Kuvajournalismi ei suostu kuolemaan | Lööppi 4/2025
Kuvajournalismin loppua on povattu vuosikymmenten ajan, mutta tutkimus kertoo sen elävän ja uudistuvan. Kuvalla on edelleen ainutlaatuinen voima todistaa, tulkita ja koskettaa, myös somen supermarketissa.
Valokuvaaja Antti Rintala tiedustelee henkilökuvauksen yhteydessä kuvattavalta usein, sopiiko tälle, että kuvataan myös kädet. Kukaan ei ole kieltäytynyt. Yleensä kuva käsiparista tai kämmenistä jää käyttämättä, mutta toisinaan se päätyy henkilöjutun kuvitukseksi. Näin kävi esimerkiksi 89-vuotiasta Mauno Aarniota käsittelevässä Apu-lehden jutussa, jossa kuva ikämiehen käsistä kertoo oman tarinansa eletystä elämästä. Kuva sysää katsojan mielikuvituksen liikkeelle.
Nyt Rintalan studion puisella työpöydällä lepäävällä tietokoneella on käsittelyssä sarja voimakkaita potretteja kirkollisista vaikuttajista. Arvelen, että kuvat ovat tulossa Kotimaa-lehteen. Niissä on vahva, tummuudessaan jopa synkkä tunnelma. Valokuvaaja kertoo käyttäneensä kuvien referenssinä Annie Leibovitzin mustavalkoisia henkilökuvia. Suurikokoisesta Leibovitz Retratos 2005–2016 -kirjasta (Phaidon 2022) Rintala on näyttänyt kuvattaville etukäteen, minkälaista tunnelmaa hän on kuviin hakemassa.
“Jokainen henkilö pitää kuvata samalla tavoin arvostavasti.” –Antti Rintala
Ketä kuvaankaan?
Kun Antti Rintala saa tilauksen henkilökuvauksesta, hän selvittää ensimmäiseksi, kuka ja minkälainen tyyppi haastateltava oikein on. Googlailemalla hän kartoittaa, millaisia kuvia henkilöstä on aiemmin otettu, miten hänet on nähty ja millaisissa ympäristöissä häntä on kuvattu. Esimerkiksi näyttelijä Anja Pohjolasta löytyi kuvia, jotka oli otettu hänen kotonaan.
– Muistan miettineeni, antaisiko Pohjola minunkin kuvata kotonaan, minkälainen taiteilijan koti mahtaa olla ja kuinka pitkään hän suostuisi kuvattavana olemaan.
Pohjolan kodin ikkunoista tulvi hieno luonnonvalo. Rintalan mielessä kyti vahvana onnistumisen pakko. Se kumpusi arvostuksesta kuvattavaa kohtaan.
– Ajattelen, että jokainen henkilö pitää kuvata samalla tavoin arvostavasti.
Kuvajournalismin madonluvut?
Vaikka usein kuulee puhuttavan kuvajournalismin kriisistä, tutkimus kertoo toisenlaista tarinaa. KuvaTieto-hankkeen loppuraportti (Tampereen yliopisto 2024) tuo esiin, että visuaalisella journalismilla on yhä vahva asema ja jopa kasvava rooli uutismediassa. Haastattelututkimuksissa korostui, ettei kuva ole pelkkä kuvitus vaan itsenäinen tiedon lähde, joka vahvistaa journalistisen sisällön uskottavuutta.
Raportin mukaan yleisöt myös odottavat kuvallisuudelta entistä enemmän: nopeita reaktioita uutistilanteisiin, monipuolista visuaalista kerrontaa sekä läsnäolon todistamista. Kuvalla on voima osoittaa, että media on ollut tapahtumapaikalla, ikään kuin todistajana – myös silloin, kun itse kuvassa näkyy vain vähän.
Samalla Instagramin ja TikTokin kaltaiset kanavat muokkaavat käsitystä siitä, miltä ”hyvä kuva” näyttää. Raportin laatijoiden, väitöskirjatutkija Paula Haaran ja professori Asko Lehmuskallion mukaan tämä ei kuitenkaan vähennä kuvajournalismin merkitystä. Päinvastoin, sosiaalisen median logiikka haastaa perinteisen kuvajournalismin löytämään omaleimaisia tapoja kertoa tarinoita.
– Niin kauan, kun minä olen ollut tekemisissä kuvajournalismin kanssa, sille on luettu madonlukuja. Voisin sanoa, että kuvajournalismi on kuollut, mutta en sano! Se on vanhojen miesten puhetta, sanoo Aalto-yliopiston valokuvataiteen lehtori, kirjailija Hanna Weselius.
“Kuvattavana oleminen on jokapäiväistynyt ja jokapaikkaistunut.” –Hanna Weselius
Aineistoa kotialbumeista
Aina toisinaan jokin yksittäinen journalistinen valokuva saa Hanna Weseliuksen ajattelemaan ”No nyt on onnistuttu!” Silloin hän on aistinut kuvasta kuvaajan läsnäolon tai kohteesta tai tilanteesta on välittynyt jotain sellaista, mitä sanoin ei edes voisi kuvailla.
