Afganistanilaisia naisia etsimässä

Etusivu > Lööppi > Afganistanilaisia naisia etsimässä
Sanna Raita-aho seisoo kadulla

Afganistanin naisten kohtalo ja ulkomaanjournalismin vaikeat kysymykset jäivät pohdituttamaan, kun Talebanin paluuta pelänneiden naisten haastattelut oli tehty.

Helmijuttu | Teksti Sanna Raita-aho | Kuva Viena Kytöjoki | Lööppi 3/2021

Share in X Share in Facebook

Heinäkuussa 2021 Afganistanista alkoi kantautua uutisia, että ääri­liike Taleban on valloittanut alueita kiihtyvään tahtiin. Myös omaan­­ sosiaaliseen mediaani alkoi puskea viestejä huolestuneilta Afganistania tuntevilta tahoilta. Rauhanneuvotteluissa Taleban oli antanut lupauksia naisten aseman turvaamisesta. Sen valtaamissa maakunnissa tilanne vaikutti kuitenkin toiselta, ja monet naiset tuntuivat olevan tilanteesta peloissaan.

Tajusin, että vaikka olimme myös STT:llä uutisoineet paljon Yhdysvaltain joukkojen vetäytymisestä, naisten ääni oli vielä tuossa vaiheessa jäänyt vähälle huomiolle. Tätä kirjoittaessani, elokuussa 2021, tilanne on hyvin toisenlainen. Median huomio on kääntynyt Afganistaniin ja erityisesti naisten hätään. Heinäkuussa tilanne oli vielä kuitenkin eräänlaisessa käymispisteessä.

”Osa lähteistä ei halunnut puhua pelon takia.”

Päätin, että olisi syytä haastatella afganistanilaisia naisia ja kuulla heidän näkemyksiään. Ideaalitilanteessa journalismi tehdään aina paikan päällä, mutta aina se ei ole mahdollista.

Koronavuonna matkustamisen vaikeus on entisestään korostunut. Siksi minun piti keksiä jokin keino saada Helsingin etätyötoimistostani eli omasta olohuoneestani yhteyksiä Taleban-­alueella asuviin naisiin. Tämä ei ollut helppoa. Minulla on kontakteja Afganistaniin, mutta valtaosa heistä on ajalta, jolloin työskentelin Turkin Istanbulissa Ylen toimittajana. Osa näistä lähteistä ei halunnut puhua pelon takia, osa taas kertoi ottaneensa tietoisesti etäisyyttä kotimaansa tapahtumiin sen aiheuttamasta surusta ja ahdistuksesta johtuen.

Kontaktien keruu onnistui lopulta muutaman päivän säätämisen jälkeen. Apuna oli muun muassa Suomen naistoimittajien yhdistys, joka on vuosia kouluttanut naistoimittajia Afganistanissa. Lisäksi sain apua Suomessa asuvien afganistanilaisten kautta. Heidän ansiostaan löysin haastatteluun lopulta kaksi naista, jotka olivat valmiina kertomaan tuntemuksistaan. Toinen heistä oli paikallinen naistoimittaja, joka oli perustanut oman radiokanavan Afganistaniin vuosia sitten. Afganistanin pohjoisosissa asuva nainen kertoi pelkäävänsä henkensä puolesta, koska Talebanin odotettiin saapuvan hänen kotikaupunkiinsa hetkellä millä hyvänsä. Naisella ei ollut juuri syytä uskoa puheita Talebanin ”maltillistumisesta”, sillä hänet oli uhattu tappaa heti, kun Taleban saapuisi.

Toinen taas oli Kabulissa oleva nainen, joka oli elänyt 1990-­luvulla Talebanin hallitsemassa pääkaupungissa. Näitä vuosia nainen kuvasi elämänsä hirveimmiksi. Nyt hänen harras toiveensa oli, ettei kansainvälinen yhteisö unohtaisi Afganistanin naisia. Vielä haastattelua tehdessämme Talebanin saapuminen Kabuliin näytti kuitenkin kaukaiselta.

Sovin haastattelun myös kolmannen naisen kanssa, mutta en lopulta saanut häneen yhteyttä. Osa työnkuvaa on tällainenkin ajankäyttö, joka ei lopulta päädy mihinkään juttuun.

Naisten lisäksi haastattelin juttuun Ulkopoliittisen instituutin tutkijaa Olli Ruohomäkeä, joka on yksi Suomen parhaista Afganistan­-asiantuntijoista. Ruohonjuuritasolla Afganistanissa työskennellyt Ruohomäki osasi avata Talebanin nousun historiallisia syitä ja myös sitä, miksi liike on maakunnissa kerännyt kannatusta.

Jutun kuvitusta piti myös pohtia, sillä emme päässeet kuvaamaan naisia paikan päälle. Lisäksi turvallisuussyistä toinen naisista ei halunnut esiintyä jutussa omalla nimellään tai kuvallaan.

Sain yhdeltä haastateltavaltani kuvia, jotka olivat levinneet Afganistanin sosiaalisessa mediassa. Yhdessä niistä oli muun muassa kuva väitetystä lentolehtisestä, jonka mukaan Taleban määräsi naisia käyttämään valtaamillaan alueilla burkhaa hijabin sijasta. Kuva oli kiinnostava, mutta sen aitoutta oli vaikea varmistaa. Persiankielisen BBC:n mukaan kuvan aitous oli kiistetty, mutta Voice of America oli käyttänyt omassa jutussaan samaa kuvaa.

Emme pystyneet tarkistamaan kuvan aitoutta, joten jouduimme harmikseni jättä­mään sen käyttämättä. Päädyimme lopulta hieman tylsään mutta helppoon ratkaisuun eli kansainvälisten uutistoimistojen kuvamateriaaliin.

