Sananvapauden rajoilla | Lööppi 1/2026
Sosiaalinen media on tehnyt toimittajien omista kannanotoista julkisia ja pysyviä. Missä kulkee henkilökohtaisen ilmaisun ja ammatillisen roolin raja ja miten yleisön luottamus säilytetään? Asiantuntijat peräänkuuluttavat avoimia pelisääntöjä, toimitusten omia linjauksia ja keskustelua journalismin arvoista.
Toimittajilla on demokratian vahtikoirina erityinen vastuu välittää tietoa mahdollisimman totuudenmukaisesti. Juuri tämä tehtävä altistaa heidät kuitenkin jatkuville eettisille ristiriidoille. Yksi vaikeimmista kysymyksistä koskee toimittajien omaa sananvapautta: missä kulkee raja henkilökohtaisen ilmaisun ja ammatillisen roolin välillä aikana, jossa sosiaalinen media tekee jokaisesta puheenvuorosta välittömästi julkisen ja koko toimintaympäristö on läpikotaisin verkottunut.
”Journalismi lepää sen varassa, että sillä on yleisön luottamus. Luottamus nimenomaisesti siihen, että toimittajat pyrkivät kertomaan asioista uutisissa ja analyyseissä niin todenmukaisesti kuin mahdollista”, sanoo vuosikymmeniä toimittajana työskennellyt Mari Manninen.
Manninen on pohtinut aihetta myös viime vuonna julkaistussa kirjassaan Toimittaja kertoo niin totta kuin osaa (Vastapaino 2025).
Tämä luottamus on helppo menettää, mutta sen uudelleenrakentaminen vaatii aikaa ja vaivaa.
Aihe nousi uudelleen esiin viime vuoden lokakuussa, kun Helsingin Sanomien toimituksessa käytiin sisäistä keskustelua toimittajien sosiaalisen median käytön rajoista. Toimittaja Milla Palkoahon Gazaa käsitellyt kirjoitus otettiin tarkasteluun niin sanotulla päätoimittajatunnilla, jossa päätoimittaja Erja Yläjärvi kertoi lehden päivittävän sosiaalisen median ohjeistustaan.
Toimittajien rooli demokratiamme rakentamisessa ja ylläpitämisessä on suuri.
Toimittajakin on kansalainen
Mannisen mukaan kaikkea kannan ottamista, tapahtuipa se sitten sosiaalisessa mediassa tai kadulla mielenosoituksessa, pitää peilata juuri suhteessa siihen luottamukseen, jonka varaan journalistin työ rakentuu.
”Toisaalta, toimittaja on kansalainen, joten hänellä on myös kansalaisoikeus mielensä ilmaisuun. Juuri tästähän niitä ristiriitoja aiheutuu.”
Jyväskylän yliopiston journalistiikan tutkijatohtorin Margareta Salosen mukaan toimittajien tilannetta tässä ristiriitojen ristiaallokossa voidaan tarkastella kolmella tasolla. Ensimmäinen on se, minkälaista sisäistä dialogia toimittaja käy ja mitä hän haluaa omassa sosiaalisessa mediassaan tuoda esille eli mitkä ovat hänelle henkilökohtaisesti tärkeitä asioita.
”Toinen on tämän keskustelun suhde journalismiin instituutiona. Toimittajien rooli demokratiamme rakentamisessa ja ylläpitämisessä on suuri. Tarvittaessa heidän täytyy pystyä ottamaan kantaa kiistanalaisiinkin asioihin.”
Kolmas puolestaan on se, miten toimittajan toiminta sosiaalisessa mediassa suhteutuu työnantajan linjauksiin.
”Tässä herää kysymys tasapainoilusta toimittajan oikeuksien ja toimituksesta tulevien velvollisuuksien välillä. Itse peräänkuulutan tässä yksilön vapautta ja sitä, ettei toimittajan sananvapautta kavenneta ilman painavaa syytä.”
Mureneeko luottamus?
Tilannetta mutkistaa myös se, mihin aiheisiin toimittaja ottaa kantaa ja missä toimituksessa hän työskentelee.
”Jos toimittaja ottaa sosiaalisessa mediassa kantaa sellaisiin asioihin, jotka ovat esimerkiksi poliittisesti kiistanalaisia, ja hän kirjoittaa samoista asioista uutisia tai analyyseja, herää kysymys, meneekö toimittajalta yleisön silmissä luottamus”, Manninen sanoo.
