys.
Asiallisiakin keskusteluja käytiin siitä, kannibalisoiko verkossa julkaiseminen printtiä. Siihen ei ollut patenttivastauksia. Nykyinen käytäntö, jossa yhdistellään vuotavaa maksumuuria ja maksullisia timanttijuttuja on ollut pitkän evoluution tulos, missä myös lukijoiden mediankulutuksen muuttumisella on ollut tärkeä osuutensa.
Talon johdolta innokkaiden ja lahjakkaiden toimittajien jättäminen tuuliajolle ja lopulta riitautumaan keskenään tuntui ja tuntuu yhä ikävältä. Kun vuosi 1997 oli lopussa, neljä viidestä toimittajasta lähti omille teilleen. Kolme jätti talon vapaaehtoisesti, yhden sopimusta ei jatkettu. Ainoalla jääneellä oli vakituinen työsopimus. Itse jäin freelanceriksi.
Koliikkikoulu
Pian lähtömme jälkeen alkoi tapahtua. Uusia toimittajia palkattiin ja heidät vakinaistettiin vuoden 1999 alusta. Verkkoliitteen lukemisto-osio sai virallisesti toimitussihteerin, jolla oli selkeä työnkuva ja -rajaus. Verkkoliitteestä siirrettiin väkeä hakemaan kokemusta lehtipuolelta. Aamukokous alkoi antaa säännöllisesti palautetta verkkoliitteen jutuista.
Mitä sitten jäi käteen ensimmäisestä kaudestani verkkoliitteessä? Epäilemättä enemmän kuin silloin tuntui. Aiemmat verkkolehtikokeiluni olin tehnyt nollabudjeteilla. Oli etuoikeutettua nähdä, mitä pystyttiin saamaan aikaan, kun juttujen teossa oli mukana osaavia koodaajia, säällistä tekniikkaa ja ulkoasuguruja.
Juttujen tekemisestä ja lukemisesta jäi verkon taju ja ainakin aavistus siitä, mikä verkossa toimii. Näistä opeista on ollut paljon hyötyä vielä 2020-luvulla.
Vaikka kaikki ei verkkoliitteen alkuvuosina mennyt putkeen, taloudellisesti pesti kannatti. Puolessatoista vuodessa sain maksettua lähes kokonaan oman ja vaimoni opintolainan sekä uusittua uuden kämppämme keskeisimmät kodinkoneet.
Lisäksi sijoiltaan nyrjähtänyt vuorokausirytmi oli oivaa harjoitusta keväällä 1998 syntyneen esikoiseni puolitoista vuotta kestäneeseen koliikkiin. ●
Miska Rantanen on ollut vuodesta 1995 toimittajana Helsingin Sanomissa. Verkkoliitteessä hän työskenteli vuosina 1996–1997 ja 2000–2001. Teksti perustuu kirjoitukseen, joka osallistui Helsingin Sanomain Säätiön kirjoituskilpailuun vuonna 2014.