Politiikan retoriikka ei kiinnosta journalismia | Lööppi 4/2025
Janne Seppänen on professori, visuaalisen viestinnän ammattilainen ja medialukutaidon kouluttaja. Ennen tutkijan uraansa hän työskenteli journalistina muun muassa Helsingin Sanomissa, Aamulehdessä ja Uudessa Suomessa. Hän kirjoittaa säännöllisesti mediasta, viestinnästä ja politiikasta Polemis-blogissaan.
En muista, koska olisin viimeksi lukenut merkittävästä uutismediasta jutun, jossa lukijoille avataan politiikan retoriikkaa. Kun journalismi ei tartu siihen, yksi politiikan keskeinen ja äänestäjiä vahvasti puhutteleva ulottuvuus jää pimentoon.
Analysoinnin sijaan uutismediat toistavat sellaisenaan esimerkiksi pääministerin hokemaa, jonka mukaan ”meidän on pakko tehdä vaikeita päätöksiä”.
Fraasi kantaa mukanaan monia merkityksiä ja tunnemielikuvia. Niistä ilmeisin on myös pinnallisin: hallituksen päätökset ovat vaikeita, koska niistä on hankala löytää yksimielisyyttä. Samalla se viestii siitä, että päätökset ovat poliittisesti riskaabeleita, koska ihmiset eivät pidä niistä.
Vahvin tunnemielikuva on kuitenkin toisaalla.
Fraasi viestii, että pääministeri on olosuhteiden uhri, jolle talouspoliittinen tilanne antaa vain yhden mahdollisen vastuullisen toimintatavan. Vaikutelmaa tukee toinen lauseparsi, jonka mukaan hallitus on laitettu siivoamaan aiemman hallituksen sotkuja. Näin pääministerille kehittyy moraalisen toimijan säde kehä. Hän näyttäytyy ainoana aikuisena talouspolitiikan leikkikentällä, joka on kakaroiden temmellyksen jäljiltä totaalisen sekaisin.
Samalla politiikan uhriasetelma kääntyy päälaelleen. Nyt uhreja eivät enää olekaan hallituksen politiikasta kärsivät vaan pääministeri itse, joka on heitetty lähes mahdottomaan tilanteeseen. Hänellä on kuitenkin rohkeutta ja ryhtiä tehdä välttämättömät päätökset, jotka lopulta pelastavat myös leikkauspolitiikan todelliset uhrit.
Monikon ensimmäisen persoonan käyttö viittaa kaikkiin suomalaisiin ja samalla hallitukseen. Se luo ryhmänormia, joka velvoittaa meistä jokaista vastuulliseen toimintaan hallituksen rinnalla. Näin lausuma kääntää pääministerin omat poliittiset intressit kaikkien suomalaisten intresseiksi. Politiikka lähes katoaa politiikasta, koska pääministeri on kaikkien asialla ja tekee vain sen, mikä on pakko.
Kyse ei ole tietenkään vain yhdestä poliittisesta fraasista. Istuva hallitus on taitava keksimään retorisia ratkaisuja, jotka tukevat pakon ja vaihtoehdottomuuden tunnemielikuvaa: velkalaiva, vyönkiristys, ainoa tie ja – tietenkin – velkajarru.
Viimeksi mainitun tunnemielikuva on poikkeuksellisen voimakas. Velkajarrua on suorastaan mahdoton vastustaa, koska vastustus kääntyy lähes automaattisesti holtittoman velkaantumisen kannattamiseksi.
”Retoriikan toistaminen sellaisenaan on huonoin mahdollinen vaihtoehto.”
Poliittisen retoriikan avaaminen on tietenkin haasteellista.
Siihen puuttuminen saadaan helposti näyttämään poliittiselta kannanotolta. Pakon ja vaihtoehdottomuuden kriittinen tarkastelu tulkittaisiin helposti kannanotoksi julkisen talouden tasapainottamista vastaan. Millainen somemyrsky nousisi, jos Yle suorassa lähetyksessään laittaisi pääministerin koville hänen retoriikastaan.
Koska journalismi ottaa nopeasti käyttöön kaikki hallituksen retoriset syötteet velkalaivasta velkajarruun ja vakiinnuttaa ne osaksi omaa kielenkäyttöään, käsitteiden avaaminen murentaisi myös journalismin omaa kielenkäyttöä. Retoriikan samanaikainen purkaminen ja siihen sitoutuminen loisi pulmallisen tilanteen. Miksi puhutte velkajarrusta, jos se kerran on hallituksen ideologinen työkalu?
Retoriikan toistaminen sellaisenaan on kuitenkin huonoin mahdollinen vaihtoehto. Kansalaisten on tärkeää olla selvillä keinoista, joilla poliitikot yrittävät vaikuttaa heihin. Jos journalismi ei pura poliitiikan retoriikkaa, kuka sitten purkaa? ●