Sosiaalisen median aikakaudella koko mediakenttä on muuttunut. Weselius näkee muutoksen osin siinä, että jokainen meistä on tavallaan oma mediansa, joka päättää, mitä kuvia haluaa julkaista ja missä. Olemme tottuneet kuvaamaan itseämme ja jakamaan kuvia julkisesti aivan eri mittakaavassa kuin koskaan aiemmin.
– Kuvattavana oleminen on jokapäiväistynyt ja jokapaikkaistunut.
Weselius on myös huomannut, että kotialbumikuvien käyttö journalistisissa artikkeleissa on lisääntynyt huomattavasti. Hän puhuu ”Instagramin logiikasta”: sosiaalinen media muokkaa käsitystä siitä, millainen kuva on esteettisesti hyvä ja millaisia kuvia julkaistaan.
– Toki valokuvan olemus muuttuu aina aikakausien mukaan. Sosiaalinen media on kuitenkin muokannut todella paljon kuvan käyttöä. Se vaikuttaa myös siihen, minkälaisia kuvia pidämme onnistuneina.
“Kuvallisuus on ihmisen perustavanlaatuinen tapa olla maailmassa.” –Asko Lehmuskallio
Kuvien supermarket
Media ja käsitys visuaalisesta journalismista ovat siis muuttuneet monin tavoin digitalisaation myötä. KuvaTieto-raportti muistuttaa, että kuvallisuus on ihmiselle perustavanlaatuinen tapa hahmottaa maailmaa.
Raportin mukaan visuaalinen journalismi on tulevaisuudessakin merkittävä uutistiedon lähde. Verkkojulkaiseminen ja sosiaalisen median tulo ovat korostaneet kuvallisuuden merkitystä huomion herättäjänä ja vetovoimatekijänä.
– Raporttia varten tehdyissä haastatteluissa korostui journalistisen kuvan itsessään vahva asema, sanoo Lehmuskallio.
Lehmuskallio puhuu paljon kuvan kontekstista ja erilaisista julkaisualustoista. Hän alleviivaa, etteivät Instagramin kaltaiset sosiaalisen median alustat ole itsessään medioita kuten Helsingin Sanomat tai New York Times. Sosiaalisen median kanavat ovat ennemminkin kuin supermarketteja, joista voi hankkia yhtä lailla mediaa kuin maitotuotteita.
Esimerkiksi Instagram-sisältöä tehdään hyvin eri periaattein kuin kuvajournalismia. Visuaalisen tarinankerronnan muoto on Instagramissa tai TikTokissa toisenlaista: se lainaa esimerkiksi mainosten, musiikkivideoiden ja elokuvien kuvakerronnasta.
Silti myös journalistisia kuvia julkaistaan sosiaalisessa mediassa jatkuvasti, ja lehtitaloilla on paine houkutella nuoria lukijoita näiden kanavien kautta.
Molemminpuolinen innostus
Ennen kuin palataan Antti Rintalan studiolle Vallilaan, pirautan Hannes Paanaselle A-lehtiin. Hän työskentelee kuvatoimituksen päällikkönä. Olen näet jäänyt miettimään, pyrkivätkö nykypäivän kuvattavat tai heidän taustatiiminsä jollain tavoin kontrolloimaan kuvauksia.
– Ehkä se, että tätä piti oikein erikseen pohtia, kertoo siitä, etten tunnista ulkopuolista painetta, Paananen sanoo.
– Joskus artistin manageri tai vastaava haluaisi mielellään puuttua kuvauksiin, mutta kyllä me aina teemme selväksi, että tuotamme kuvia omaan, journalistiseen käyttöön.
Monesti kuvattava itse innostuu kuvaustilanteesta tai -paikasta tai vaikkapa valokuvaajan ideoista niin, että tulee ennemminkin suitsineeksi taustatiimiään.
Antti Rintalan portfoliossa näkyy runsaasti tuttuja kasvoja: sosiaalisen median vaikuttajia, poliitikkoja, taiteilijoita.
Hän ei tunnista, että kuvaamisen tapaa yritettäisiin kuvaustilanteessa jotenkin ulkopuolelta kontrolloida. Ei edes politiikan areenoilla. Kuvaukset ovat usein nopeita, ja niille on varattu tarkka aika. Poliitikot ovat myös tottuneita olemaan kameran edessä.
Sama pätee nuoriin sukupolveen yleisemminkin.
– Nuoret tietävät valmiiksi, miten kuvassa ollaan. Kuvattavia ei juurikaan tarvitse ohjata, vaan he osaavat heti ottaa oikeanlaisia asentoja. Heitä on kiva kuvata. ●