Mistä uusi Fingerpori? | Lööppi 2/2025
Kun lehtitalot säästävät, leikataan myös sarjakuvista. Vanhat suosikit porskuttavat, mutta uusia ilmestyy lehtien sivuille yhä harvemmin. Sarjakuvantekijät kaipaavat palstoille monipuolisuutta ja vaihtuvuutta.
Vanhan viisauden mukaan se saattaa olla sanomalehden luetuin osio.
Eikä nyt puhuta urheilusivuista tai kuolinilmoituksista. Vaan sarjakuvista. Lassista ja Leevistä. Muumeista. Rip Kirbystä. Ja monesta muusta.
”Sarjakuvaa tarkasteltiin pitkään viihteenmuotona, jota julkaistiin ennen kaikkea sanoma- ja aikakauslehdissä”, kirjoittaa kulttuuritoimittaja Ville Hänninen vuonna 2024 ilmestyneessä Sarjakuvan paikka -julkaisussa.
Lehtisarjakuva eli Suomessa kulta-aikaansa 2000-luvun taitteessa, jolloin lehdissä julkaistiin monipuolisesti kotimaisten piirtäjien sarjoja. Tämän jälkeen sarjakuvasivut alkoivat vähitellen näivettyä.
Uusia sarjakuvia otetaan valikoimiin enää harvoin. Hänninen kirjoittaa, että suosituimmat sanomalehtisarjakuvat ovat nykyään samoja kuin ennen: Pertti Jarlan Fingerpori, Jussi ”Juba” Tuomolan Viivi ja Wagner sekä Ilkka Heilän B. Virtanen.
Kun vaihtuvuus vähenee ja sarjakuvapalstoilla tyydytään vanhaan ja tuttuun, mistä saadaan tulevaisuuden fingerporeja – uusia ja kiinnostavia nimiä?
Ei enää Harald Hirmuista, kiitos
Liberaalien kaupunkilaisten edesmennyttä Nyt-liitettä ja pirtinpöydille levittäytyvää Maaseudun Tulevaisuutta tarkastellaan harvemmin rinnakkain.
Sarjakuvan kohdalla siihen on kuitenkin syytä, sillä kummatkin saavat kehuja Aino Sutiselta.
Sutinen on yksi taidemuodon näkyvimmistä puolustajista Suomessa. Hän on sarjakuvataiteilija, joka on vuodesta 2016 alkaen päätoimittanut alaan keskittyvää Sarjainfo-aikakauslehteä.
Juppien ja maajussien tarjonnassa oli toki eroja. Nyt tunnettiin erityisesti sarjakuviensa kokeilevuudesta, kun taas Maaseudun Tulevaisuus erottuu kotimaisen sarjakuvan määrällä, josta se on myös palkittu.
Lehtisarjakuva yhdistyy monelle tuttuuteen, mutta Sutisen mukaan sarjakuvasivuilla voisi olla nykyistä tiiviimpi vaihtuvuus. Hän kaipaa lehdiltä riskinottoa ja rohkeutta ottaa uusia tekijöitä vanhojen tilalle.
– Sarjakuvan ei tarvitse olla mikään konservatiivinen palsta, joka jatkuu samanlaisena vuosikymmeniä, hän sanoo.
Inhokikseen Sutinen nostaa Harald Hirmuisen, joka on ilmestynyt 1970-luvulta alkaen.
– Voisiko sen tilalle ottaa jotain muuta, edes vaihteen vuoksi?
Sarjakuvan kirjo ei näy
Suomalaista sarjakuvaa on tapana kehua erityisen laadukkaaksi. Samaa virttä toistaa myös Sutinen.
– Suomessa tehdään tosi paljon hyvää sarjakuvaa. Se voisi näkyä enemmänkin lehdissä.
Toinen yhtä usein toistuva näkemys on se, ettei suomalainen sarjakuva saa ansaitsemaansa huomiota. Sarjakuva-albumien myynti laskee, ja myös lehdistössä tilanne kurjistuu.
Aino Sutinen arvioi monen lehden supistaneen sarjakuvatarjontaansa tai lopettaneen niiden julkaisun kokonaan. Myös toimittaja Ville Hänninen arvioi Sarjakuvan paikka -julkaisussa, ettei lehtisarja kuvien tekeminen tarjoa sarjakuvantekijöille mahdollisuuksia entiseen malliin.
Sutinen korostaa suomalaisen sarjakuvan kirjoa ja monipuolisuutta, joka sekään ei näy lehtien sivulla. Kehuja tosin saa Voima-lehti.
