Ettei teksti satuttaisi | Lööppi 2/2025
Sensitiivisyysluenta on nykyisin itsestäänselvä osa kustannustyötä. Kyse ei ole sensuurista vaan tietoisista valinnoista ja vastuullisesta toimitusprosessista.
Kuvitellaan kirjailija, joka kirjoittaa ensimmäistä kertaa neuroepätyypillisestä hahmosta tai kuvaa romaanissaan transnuoren arkea. Hän pohtii, meneekö kaikki oikein vai näyttääkö hyväntahtoinenkin kohtaus ulospäin vinolta? Tässä kohtaa mukaan astuu sensitiivisyyslukija.
Sensitiivisyysluentaa kutsutaan myös kokemuslukemiseksi. Siinä käsikirjoitus luetetaan henkilöllä, jolla on omakohtaista tai asiantuntijuuteen perustuvaa tietoa aiheesta. Tarkoituksena on varmistaa, että teoksessa kuvatut vähemmistöihin liittyvät kokemukset ja kulttuuriset yksityiskohdat ovat todenmukaisia ja kunnioittavia.
Turun yliopiston väitöskirjatutkija Ennaliina Leiwo on yksi harvoista suomalaisista, joka on tutkinut sensitiivisyyslukemista kirjallisuustieteellisestä näkökulmasta. Hänen gradunsa (2023) ja työn alla oleva väitöskirjansa tarkastelevat ilmiötä erityisesti nuortenkirjallisuuden kontekstissa – lajissa, jossa kirjallisuudelle on asetettu paitsi taiteellinen myös kasvatuksellinen tehtävä.
– Kiinnostuin aiheesta, kun huomasin, että mediassa aiheesta kirjoitetut jutut olivat usein sensaatiohakuisia ja pintapuolisia. Halusin ymmärtää, mistä todella on kyse, Leiwo kertoo.
”KIRJAILIJAT OVAT NYKYÄÄN TODELLA TIEDOSTAVIA.”
Kirjallisuus kohtaa kokemusasiantuntijuuden
Leiwon mukaan varsinainen kokemus- tai sensitiivisyysluenta rantautui Suomeen 2020-luvun taitteessa. Sen juuret ovat Yhdysvalloissa, jossa vuonna 2015 käynnistynyt We Need Diverse Books -kampanja nosti esiin representaatioiden puutteen lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Kampanja käynnisti laajemman keskustelun siitä, keiden tarinoita kerrotaan, kuka niitä kertoo ja kenelle kirjallisuus on ylipäänsä suunnattu.
– Kyse on erikoistuneesta kaunokirjallisuuden lukemistyöstä, joka asettuu kokemusasiantuntijatyön ja kaunokirjallisen toimitustyön rajapinnalle. Usein se liittyy esimerkiksi rodullistettujen ihmisten, sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen, mielenterveysongelmien tai vammaisuuden kuvauksiin, Leiwo selventää.
Kirjailija Tommi Kinnunen on kertonut julkisuudessa käyttäneensä kokemuslukijoita muun muassa näkövammaisuudesta, autismista ja sukupuoli-identiteetistä kirjoittaessaan. Hänen mukaansa se on olennainen osa kirjailijan taustatyötä ja ammattitaitoa.
Useimmiten sensitiivisyys- tai kokemusluennan teettääkin kirjailija itse ennen kuin käsikirjoitus edes ehtii kustantamoon asti, kertoo kustantaja Martin Welander S&S:ltä.
– Kirjailijat ovat nykyään todella tiedostavia, Welander sanoo.
Kustannustoimittaja Viivi Ängeslevä Otavalta komppaa.
– Meillä kustantamossa on itse käytetty sensitiivisyyslukijoita lähinnä käännöskirjoissa, kun on haluttu varmistaa terminologia esimerkiksi vähemmistöön kuuluvien hahmojen kohdalla, hän kertoo.
