Viisi oppia virkamiesuralta
Moni toimittaja siirtyy viestintäpuolelle varmemman toimeentulon perässä tai silkasta vaihtelunhalusta. Osa sijoittuu valtiolle tai kuntiin, jolloin heistä tulee virkamiehiä. Oma virkamiesurani kesti viisi kuukautta ja 18 päivää, kun työskentelin Rajavartiolaitoksen esikunnan viestinnässä. Tämän opin siitä.
1. Ammattimaisella journalismilla on yhä paljon valtaa.
Toimittajien agenda setting -valtaa on tutkittu paljon. Sen mukaan toimittajat eivät niinkään päätä, mitä ihmiset ovat mieltä asioista. Sen sijaan toimittajien päätökset ovat suuressa roolissa siinä, mistä yhteiskunnassa puhutaan. Asia, joka kiinnostaa toimittajia, muuttuu yhteiskunnallisesti tärkeäksi. Toisaalta kyseessä on myös vuorovaikutusprosessi. Pauliina Penttilä kutsuu väitöskirjassaan ilmiötä doxaksi. Se tarkoittaa jaettua tietämisen tapaa, ja kenttään vaikuttavat paitsi journalistien näkemykset myös yhteiskunnan vallanpitäjät ja mediayhtiöiden resurssit.
Joka tapauksessa toimittajien yhteydenotot ovat sekä toivottuja että pelättyjä. Toimittajien edessä saatetaan kiemurrella ja hidastella, vähintäänkin jännittää.
Suomessa on vallalla laaja asiakirjajulkisuus, ja avoimuus on julkishallinnossa tärkeä periaate. Paradoksaalista kyllä, avoimuuden periaate myös saa arkailemaan. Ajatellaan helposti, että esimerkiksi asiakirjapyyntö tarkoittaa automaattisesti kritiikkiä viranomaista kohtaan. Asiakirjojen luovutuksessa saatetaan hidastella tai vedota vaikkapa yksityisyyden suojaan tai kansainvälisiin sopimuksiin. Näin kävi esimerkiksi Jarno Liskille hänen pyydettyään Verohallinnolta tietoja veroparatiisiin liittyvää tutkivaa juttua varten. Tapaus eteni korkeimpaan hallinto-oikeuteen saakka, ja Liski sai tietonsa, mutta prosessi vei vuosia.
Journalismikokemuksesta ja journalistin mielenmaisemasta on paljon hyötyä viranomaisviestijänä. Journalisti tietää, mikä on mahdollisesti kiinnostava asia ja näkökulma. Journalisti osaa myös selkäytimestä sanoa, mihin asioihin toimittajat kiinnittävät huomiota, kun viestitään suuresta, koko kansaa koskevasta asiasta kuten matkustusrajoituksista. Journalisti osaa myös huomauttaa, jos virkamiehet ovat unohtamassa avoimuusperiaatetta.
2. Sujuva suomen kieli on ikuinen taistelu.
Virkamiehen arkityö perustuu lakeihin. Lakiteksti on usein vaikeaselkoista ja monimutkaista. Virkamiehen tehtävä on kuitenkin kertoa työstään muillekin kuin sidosryhmille hallinnossa.
Suomi on jo vuodesta 2013 ollut mukana Avoimen hallinnon kumppanuusohjelmassa, joka perustuu OECD:n avoimen hallinnon suosituksiin. Tämä velvoittaa hallintoa ja virkamieskuntaa avoimuuteen, ja selkeä kieli on olennainen osa työtä.
Tästä huolimatta virkakieli on usein tönkköä ja kömpelöä. Virkamiesviestijät ovat usein puserruksissa lain vaatimusten ja ymmärrettävyyden välillä. Lakitekstin tulkitsijan näkökulmasta selkeä ilmaisu voikin olla riittämätön ja tekstien selkeyttäminen voi jättää porsaanreikiä.