Darin kielen kääntämisessä auttoi tutkija Joonas Maristo.

Luin läpi myös Afganistaniin erikoistuneen tutkimusjärjestön Afgan Analysts Networkin analyyseja. Erityisen mielenkiintoinen oli artikkeli, jossa pohdittiin, miten kansainvälinen yhteisö herkästi sivuuttaa etenkin Afganistanin maaseudun naisten äänet. Oletus tuntuu usein olevan, että nämä olisivat jotenkin automaattisesti konservatiivisempia kuin esimerkiksi Kabulissa olevat naiset. Tutkimusten mukaan nämäkin naiset kuitenkin haluavat kouluttautua ja elää omien arvojensa mukaista elämää.

”Erikoistuminen vaatii resursseja, joihin mediatalojen johdon toivoisi panostavan.”

Kun juttu oli saatu julkaistua, palaute oli varsin kiittävää. Naisten kohtalo jäi kuitenkin kummittelemaan mieleeni, ja olemme jatkaneet viestien vaihtamista, etenkin elokuun tapahtumien jälkeen.

Se, millaisia tunteita toimittaja kokee journalistisessa prosessissa, on usein varsin epä­relevanttia. Kriisialueella vieraillessa ja siellä olevia ihmisiä tavatessa on silti vaikea sivuuttaa tunteita: syyllisyyttä, surua, vihaa ja myös sitä kunnioitusta, jota tuntee rohkeita haastateltavia kohtaan. Vaikka oma tehtäväni on raportoida, ei pelastaa ihmisiä, väkisinkin mieleen hiipii tällaisia uutisia kirjoittaessa avuttomuus ja etuoikeudet. Minä voin lähteä kriisialueelta takaisin omaan turvalliseen arkeeni Suomessa, haastateltavat useinkaan eivät. Se, että he uskaltavat silti puhua, on ää­rimmäisen tärkeää. Siksi ihmisten kunnioitus ja turvallisuudesta huolehtiminen ovat mielestäni perusvaatimuksia kriisialueilla työskenteleville toimittajille. On toimittajan vastuulla pohtia, tuoko haastateltavan nimen julkaiseminen enemmän riskejä kuin hyötyjä tai millaisia viestintävälineitä autoritaarisissa maissa asuvien ihmisten kanssa kannattaa käyttää.

Juttuprojekti sai pohtimaan jälleen myös ulkomaanjournalismin inklusiivisuutta. Viime vuosina yhä useammat mediatalot ovat leikanneet rahoitustaan ja myös kirjeenvaihtajien pestejä on vähennetty. Ulkomaanjournalismissa kuitenkin läsnäolo, kulttuurin, historian, monimutkaisten konfliktien juurisyiden ja kielen ymmärrys olisivat ensisijaisen tärkeitä, eivätkä ne synny yksittäisillä juttumatkoilla. Vaikka Suomessakin tehdään yhä loistavaa ulkomaanjournalismia, vaarana on, että ilmiöiden pitkäaikainen seuranta ja ymmärrys jäävät yhä vähemmälle kirjeenvaihtajapestien vähentyessä. Niin sanottu yleistoimittajuuden ihanne johtaa yhä enemmän siihen, että aikaa erikoistua on yhä vähemmän, myös ulkomaanjournalismissa. Erikoistuminen vaatii resursseja, joihin mediatalojen johdon toivoisi panostavan.

Uutistoimituksien kiireisessä arjessa on helppo käyttää niitä asiantuntijoita, jotka ovat helpoiten saatavilla. Hyväksi havaitun asiantuntijan käytössä ei tietenkään ole mitään vikaa, mutta on hyvä pohtia, saisiko juttuihin pienellä vaivannäöllä monipuolisemmin ääniä. Jos kirjoitamme vaikkapa Lähi­-idän naisista kuinka usein jutussa puhuu naisten itsensä sijasta länsimaalainen asiantuntija? En usko, että kukaan ammattitaitoinen toimittaja tarkoituksella haluaa sivuuttaa kenenkään osapuolen ääntä, mutta usein mediatalojen kiire muokkaa juttuprosessia tiettyyn suuntaan. Siksi onkin ilo huomata, että esimerkiksi Yle on päättänyt sijoittaa kokeneen ja aluetta hyvin tuntevan toimittajan Etelä-­Aasiaan tai että Helsingin Sanomat päätti nimetä oman toimittajansa seuraamaan nimenomaan naisten asemaa Afganistanissa. 

On myös perusteltua pohtia, miten kansainväliset mediatalot kohtelevat niin sanottuja ”fiksereitä” eli paikallisia toimittajia, jotka auttavat ulkomaisia toimittajia – joskus oman henkensä uhalla. Heidän työnsä on näkymätöntä, mutta korvaamatonta. Samalla he ovat usein niitä, jotka jäävät maahan, kun länsimainen toimittaja poistuu turvaan kotimaahansa. Nyt heidän kohtalonsa myös Afganistanissa on puhuttanut. Esimerkiksi Suomen journalistiliitto on vaatinut, että Suomi sisällyttäisi suomalaisille medioille työskennelleitä afganistanilaisia suojelupolitiikkaansa. Vaatimus on mielestäni oikea.

 

Sanna Raita-aho on STT:n toimittaja, joka kirjoittaa erityisesti ulkomaanaiheista. Hän on työskennellyt aiemmin muun muassa Ylen toimittajana Istanbulissa Turkissa. Hän kirjoittaa myös Ulkopolitist-verkkolehden Lähi-idän toimitukseen. Hän on valmistunut rauhan- ja konfliktintutkimuksen maisteriksi Tampereen yliopistosta.


Share in X Share in Facebook