– Siellä on ollut mukavan kokeellista uuden lehtisarjakuvan, reportaasin ja kantaaottavan sarjiksen käyttöä, hän sanoo. Sutisen mukaan lehtisarjakuva on taiteilijoille tärkeä tapa saada tunnustusta ja työtä. Lisäksi se kasvattaa ihmisten ymmärrystä taidemuotoa kohtaan.
– Ihmiset oppivat lukemaan sarjakuvaa ihan vaivihkaa, kun se on lehdessä.
Vuosikymmenten takapakki
Ennen taisi oikeasti olla paremmin. Sarjakuva-ala muistelee säännöllisesti Ilta-Sanomien Kuukauden kotimainen -palstaa, jonka toimittaja Juhani Tolvanen perusti vuonna 1985. Kotimaista sarjakuvaa esiin nostanut palsta lakkautettiin vuonna 2020, ja Tolvanen teki sitä vielä eläkkeeltä käsin, ”katkeraan loppuun” asti.
Kuukauden kotimaisen merkitys ehti muodostua suureksi. Elokuva- ja tv-alalla pitkän uran tehneen Petri Kemppisen pro gradu -työn mukaan palstalla oli merkittävä rooli suomalaisen sarjakuvan muutoksessa ja institutionalisoitumisessa.
Ja julkaisipa se aikoinaan Kiroilevan siilin printtidebyytinkin, samoin Fingerporin esiastetta eli Karl-Barks-Stadtia.
– Kuukauden kotimainen oli hirveän hyvää kulttuurityötä. Sen loppuminen harmitti, Aino Sutinen sanoo.
Kotimaisen sarjakuvan palstan lakkauttaminen huomioitiin myös Helsingin Sanomien uutisella. Siinä Ilta-Sanomien päätoimittaja Johanna Lahti perusteli päätöstä säästötarpeilla.
”Kotimainen sarjakuva ei ole katoamassa Ilta-Sanomien sivuilta. Etsimme uusia ratkaisuja, miten sitä esitetään”, hän totesi.
Suomen sarjakuvaseuran silloinen puheenjohtaja Reetta Laitinen kuvaili palstan lakkauttamista vuosikymmenien takapakiksi. Hän arvioi, että päätöksen myötä mediassa palataan aikoihin, jolloin lehdet julkaisevat lähinnä ulkomaisia sarjakuvia.
Ne kun ovat halvempia kuin kotimaiset, tekijöiltä erikseen tilatut sarjat.
Pelkällä lehtisarjakuvalla ei elä
Yksi suomalaisen lehtisarjakuvan tuoreimmista kiintotähdistä on Jarkko Vehniäisen ja Marja Lappalaisen Kamala luonto. Se on myös toimittaja Ville Hännisen mukaan ainoa, joka on kasvattanut suosiotaan viime vuosina.
Sarjakuvassa eläinporukka rämpii arjessa ja tarkastelee ystävyyttä ja elämää, kukin oman persoonansa kautta.
Kamalan luonnon tekijät ovat pariskunta, joka tapasi sarjakuvapiireissä. Vehniäinen teki sarjakuvaa ensin itsekseen, ja viimeiset kahdeksan vuotta hän on tehnyt sitä Lappalaisen kanssa. Lappalainen ideoi ja käsikirjoittaa, Vehniäinen piirtää.
Kamala luonto alkoi ilmestyä verkkosarjakuvana plaza.fi-portaalissa vuonna 2008 ja myöhemmin kaupunkilehti Metrossa sekä Turun Sanomissa. Helsingin Sanomissa se alkoi ilmestyä vuonna 2013.
– Se ei muistaakseni mennyt ihan heti läpi, vaan agentti pommitti heitä jonkin aikaa, Vehniäinen sanoo.
Hän kuvaa Helsingin Sanomien roolia käänteentekeväksi, sillä sieltä sarjakuva alkoi levitä muualle.
Nyt Kamalaa luontoa julkaisee ”suurin piirtein parikymmentä” lehteä. Stripit julkaistaan ensin Helsingin Sanomissa, ja noin puolen vuoden viipeen jälkeen ne alkavat kiertää muita julkaisuja.
Vehniäisen ja Lappalaisen tuloista noin puolet tulee sanomalehtien korvauksista. Pelkällä lehtisarjakuvan tekemisellä ei heidän mukaansa elä. Tuloja he saavat myös kirjoista, omasta verkkokaupasta sekä oheistuotteista.
– Kyllä tämä työllistää meidät täysin, Vehniäinen sanoo.
”LUKIJAT HUOMAAVAT KYLLÄ, JOS SARJAKUVA PUUTTUU.”
