Unohtumaton keikka
Toimittajat ajautuvat joskus työssään ikimuistoisiin tilanteisiin. Viisi journalistia kertoo keikoista, jotka he muistavat lopun ikänsä.
Haastattelu vuoristoradassa
”Kesäkuussa 2001 olin nuori 22-vuotias kesätoimittaja Ilta-Sanomissa. Olin juuri aloittanut lehden viihdeosastolla ja takanani oli vasta muutama keikka, kun toimitukseen tuli tieto, että Leningrad Cowboysin Mato Valtonen oli pestautunut töihin Linnanmäen jarrumieheksi yrityksensä konkurssin jälkeen. Esimieheni ilmoitti, että asiasta tehdään juttu, ja soitin Madolle. Hän oli käynyt kahden viikon jarrumieskoulutuksen ja teki vuoristoradassa vuoroja koko kesän.
Esitin kysymykseni aina, kun menimme ylämäkeen.
Sovimme haastattelun hänen kahvitaukonsa ajaksi. Menin kuvaaja Peter Janssonin kanssa paikalle sovittuna aikana, ja suunnittelin tarjoavani haastateltavalle jutustelun lomassa kahvit läheisestä kioskista. Mutta Mato huikkasikin vuoristoradan kyydistä, että tehdäänpäs sittenkin haastattelu samalla, kun hän on ajovuorossa. Hämmentyneenä hyppäsin vaunun perimmäiselle penkille Madon eteen, ja köytin nauhurin kiinni ranteeseeni.
Esitin kysymykseni aina, kun menimme ylämäkeen. Siihen Mato vastasi, että ”odotas hetki”, kolistelimme alas ja ihmiset kiljuivat. Sitten hän vastasi nopeasti kysymykseeni ennen seuraavaa alamäkeä, jonka jälkeen pääsin esittämään uuden kysymyksen. Se taisi olla ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun tein haastattelua selin haastateltavaani.
Ensimmäisen viiden kierroksen ajan tuntui siltä, että mahani kääntyy ympäri, mutta sen jälkeen pyöritykseen alkoi tottua. Laskin, että menimme haastattelun aikana vuoristoradan ympäri ainakin 25 kierrosta.”
Tuomas Marjamäki
***************************************************************************
Rintaliiveissä ihmisvilinässä
”Kun tapasin laulaja-näyttelijä Hanna-Riikka Siitosen syyskuussa 2016, en vielä tiennyt, että se jäisi hänen viimeiseksi lehtihaastattelukseen. Olin aiemmin kohdannut hänet muutaman kerran pressitilaisuuksissa ja tapahtumissa, mutta nyt tein hänestä kansijutun Me Naisille, jossa olin siihen aikaan toimittajana.
Haastattelutilanne ja koko juttukeikka on jäänyt mieleeni ainutkertaisena. Kilpirauhassyöpää sairastanut Hanna-Riikka oli hieman aiemmin ollut menettää henkensä keuhkoveritulpan vuoksi ja käynyt siis jo lähellä kuolemaa. Nyt hän puhui ajatuksistaan ja kokemastaan avoimesti.
Hän tiesi enemmän kuolemasta kuin me tavalliset tallaajat.
Erityisen tärkeänä hän piti sitä, että haastattelussa tuotaisiin esille puolison näkökulma – se, miten kumppani jää helposti oman jaksamisensa kanssa sivuun, kun kaikki keskittyvät vain sairaan osapuolen vointiin. Kiinnitin huomiota hänen rauhallisuuteensa ja haikeaan olemukseensa. Siitä huokui irti päästäminen ja luopuminen. Minulle syntyi tunne, että hän tiesi enemmän kuolemasta, omasta kohtalostaan ja elämän rajallisuudesta kuin me tavalliset tallaajat.