3. Valtion ja kuntien organisaatiot seuraavat silmä kovana sitä, mitä journalismissa ja sosiaalisessa mediassa tapahtuu.
Vaikka kaikkiin Twitter-väittelyihin ei lähdetä – usein Twitterin käyttö riippuu yksittäisen virkamiehen kiinnostuksesta ja taidoista – jokainen viestiketju huomioidaan. Viranomainen ei kuitenkaan voi jokaiseen pilkkaviestiin vastata samalla mitalla: tasapuolisuus ja riippumattomuus edellyttää asiallisuutta. Somessa viestintä elää usein omaa elämäänsä ja maineen voi menettää vain kerran. Siksi myös toimittajien olisi hyvä tuntea organisaatioviestinnän ja maineenhallinnan perusteet kokiessaan vaikkapa, että viranomainen ei vastaa yhteydenottoon. Joskus kyseessä on yksinkertaisesti neuvottomuus hankalan asian edessä.
Itse pohdin paljon tunteiden merkitystä viestinnässä. Jos ihmisellä on huono päivä, hyväkin viesti voi vesittyä tiedostamattomiin. Tässä esimerkiksi tutkija Petro Poutasen tekstit ovat kiinnostavia. Hän muistuttaa, että organisaatioviestintää suunnitellaan usein siltä pohjalta, että ihminen on järkevä ja rationaalinen. Uusin viestintätutkimus, samoin kuin psykologia ja neurotiede, kiinnittää kuitenkin huomiota tunteisiin asiana, joka vaikuttaa vähintään tiedostamatta kaikkiin tekemisiimme.
”Ylivoimainen enemmistö suomalaisesta virkamieskunnasta tekee työtään uutterasti ja eettisistä lähtökohdista.”
4. Virkamiehet ovat suurelta osin eettisiä, ammattitaitoisia ja ahkeria.
Valtiontalouden tarkastusvirasto ja Tytti Yli-Viikari ovat paraatiesimerkki siitä, miten kaikki voi mennä pieleen niin johtamisessa kuin viestinnässäkin. VTV:n maine sai ikuisen kolauksen siitä huolimatta, että myös rohkeita viestijöitä löytyi: muiden muassa luottamusmies ja tilintarkastaja Pasi Tervasmäki sanoi Ylelle suoraan viraston perustehtävän rapautuneen. VTV:n mainehaitta voi pahimmillaan valua muualle valtionhallintoon.
Rajavartiolaitos on sotilasorganisaatio, ja sen organisaatiokulttuuri poikkesi valtavasti mistään aiemmin kokemastani. Ei ole epäilystäkään siitä, etteivätkö suomalaiset virkamiehet tekisi työtään hyvin sitoutuneesti virkamiesetiikkaan ja lakeihin nojaten.
Mediaan, erityisesti tutkivan journalismin aiheiksi nousevat usein epäkohdat ja väärinkäytökset, kuten oikein onkin. Mutta ylivoimainen enemmistö suomalaisesta virkamieskunnasta tekee työtään uutterasti ja eettisistä lähtökohdista. Esimerkiksi EU-tasolta lähteneen lainsäädännön tuominen Suomeen ja siitä viestiminen ei ole helppoa kenellekään, mutta uskokaa pois, virkamiehet todella yrittävät.
Lisäksi tänä vuonna täytäntöönpanoon tuleva EU:n Whistleblower-direktiivi varmistaa jatkossa, että epäkohdista ilmoittavien ihmisten asema turvataan.
5. Virkamiehenä on mukavaa.
On erittäin opettavaista sukeltaa täysin toisenlaiseen maailmaan. Itse perehdyin dronelennätyksiin, vartiolaivojen polttoainevaihtoehtoihin, pintapelastukseen ja sisärajavalvonnan toteutukseen kaukaisimmissa rajavartiopaikoissa. Varsinkin valtakunnallisesti toimivana viranomaisena näkee suomalaisten elämän koko kirjon ja sen, mitä kaikkea yhteiskunnan toimivuuden hyväksi tehdään – useimmiten piilossa ja huomaamatta. Parhaimmillaan virkamiestyö on erittäin kiinnostavaa ja monipuolista, melkein kuin työtä paikallislehdessä. ●