Somemangustin tunnustukset
Lööpin uuden kolumnisarjan ensimmäisessä osassa vapaa toimittaja, kirjailija ja väitöskirjatutkija Salla Nazarenko pohtii aktiivista somesuhdettaan.
Tiedätte mangustin, tuon eläinmaailman ADHD-aikuisen? Joka keskittyy samaan asiaan, horisonttiin tähyilyyn muutaman minuutin kerrallaan. Silloin kun ruutuun pääsevät mangustit, ainoa rauhoittava elementti televisiossa on David Attenboroughin ääni.
Minä olen somemangusti. Selaan Facebookia hermostuneesti päivittäin, rajoitan itseäni, rakennan ajanhallintajärjestelmiä vain epäonnistuakseni niissä ilmiömäisesti, päivitän jotain hassua, teen puoli tuntia oikeita töitä, tsekkaan punaiset numerot Facebookin yläkulmassa, ja kertaan tämän uudestaan ainakin 350 päivänä vuodessa.
Näin minä teen työtä. En ole siitä ylpeä, mutta en myöskään epäylpeä, koska näin minun mieleni toimii. Somemangusti on puolestaan itse kehittämäni termi. Näen mangusteissa itseni. Mangusti ei ole lajina kovin zen, mutta silti asiat hoituvat: poikaset kasvatetaan, pesäkolot kaivetaan, eteen luikertelevat myrkkykäärmeet surmataan. Ja sitten taas tähyillään horisonttiin.
Facebook on minun horisonttini. Saan sieltä uutiset, vitsit, meemit, kollegiaaliset verkostot – ja koronan aikaan myös suuren osan sosiaalisesta kanssakäymisestä. Kollegat ovat joskus vitsailleet ja ystävät närkästyneet kysyen, teenkö mitään muuta. Vastaus on kyllä: hoidan myös asialliset hommat.
Keskittymiskykyni on ilman muuta huono, mutta se pysyy kasassa jumpalla ja itsearmollisuudella. Mitään tuntikausien konsistenttia tekstin tuijottamista en kuitenkaan harrasta. En yksinkertaisesti pysty. Muutaman tunnin jälkeen tapahtuu syntax error, enkä oikeasti tajua, mitä ruudullani näkyy. Silloin menen Facebookiin ja kerron, mitä hassua äitini minulle puhelimessa sanoi. En pidä somepaastoja, mutta ruutuaikaani rajoitan. Luen joka päivä kirjaa ja sanomalehteä paperilta.
Ymmärrän ilman muuta, mitä ongelmia tämä aiheuttaa. Henkilökohtaisen datani omistaa joku Amerikassa. Toisaalta en näe, miten eläisin ilman somea. Minulla ei ole enää varsinaista työyhteisöä, tällä hetkellä ei edes työhuonetta. Aktivistina ajattelen, että on vain tietty määrä asioita, joista yksilön voi oikeasti vastuuttaa. Ehkä naiivia, ehkä tyhmää, mutta oletan, että lainsäätäjillämme ja watchdog-järjestöillä riittää viisautta pitää meitä ajan tasalla siitä, mitä big data seurauksineen tarkoittaa.
Joskus hermostun itse itseeni. Viestintä epäonnistuu aina, sanoi Osmo A. Wiio. Yritys olla hauska voi lässähtää, jopa loukata. Sarkasmi se vasta vaarallista on. Toisaalta tunnen ihmisiä, jotka lukevat päivityksiäni ääneen ja nauravat. Se on mukavaa. Maailmassa on liikaa pönötystä ja liian vähän iloa.
Somehahmoni on somehahmo. Olen hyväksynyt kavereiksi ihmisiä, joita en ole tavannut tosielämässä. Se tarkoittaa, että on asioita, joista en koskaan kerro. Myös tällä mangustilla on omat kobransa tapettavanaan. Olen päättänyt aikanaan, etten juuri päivitä mitään ahdistunutta tai masentunutta. Väritän kaikki pilvet vaaleanpunaisiksi, päästelköön yksisarviseni sateenkaaripieruja vapaasti.
Jos olisin henkilöbrändääjä ja viestintäkonsultti muutenkin kuin Jumalan armosta, kehuisin tässä että some on tuonut minulle myös asiakkaita. Sekin on totta, ja hassuttelun lomassa olen onnistunut tekemään hyödyllisiä asioita: keräämään rahaa hyvään tarkoitukseen, saamaan korona-apua ja lukijoita kirjoilleni.
Sen verran kuitenkin viisastelen, että somessa ei kannata olla muuta kuin oma itsensä. Jos satuit syntymään mangustiksi, ole sellainen. Tai jos tykkäät leipoa pullaa, leivo ja laita kuvat Facebookiin. Lupaan käydä tykkäämässä. Olen nimittäin alvariinsa paikalla.