Teimme haastattelun valokuvaaja Jouni Haralan studiolla, ja kansikuvauksen jälkeen siirryimme ottamaan jutun kuvat ulos Kalasatamaan. Kun tuli aika vaihtaa vaatteita, yritin etsiä sopivaa sopukkaa, jossa siihen olisi yksityisyyttä. Mutta Hanna-Riikka kiskaisikin paidan pois päältään keskellä katua ja ilmoitti, että ei tässä mitään hätää ole, hoidetaan homma vaan kunnolla purkkiin. Hän vaihtoi vaatteensa keskellä katua välittämättä ohikulkijoista, jotka tuijottivat rintaliiveissään touhuavaa taiteilijaa ihmeissään. Olin samaan aikana hämilläni ja ihailin hänen heittäytymiskykyään. Haastattelun ja kuvausten aikana välittyi hyvin voimakkaasti se, että Hanna-Riikka halusi koko jutusta tulevan todella hyvä.
Yritin myöhemmin ehdottaa hänelle uutta haastattelua, mutta hänen voimansa eivät siihen enää riittäneet. Hanna-Riikka kuoli heinäkuussa 2018.
Keikka oli niin mieleenpainuva, että ajattelen sitä yhä edelleen hetkittäin.”
Rosanna Marila
***************************************************************************
Tiikerinkuljettajana Saksasta Suomeen
”Olin tehnyt useita juttuja yhteistyössä Korkeasaaren kanssa, kun kuulin keväällä 2014, että sinne oli tulossa uhanalainen amurintiikeri Saksasta. Ilmoitin heti halukkuuteni lähteä tekemään siirrosta reportaasia Seura-lehdelle. Sain luvan, mutta ongelmana oli kuljetusauton ahtaus. Mukaan ei mahtunut valokuvaajaa, joten lähdin reissuun yksin.
Lensin ensin Berliiniin, ja menin sieltä Leipzigin eläintarhalle tarvittavien dokumenttien kanssa. Siellä kohtasin brittiläisen eläintenkuljettaja Royn sekä 2-vuotiaan amurintiikeriuros Tamurin häkissään. Se ei vaikuttanut kovin ystävälliseltä ja oli todella iso, parisataa kiloa.
Tiikeriä ei haluttu nukuttaa, sillä suuret kissapedot voivat nukutettuna tukehtua omaan oksennukseensa. Niinpä Tamur houkuteltiin lihalla kuljetuskoppiinsa, minne se asettautui sopuisasti.
Pian jo ajelimme kohti Travemündea. Välillä pysähdyimme juottamaan Tamuria ja juttelemaan sille. Matka sujui satamaan asti rauhallisesti.
Välillä syötin Tamuria, ja välillä lauloin sille.
Kun olimme menossa laivaan, huomasimme, että kuljetushäkin tarkkailukamera oli täysin pimeänä. Kameraa ei löytynyt, Tamur oli ilmeisesti syönyt sen.
Emme voineet jatkaa matkaa ilman jatkuvaa näköyhteyttä tiikeriin. Sovimme seuraavan vuorokauden ajaksi kahden tunnin vahtivuorot, ja istuimme Royn kanssa vuorotellen autolla. Välillä syötin Tamuria, ja välillä lauloin sille ”Nuku pieni merimies, näe laivoista unta”.
Lopulta saavuimme Vuosaaren satamaan. Roy ei pitänyt tullimiehistä ja yritti päästä porteista läpi pysähtymättä, joten tietenkin meidät pysäytettiin. Tullimies halusi tietää, mitä meillä oli lastina, eikä meinannut uskoa, kun sanoin, että kyydissä oli amurintiikeri. Samaan aikaan Tamur alkoi karjua ja riehua kopissa niin, että koko auto heilui. Tullimies ilmoitti, ettei halua tarkistaa lastia, ja saimme jatkaa matkaa.
Tamur pääsi turvallisesti Korkeasaareen ja sai myöhemmin morsiamen Ruotsista. Sillä on myös pentuja, joita on sijoitettu ympäri Eurooppaa. Näiden pentujen jälkeläiset yritetään jossain vaiheessa palauttaa luontoon Amurin alueelle Kaukoitään.