Ei hyvältä näytä
Jarkko Vehniäinen on tehnyt sarjakuvia lehtiin suurimman osan aikuiselämästään. Hän on piirtänyt sarjakuvia muun muassa Suosikkiin, Ilta-Sanomiin, Keskisuomalaiseen ja sen nuorisoliitteeseen sekä Koululaiseen. Lisäksi hän on tehnyt pilakuvia Suosikkiin, Ilta-Sanomiin ja Soundiin.
– Ja erilaisiin kristillisiin lehtiin sarjakuvaa, jossa apostolit seikkailevat Asterix-tyyliin, Vehniäinen kertoo.
Sarjakuvien palstatila alkoi hänen mukaansa kaventua samoihin aikoihin, kun sanomalehdet alkoivat muuttua tabloideiksi. Lehtisarjakuvan nykytila ei näytä hänestäkään hyvältä.
– Onhan se vähän surullista. Siellä kaikissa lehdissä on samat Viivit ja Wagnerit, Kamalat luonnot, Fingerporit ja B. Virtaset, Vehniäinen sanoo.
– Kyllähän suomalaisia päivittäisstrippisarjakuvia on todella vähän. Olisi hienoa, että niitä tulisi lisää, mutta tuntuu, että lehdet nimenomaan vähentävät niitä, Lappalainen toteaa.
Myös Kamalan luonnon tekijät ovat pohtineet, kauanko lehdet vielä heidän sarjakuvaansa julkaisevat. Toisaalta isoilla sarjakuvilla on heidän mukaansa niin vakiintunut asema, että lukijat suuttuisivat, jos niiden julkaiseminen lopetettaisiin. Se hidastaa osaltaan myös sarjakuvien vaihtuvuutta ja uusien tekijöiden nousua.
Marja Lappalainen kuvaa sarjakuvaa perinteikkääksi jälkiruoaksi lehden lopussa.
– Kyllä ihmiset kaipaavat jotain kevyttäkin, varsinkin näinä synkeinä aikoina, Lappalainen sanoo.
He huomauttavat, kuinka lukijat huomaavat kyllä, jos sarjakuva puuttuu.
– Sitten sitä kaivataan, kun sitä ei enää ole, Vehniäinen sanoo.
Ei rahaa, ei tilaa
Pauli Kalliolla on paha flunssa. Niitä tuntuu riittävän reippaasti yli oman tarpeen, hän sadattelee. Muuten kuulumiset ovat mainiot.
– Kustantajana kuuluu ihan hyvää, ja sarjakuvantekijänäkin jokseenkin ookoota, vaikka lehtisarjakuvan tila onkin nykyään mitä on.
64-vuotiasta Kalliota voi ansaitusti kutsua suomalaisen lehtisarjakuvan grand old maniksi. Hän on tehnyt työuransa lähinnä käsikirjoittamalla sarjakuvia suomalaisiin lehtiin – siis ideoimalla niiden sisällön, kun joku toinen piirtää ruudut.
Tällä hetkellä hän tekee kolmea lehtisarjakuvaa, joita ovat maakuntalehti Kalevassa lauantaisin ilmestyvä, Reetta Niemensivun piirtämä Lyhenevä kesä, Blues Newsissä ilmestyvä, Ville Pirisen piirtämä Muddy Lee Makkonen sekä Urheilulehdessä muutaman kerran vuodessa ilmestyvä, Pentti Otsamon piirtämä FC Palloseura.
Viimeiset vuodet Kallio on saanut valtion taiteilijaeläkettä, jota hän kutsuu elinikäiseksi apurahaksi. Työnteko jatkuu. Hän pyörittää perustamaansa Suuri Kurpitsa -sarjakuvakustantamoa ja tekee töitä DJ:nä.
Lehtisarjakuvan tilaa Kallio kuvaa ”aika pahasti nuutuneeksi”. Esimerkiksi Helsingin Sanomien sunnuntaisarjakuvien määrä on hänen mukaansa puolittunut ja sitä kautta ”köyhänpuoleinen”. Lehden sarjakuvasivujen arkitarjontaa hän kehaisee.
– 2010-luvun mittaan monet lehdet lopettivat tai harvensivat ilmestymistään, ja jättivät joko sarjakuvat pois tai vähensivät niistä.
Kallion diagnoosi oireiden syistä on suorasukainen: rahaa ei ole, tilaa ei ole, lehtiä ei ole.
Printtimedia on köyhtynyt, kaikilla on vähemmän rahaa, ihmisille annetaan potkuja.
