Maslow’sta on moneksi
Lööpin kolumnisarjassa HSJ:n toiminnanjohtaja emerita Kaija Plit fabuloi koukuttavaa tv-sarjaa journalistien ammattijärjestösäpinöistä. Mallina tv-sarja Le Bureau, jonka yhtymäkohdat todellisuuteen ovat niin ikään sattumaa.
Kun vuonna 1989 valtiotieteen ylioppilaana hain Aikakauslehdentoimittajain Liiton asiamiehen pestiä, ilmoitin, että haluan tehdä graduni aikakauslehtijournalistien ay-aktiivisuudesta. Aikomukseni kiinnosti ja toi minut journalistien pariin.
Yliopistokin innostui aiheesta. Ainoa mikä kiikasti, oli Maslow’n tarvehierarkia, jota professori tuputti graduni teoriaksi. Jäpitin vastaan. Mielestäni yhdysvaltalaisen psykologin Abraham Maslow’n vuonna 1943 julkaisema motivaatioteoria oli loppuun kaluttu ja vanhanaikainen.
Nyt 30 vuotta myöhemmin tunnustan: väärässä olin! Maslow on yhä ajankohtainen. Teoriaa hyödynnetään muun muassa markkinoinnissa, työpsykologiassa ja johtajakoulutuksessa. Voisikohan sitä hyödyntää myös ay-järjestöstä tehtävän tv-sarjan synopsiksessa?
Kyllä! Pitkän ay-työurani aikana olen ollut näkijä, joskus myös tekijä, ja saanut elää todeksi kutkuttavia juonenkäänteitä. Joskus vauhtia ja vihuria on ollut kuin ranskalaisen Le Bureau -tv-sarjan agenteilla konsanaan.
On suoranainen ihme, ettei ammattijärjestösäpinä ole kiinnostanut filmiteollisuutta. Pitäisi kiinnostaa! Media-alan ammattijärjestöstä tulisi ehdottomasti tehdä leffa. Eikä pelkästään sitä, sillä aineksia kyllä riittäisi kansainväliseen levitykseen yltävään sarjaankin. Sen nimeksi ehdotan Sisutiimi-MAD, media-alan ammattilaiset.
Kestojännitettä sarjalle toisivat työntekijä- ja työnantajajärjestöt kiinnostavine henkilöhahmoineen. Jaksosta toiseen tähtinäyttelijät vääntäisivät kättä ihmisen perustarpeiden edellytyksistä – rahasta ja palkoista.
On suoranainen ihme, ettei ammattijärjestösäpinä ole kiinnostanut filmiteollisuutta.
Kuplivaa vastapainoa tiukalle edunvalvonnalle tarjoaisi ihmisten ryhmään kuulumisen tarve. Näen silmissäni kohtauksen, jossa rakkautta jacuzzissa poreileva, ay-toiminnassa toisensa löytänyt seminaaripari Mari Perankoski ja Mikko Leppilampi kilauttavat yhdistyksen toiminnanjohtajan Kaarina Hazardin tuomaan lisää virvoittavia juomia. Ja pyyhkeistäkin on näemmä pulaa.
Itsearvostuksen ja muilta saadun kunnioituksen tarpeeseen ay-järjestösarjalla olisi käytössään paljonkin paikkoja. Usean jakson verran katselisin Jani Volasen ja Oona Airolan kamppailua puheenjohtajan pestistä. Erityisesti heidän kiihkeät kannattajansa tarjoaisivat yöunia jyrsiviä cliffhangereita.
Lisää journalistien kanssa samaan työttömyyskassaan kuuluvia näyttelijöitä saataisiin työllistettyä MADin hallitusta valittaessa. Kun järjestön hallituksessa olisivat vaikkapa graafikko, toimittaja, toimituspäällikkö, assistentti, valokuvaaja ja kustannustoimittaja, myös alati kiinnostava mediamaailma konkretisoituisi sanoina, kuvina ja tekoina.
Tietenkin sarjassa pitäisi olla myös järjestön henkilökuntaa. Siis niitä ihmisiä, jotka kipuillen vääntävät asioita varjossa ja samalla kapuilevat omien tarpeittensa eri tasoilla. Nyyhkin nenäliinani märäksi katsoessani perintäkohtausta pankkiautomaatilla, jossa monta jaksoa talouspäällikkö Hannu-Pekka Björkmania jallittanut jäsen Tommi Korpela lopulta maksaa osallistumismaksunsa tuiki tärkeään tapahtumaan.
Ja mitä mainosta yhdistyksillemme olisikaan, kun tiukka työmarkkinajuristi Tiina Lymi konkretisoisi ammattijärjestöön kuulumisen etuja! Meille voisi pian tulvia jäsenhakemuksia samaan tapaan kuin työhakemuksia tiedustelupalvelu DGSE:n rekrytointiosastolle Le Bureaun innoittamana.
JK.
Syyskuun alussa jätin kiinnostavan ay-järjestötyön ja ryhdyin eläkeläiseksi.
Tämän Lööpin ilmestymisen aikoihin olen kenties siirtynyt pysyvästi Maslow’n vähemmän tunnetulle itsensä ylittämisen tasolle. Sen tuomaa euforiaa maistoin jo männäkesänä suolla rämpiessäni, kun hyvän marjasadon ansiosta sain kerätyksi lakkoja yli ämpärin laidan!