Tämäkään pohdinta ei ole suorasukaista. Poliittisesti kiistanalaiset asiat kun tuppaavat muuttumaan politiikan ja yhteiskunnan mukana.
Voiko toimittaja nykyisessä ilmapiirissä ottaa sosiaalisessa mediassa kantaa vaikkapa ilmastonmuutokseen tai rasismiin ilman, että seurauksena on somemyrsky tai yleisön luottamuksen menetys?
Toimituksilla on Mannisen mukaan selkeät perusarvot, joihin ne ovat sitoutuneet. Sellaisia ovat esimerkiksi riippumattoman oikeuslaitoksen ja vapaan journalistisen median puolustaminen sekä syrjimättömyys ja yhdenvertaisuus.
”Saako vaikkapa Pridessa marssia yhdenvertaisuuden puolesta? Ongelmallista on, että yhteiskunnassa on poliittisiakin voimia, jotka toimivat tuota syrjimättömyyttä vastaan ja selvästi kokevat esimerkiksi Priden jonkinlaisena ongelmana ja vastavoimana itselleen. Monen toimittajan on uutisoitava myös noista voimista. Söisikö täten Prideen osallistuminen uskottavuuden?”
Tarpeellinen vastavoima
Sosiaalisen median kannanottoihin liittyy lisäksi kysymys siitä, osaako yleisö erottaa toimittajan henkilökohtaiset näkemykset hänen uutistyöstään tai työnantajansa linjasta.
Tähänkään ei ole yhtä oikeaa vastausta: osa toimittajista, Mari Manninen mukaan lukien, luottaa yleisön erottelukykyyn, kun taas toiset suhtautuvat siihen selvästi epäilevämmin.
Manninen itse uskoo, että ammattitaitoisen toimittajan pitää pystyä erottamaan omat mielipiteensä uutistyössä käytettävästä aineistosta, kuten tutkimustuloksista, haastateltavien sanomisista tai muista lähteistä.
Margareta Salonen puolestaan katsoo, että osaavien toimittajien henkilökohtaiset somekirjoitukset voivat parhaimmillaan olla myös tarpeellinen vastavoima alustoilla jo pitkään levinneelle mis- ja dis-informaatiolle.
”Toimittajat ovat mielestäni hyvin perillä yhteiskunnallisista asioista, ja heillä on hyvä harkintakyky. Mietin, pitäisikö mediaorganisaatioiden luottaa enemmän toimittajiin yksilöinä ja kuinka paljon suitsiminen oikeasti auttaisi. Varsinkin, kun puhutaan ihmisistä, joilla on tietoa sekä osaamista kertoa ajatuksistaan faktapohjaisesti”, Salonen sanoo.
Tarvitaan avointa arvokeskustelua
Manninen korostaa, että jokaisen toimituksen on määriteltävä itse rajansa sananvapauden ja journalistisen roolin välillä ja viestittävä näistä linjauksista avoimesti myös yleisölle. Samalla olisi käytävä näkyvää keskustelua niistä arvoista, joille toimitustyö rakentuu: mitä esimerkiksi syrjimättömyys ja yhdenvertaisuus merkitsevät käytännön journalismin tasolla.
”Toimituksen johdolla on mielestäni oikeus jossain määrin rajata, miten näkyvästi toimittaja on seuraamistaan asioista mieltä. En kuitenkaan tiedä, missä tämä raja kulkee. Nämä pitää käydä toimituksissa läpi avoimesti. Ne ovat osa luottamustyötämme.”
Salonen muistuttaa, että Journalistin ohjeet koskevat nimenomaan JSN:ään sitoutuneiden toimitusten journalistisia sisältöjä kaikissa julkaisu kanavissa, eivät yksittäisen toimittajan henkilökohtaisia somepäivityksiä. Hän on toiminut Julkisen sanan neuvostossa kuusi vuotta ja osallistui myös nykyisten ohjeiden päivitykseen. Tavoitteena oli muotoilla linjaukset niin, etteivät ne sitoudu mihinkään yksittäiseen teknologiaan.
”Mehän emme tiedä, millaista teknologia on edes viiden vuoden kuluttua. Sen takia ohjeisiin on kirjattu, että toimitus on vastuussa kaikesta sisällöstään riippumatta siitä, miten tai millä teknologialla se on tuotettu.”
Tästäkin näkökulmasta olisi pelkästään perusteltua, että toimitukset toisivat sosiaalista mediaa koskevat linjauksensa avoimesti yleisön tietoon. ●
Juttua varten on haastateltu myös Tampereen yliopiston journalistiikan professoria Laura Ahvaa.