Tämä oli ehdottomasti elämäni paras keikka, once in a lifetime -kokemus. Minulla on yhä vahva tunneside Tamuriin, ja käyn välillä morjenstamassa sitä Korkeasaaressa.”
Ville Vanhala
***************************************************************************
Kukon verta kasvoilla
”Talvella 2008 työskentelin Apu-lehdessä, ja lähdin juttukeikalle Borneolle valokuvaaja Petri Mularin kanssa. Reissu oli WWF:n järjestämä, ja tehtäväni oli kirjoittaa viiden jutun reportaasisarja tuhoutuvista sademetsistä.
Jo itse menomatka oli melkoinen elämys. Se kesti lähes kaksi vuorokautta. Lensimme kolmella lentokoneella, ja teimme loppumatkan maastureilla ja pitkähäntäveneellä jokia pitkin. Matalissa kohdissa jouduimme välillä kahlaamaan ja taluttamaan venettä.
Lopulta pääsimme perille Indonesian puolelle 500 asukkaan Tumbang Jojangin kylään, jossa yövyimme viikon ajan. Paikalliset eivät olleet juuri nähneet valkoihoisia ihmisiä, ja ensimmäistä kertaa elämässäni ymmärsin, miltä tuntuu olla muukalainen.
Viisisataa alkuasukasta seurasi ihmeissään epävireistä esitystäni.
Aluksi meidät istutettiin rinkiin talon lattialle. Paikalle saapui kyläpäällikkö, joka heilutteli edessämme kukkoa. Hetken päästä hän meni takahuoneeseen, katkaisi kukon kaulan ja palasi sivelemään kukon verta kasvoillemme ja käsivarsiimme. Sen jälkeen hän sirotteli päähämme suolaa ja solmi käsiin nauhat. Se oli heidän tapansa toivottaa meidät tervetulleiksi.
Ruoaksi saimme tummaa kahvia ja todella maukkaita rapeaksi paistettuja jokikaloja. Vasta myöhemmin ymmärsin, että kalat pyydettiin samasta joesta, johon ihmiset tekivät tarpeensa. Ihmeen kaupalla meistä kukaan ei sairastunut.
Meille järjestettiin myös juhlat, joissa pidettiin valtavasti pitkiä puheita ja tanssittiin. Yhtäkkiä mikrofoni työnnettiin meille toimittajille, ja kun muut vetäytyivät, ymmärsin, että minun oli tehtävä jotakin. En tiedä mistä ajatus tuli, mutta jostain syystä lauloin Maamme-laulun. Viisisataa alkuasukasta seurasi ihmeissään epävireistä esitystäni. He taputtivat kovasti, mutta sen jälkeen minua ei pyydetty esiintymään uudelleen.
Nukuimme yömme paikallisen kyläkoulun lattialla. Ensimmäisenä yönä en juurikaan saanut nukuttua, torakoita ja kaikenlaisia ötököitä vilisti ympäriinsä. Yhtäkkiä havahduin kummalliseen kolinaan. Näin taskulamppujen valot, ja olin peloissani aivan hiljaa. Yritin tavoitella itselleni jonkinlaista lyömäasetta, mutta en saanut käteeni kuin vesipullon.
Pitkällisen kolistelun jälkeen kävijät lähtivät. Seuraavana aamuna sain kuulla, että koulussa sijaitseva kylän sähkögeneraattori oli mennyt rikki, ja paikalliset olivat tulleet yöllä korjaamaan sitä.”
Sanna Wallenius
************************************************************************
Viidakkoteiden halki uutisvoittoon
”Kesällä 2018 työskentelin Helsingin Sanomien kaupunkitoimituksessa, kun maailmalle levisi tieto, että 12 nuorta jalkapalloilijapoikaa ja heidän valmentajansa olivat jääneet rankkasateiden vuoksi jumiin pohjoisthaimaalaiseen Tham Luangin luolaan. Pelastustoimet alkoivat rivakasti, ja pian tuli tieto, että pelastusjoukoissa oli suomalaissukeltaja Mikko Paasi.