Ylöspäin saa potkia
Suomessa valtaosa kirjallisuudesta on edelleen keskiluokkaisten valkoihoisten cis-henkilöiden kirjoittamaa. Tämä valta-asema on Welanderin mukaan tärkeä ymmärtää, kun kirjoittaa vähemmistöistä.
– Ylöspäin saa potkia, alaspäin ei. Sekä kirjailijan että kustantajan on hyvä tiedostaa oma etuoikeutettu asemansa, hän sanoo.
Myös kustannustoimittajan pitää Ängeslevän mukaan olla tuntosarvet tarkkana ja varmistaa, ettei kirjoissa toisteta esimerkiksi haitallisia tai ikäviä stereotypioita tai tarinalinjoja.
– Ettei käy esimerkiksi niin, että lihavalle kaverille käy aina huonosti.
Welanderin mukaan tärkeintä herkkiä teemoja käsittelevien kirjojen kohdalla on se, että aiheesta keskustellaan toimitusvaiheessa.
– Jos kirjailija sanoo, että on miettinyt ja tehnyt valintansa tietoisesti, se riittää. Eihän ole tarkoitus, että kaikki kirjallisuus olisi ihan putsattua. Kirjailija on lopulta itse vastuussa siitä, miten hän haluaa jostakin asiasta puhua.
Aikuisille riittäisi kontekstointi
Leiwon tutkimat kokemuslukijat toimivat nimenomaan uusien käsikirjoitusten parissa. Sen sijaan esimerkiksi Peppi Pitkätossun tai James Bond -kirjojen muokkaaminen jälkikäteen on toinen kysymys.
– On harhaanjohtavaa niputtaa nämä ilmiöt yhteen. Uuden kirjallisuuden kokemuslukeminen on ensisijaisesti kirjailijan oma toive, joka kumpuaa epävarmuudesta sekä halusta tehdä mahdollisimman hyvää kirjallisuutta ja oikeutta kuvatuille kokemuksille, Leiwo painottaa.
Aiemmin julkaistun kirjallisuuden sensitiivistämisen hän jättäisi mieluiten sikseen, sillä se on omiaan vain lisäämään ennakkoluuloja. Lastenkirjoissa muokkaus on kuitenkin Leiwon mielestä ymmärrettävää, ettei ainoa tarinasta käteen jäävä asia ole n-sana.
– Aikuisten kirjojen kohdalla sen sijaan ajattelen, että usein sen tehtävän voisi hoitaa hyvällä kontekstoivalla esipuheella. Aikuiselta lukijalta voi edellyttää eri tavalla lukutaitoa ja kriittisyyttä. Kustantajat voisivat vanhojen kirjojen muokkaamisen sijaan mieluummin panostaa uuteen, ajanmukaiseen kirjallisuuteen.
Kysymys on myös rahasta
Erityisesti nuortenkirjallisuus on Suomessa ottanut viime vuosina suuria harppauksia moninaisuuden suuntaan. Vielä 2000-luvun alussa vähemmistöön kuuluvat hahmot esiintyivät usein suvaitsevaisuuskasvatuksen välineinä. Heidät kuvattiin valtaväestön silmin, ja oletuksena oli, että lukija on valkoinen, cis-sukupuolinen ja hetero.
– Nykyisin lukijat vaativat toisenlaista kirjallisuutta. He haluavat tarinoita, jotka eivät ole vain valkoisen katseen kautta suodatettuja. Tämä muutos on tapahtunut nopeasti, ja siinä sensitiivisyyslukijat ovat olleet tärkeässä roolissa, Leiwo kertoo.
Sosiaalisen median ja fanikulttuurin vaikutus on ollut merkittävä. Esimerkiksi Harry Potter -kirjojen ympärille syntyneissä faniyhteisöissä monet ovat ottaneet vapauden kuvitella Hermionen tummaihoiseksi. Tämä kertoo tarpeesta nähdä itsensä osana tarinaa.
Ilmiö näkyy myös Suomessa. Nuoret lukijat ovat tulleet entistä tietoisemmiksi representaatioiden merkityksestä. He vaativat kirjoja, joissa näkyy heidän oma elämänsä, ei vain valtaväestön normien mukainen todellisuus. Leiwon mukaan tämä on näkynyt myös kustantamojen suhtautumisessa.