Vähemmät tyypit tekevät enemmän töitä, ja kaikkeen ei-välttämättömään riittää vähemmän rahaa – esimerkiksi sarjakuvaan.
– Kaikki, mistä jouduttaisiin maksamaan palkkioita, tehdään mieluummin omin voimin, eikä anneta rahaa avustajille.
Kallio kuvailee, miten tällä hetkellä ovat ”ne kolme samaa kotimaista joka helkkarin lehdessä ja muutama ulkomainen juttu siinä sivussa, nekin samoja.”
– Tämä kuulostaa kateellisen jupinalta. Minulla ei ole mitään näitä vastaan, jotka jylläävät, mutta olisi ihan kiva, että niille olisi vaihtoehtoja.
”MINULLE OLISI TÄRKEÄ PÄÄSTÄ TEKEMÄÄN SARJAKUVAA, JOKA ELÄÄ AJASSA.”
Lähes keskiluokkaa
Kallion oma huippukausi oli vuosituhannen vaihteessa. Parhaimmillaan hän teki samaan aikaan puolta tusinaa lehtisarjakuvaa eri paikkoihin.
– Minähän pääsin, voisin sanoa, lähes keskiluokkaan tuloillani. Se oli sellaista freelancerin kulta-aikaa.
Kallion tunnetuin sarjakuva on kaupunkilaista elämää ja ajankuvaa luodannut Kramppeja ja nyrjähdyksiä, jota hän teki ensin Rumbaan ja myöhemmin Helsingin Sanomiin vuosina 1993–1995 ja Suomen Kuvalehteen vuosina 1997–1998 ja 2008–2018.
Väleissä Kramppeja julkaistiin muissa lehdissä. Vuosien varrella sarjakuvaa piirsivät Sami Toivonen, Katja Tukiainen, Mika Lietzen ja tunnetuimpana Christer Nuutinen.
Kramppien julkaiseminen Suomen Kuvalehdessä päättyi lehden toiveesta. Kallio puhuu potkuista. Ne olivat hänelle ”aika kova paikka”.
– Se oli kanava, missä pääsin käsittelemään tätä maailmaa, jossa me elämme, ja myös omaa ja lähipiirin elämää mutkien kautta.
Tuohon asti Kallio oli keskittynyt nimenomaan lehtisarjakuvaan. Niiden tekemiseen häntä on houkutellut potentiaalinen iso lukijakunta.
– Jos teen sarjakuvakirjan jonkun piirtäjän kanssa, sitä painetaan 700 kappaletta ja sen lukee pari tuhatta, jos hyvin käy. Jos sarjakuva ilmestyy Hesarissa, Suomen Kuvalehdessä tai Kalevassa, se on ihan eri tavalla olemassa, hän sanoo.
Toisaalta Kallio sanoo, ettei ole koskaan osannut tehdä ”koko kansan strippisarjakuvaa”. Lähimmäksi hänen mukaansa pääsi Jukka Tilsan piirtämä Sekametsä, jota julkaistiin Helsingin Sanomien lisäksi muutamassa muussakin lehdessä samaan aikaan.
Paikallisuus on kova juttu
Pauli Kallio näkee sarjakuvalla edelleen paikan lehtien sivuilla. Hänen mukaansa sen pitäisi tuoda julkaisuun ”pikkaisen lisää jotain sellaista, jota siellä ei ennestään ole”.
Lisäksi hän kaipaisi lehtisarjakuvia, jotka on tehty varta vasten julkaisijaansa varten – niin kuin journalismikin yleensä.
– Sillä tavalla saa ajankohtaisuutta paremmin ja pystyy reagoimaan nykymaailmaan huomattavasti vikkelämmin.
– Ja minulle ainakin olisi tärkeä päästä tekemään sarjakuvaa, joka elää tässä ajassa.
Sarjakuvan räätälöinti mahdollistaa myös esimerkiksi lehden aihepiiriin liittyvän tematiikan.
– Paikallisuus on yllättävän kova juttu. Ei tarvitse olla kuin murre kohdillaan, niin sillä menee jo pitkälle.
Kallion on vaikea kuvitella, että lehtisarjakuvan asema paranee. Parhaassa tapauksessa lehtien päättäviin asemiin nousisi ihmisiä, jotka pitävät sarjakuvia tärkeänä, ja niihin panostettaisiin.
Toisaalta Kallio on toiveikas. Hän on palannut käsikirjoittamaan Kramppeja ja nyrjähdyksiä. Piirtäjäksi on tullut Ville Pirinen. Näytesarjakuvia tehdään nippu, ja seuraavaksi niitä lähetetään lehtiin: Hesariin ja muutamaan muuhun. ●