Olen matkustellut ja asunut Thaimaassa, joten minun katsottiin olevan sopiva toimittaja raportoimaan tapahtumista. Olisin ollut valmis lähtemään saman tien, mutta esimiehet halusivat vielä palaveerata ennen lopullista päätöstä. Seuraavana aamuna menin toimitukseen valmiiksi pakattu rinkka selässäni. Pian sainkin luvan lähtöön.
Kaiken piti olla selvää ja kunnossa. Olin pyytänyt varmuuden vuoksi malarialääkereseptin työterveyslääkäriltä, koska luola sijaitsee malaria-alueella. Jonotin lääkettäni lentokentän apteekissa ja kirjoitin WhatsApp-viestiä Mikko Paasille, jotta voisin haastatella häntä perillä. Yhtäkkiä puhelimeni luiskahti ja pamahti hyllyn teräsreunan päälle ja meni aivan päreiksi. Ongelma oli valtava, koska puhelin oli pääasiallinen työvälineeni, jolla minun piti tehdä live-raportteja.
Tiesin, että nyt pitää toimia nopeasti ja rauhallisesti. Menin Finnairin loungeen, otin lasin punaviiniä ja ryhdyin laskemaan paperille, ehtisinkö saada toimituksesta uuden puhelimen kentälle turvatarkastusten läpi ennen lähtöäni vai korjauttaisinko puhelimeni Bangkokissa. Päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon.
Silloin tiesin, että tämä jymyhaastattelu onnistuu.
Heti koneen laskeuduttua ajoin taksilla tuttuun korjausliikkeeseen. Sanoin työntekijöille thaiksi: ”Olen toimittaja Suomesta. Menen Mae Saihin, Suurelle Luolalle. Villisiat.” Villisiat oli jalkapallojoukkueen nimi. Säpäleinä ollut puhelimeni korjattiin täydellisesti alle tunnissa.
Ajoin hirveällä kiireellä taksilla Dong Muangin lentokentälle, mistä minulla oli jatkolento Chiang Raihin. Odotin pääsyä lennolle, ja olin tyytyväinen tilanteeseen, kunnes kuulin esimieheltäni, että Ilta-Sanomat oli ehtinyt paikalle ennen minua. Ensimmäinen live-lähetys oli jo käynnissä. He olivat lähteneet reissuun päivää aikaisemmin.
Olen hyvin kilpailuhenkinen, ja harmitus oli kova, mutta ryhdyin kokoamaan itseäni. Kun kone laskeutui, ajoin taksilla luolalle. Aloitin 20 minuutin mittaisen live-lähetyksen kengät savivellissä viisitoista minuuttia sen jälkeen, kun olin saapunut paikalle.
Raportoin pelastusoperaatiosta kahdeksan päivän ajan. Kun pojat oli saatu turvallisesti pinnalle, medialta varjeltuja sukeltajia ruvettiin kuljettamaan koteihinsa. Halusin vielä saada Mikolta haastattelun kasvotusten.
Koska osaan hieman thaita, sain selvitettyä sukeltajien sijainnin, ja ajoin sinne mopolla paikallisilta saamieni ohjeiden mukaan viidakkoteiden halki juuri ennen porukan kotiinlähtöä. Huikkasin bungalow’n ovelta: ”Terve!” Mikko vastasi heti, että ”Terve!” Silloin tiesin, että tämä jymyhaastattelu onnistuu.
Olin ensimmäinen suomalainen toimittaja leirillä operaation jälkeen, ja sain haastattelun Mikolta, joka oli juuri ollut menettää henkensä luolassa, kun vedenpintaa säädelleet pumput olivat hajonneet pelastusoperaation lopuksi.”
Vesa Mäkinen