– Kustantamot ovat heränneet siihen, että moninaisuus ei ole enää vain mukava lisä, vaan lukijat odottavat sitä. On ymmärretty, että tämä on myös taloudellinen kysymys. Jos halutaan, että kirjat myyvät, niiden on puhuteltava monenlaisia lukijoita, Leiwo sanoo.
Väärinkäsityksiä riittää
Vaikka sensitiivisyys- tai kokemuslukeminen on Suomessa yleistynyt, ammatiksi asti se ei vielä ole vakiintunut. Leiwon tutkimuksen mukaan monet tekevät työtä epävirallisesti ja usein pienellä tai olemattomalla palkkiolla.
Sateenkaarikynä ry on yksi harvoista toimijoista, joka tarjoaa kokemuslukijapalvelua järjestelmällisesti. Yhdistys välittää lukijoita erityisesti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin liittyvien aiheiden tarkasteluun.
Moni kokemuslukija näkee työnsä yhteiskunnallisesti merkittävänä, mutta se voi olla myös henkisesti kuormittavaa. Helsingin Sanomat kirjoitti viime vuonna tapauksista, joissa kokemuslukijat olivat joutuneet vihapuheen ja häirinnän kohteeksi. Yhdysvalloissa kokemuslukijoiden yhteinen tietokanta jouduttiin sulkemaan vuonna 2018, kun lukijat alkoivat saada uhkauksia ja häirintäviestejä.
Sensitiivisyyslukemiseen liittyykin paljon väärinkäsityksiä. Yksi yleisimmistä on sen rinnastaminen sensuuriin. Leiwon mukaan tämä käsitys elää sitkeästi erityisesti sosiaalisessa mediassa.
– Joskus kuulee väitettävän, että kokemuslukijat yrittävät kieltää tietyt sanat tai estää tiettyjen aiheiden käsittelyn. Mutta se ei pidä paikkaansa. Kyse on siitä, miten vaikeista asioista kirjoitetaan niin, että lukijalla on mahdollisuus kokea itsensä nähdyksi eikä satutetuksi tai sivuutetuksi, Leiwo selittää.
– Sitä paitsi esimerkiksi Yhdysvalloissa sensuuria ajavat ihan muut kuin vähemmistöihin kuuluvat taidetyöläiset.
Kirjailijan keskustelukumppani
Sensitiivisyysluenta ei useinkaan muuta käsikirjoitusta radikaalisti, mutta se voi avata silmiä.
– Hyvä nyrkkisääntö on, että kirjailijan pitäisi voida antaa teoksensa luettavaksi ihmiselle, jonka kokemuksesta se kertoo, ja tehdä se hyvillä mielin, Leiwo sanoo.
– Aika usein kyse on pienistä asioista, sävystä, yksittäisistä sanoista, joskus jonkin hahmon hienovaraisesta muokkauksesta, sanoo myös Ängeslevä.
Welanderin kokemuksen mukaan sensitiivisyysluenta antaa kirjailijalle enemmän kuin vie.
– Usein kirjailija saa kokemuslukijasta keskustelukumppanin, joka auttaa jäsentämään asioita. Kirjailija saa lisää varmuutta ja kokee, että hankalistakin asioista uskaltaa kirjoittaa.
Vaikka sensitiivisyysluenta voi terminä kuulostaa uudelta, sen perusajatus ei ole uusi. Ängeslevä muistuttaa, että toimitustyötä tekevät osaavat jo ennestään huomioida herkkien aiheiden käsittelyyn liittyvät näkökulmat.
– Ei kukaan halua tarkoituksella loukata toista, ja tämä koskee koko ihmiskuvauksen kirjoa. Aina on ollut sanoja, joita ei haluta kirjaan painaa, mutta ei se ole sensuuria. Kyse on kontekstin ymmärtämisestä ja siitä, miten ihmisistä puhutaan, hän sanoo. ●