Vain yksi tehtävä | Lööppi 1/2025
Olen viettänyt tuhansia tunteja keskustellen journalismista. Olen puhunut siitä toimituksissa, kahviloissa ja kapakoissa, omassa kodissani, muiden kodeissa. Olen keskustellut journalismista jopa esiintymislavoilla, televisiossa ja radiossa.
Tämä on yksi journalismin hienoista piirteistä: keskusteltavaa riittää. Miten hyvin journalismi kuvaa maailmaa? Millä kaikilla tavoilla siinä ja tässä toimituksessa on mokattu ja voidaan mokata? Kuinka taitavasti johonkin juttuun on laadittu rakenne? Kuinka hyvää kieltä juttu on? Miten politiikan journalismia pitäisi tehdä? Entä kulttuurijournalismia? Fanittavatko urheilutoimittajat kohteitaan liikaa? Entä taloustoimittajat? Mitä järkeä on käyttää tällaista fonttia? Taas pelkkiä valkoisia heteromiehiä kuvissa! Ja niin edelleen, intohimoisesti, karnevalisoiden, haudanvakavasti, tunteikkaasti, älyllisesti – niin kuin vain journalistit osaavat.
Journalismista kuuluukin keskustella paljon, niin tärkeä asia se on. Mutta mitä kauemmin itse olen ollut poissa toimittajan töistä ja toimituksista, sitä vahvemmin minua on alkanut kiinnostaa journalismissa vain yksi asia.
Ei se, miten hyvin juttu on kirjoitettu tai muutoin rakennettu. Ei se, miten tyylikkäästi se on pantu esille. Ei se, miten paljon klikkejä juttu kerää. Ei edes se, miten hyvää bisnestä tietynlainen journalismi on.
Minua kiinnostaa vain ja ainoastaan se, millä tavalla kukin yksittäinen journalistinen tuotos ja journalismi kokonaisuutena osallistuvat hyvän yhteiskunnan rakentamiseen.
Hoo, aivan väärin! Ei journalismilla kuulu olla sellaisia tehtäviä kuin hyvän yhteiskunnan rakentaminen! Journalismin tarkoitus on journalismi!
”Journalismin pitää hoitaa roolinsa demokratiassa aivan helvetin hyvin pysyäkseen hengissä.”
En ryhdy väittelemään tästä kanssanne. Myönnän itsekin säpsähtäväni, kun joku ehdottaa, että journalismin pitäisi huolehtia vaikkapa maakunnan elinvoimaisuudesta tai kansan puolustustahdosta.
En siis halua liittää journalismiin ylimääräisiä agendoja. Nykyaikaisen journalismin olemassaolon oikeutus nousee kuitenkin juuri pyrkimyksestä hyvään yhteiskuntaan – toisin sanoen toimivaan demokratiaan. Journalismin pitää hoitaa oma roolinsa demokratian vaalimisessa ja toteuttamisessa, ja sen pitää hoitaa se aivan helvetin hyvin pysyäkseen hengissä, sillä demokratian horjuttajat ovat aina myös journalismin horjuttajia.
Miten demokratiaa sitten vaalitaan ja toteutetaan? Aivan perinteisten journalististen hyveiden avulla.
Pyrkimällä aina totuudellisuuteen. Ei vain tarkistamalla faktat, vaan ottamalla mahdollisimman hyvin huomioon kaikki olennaiset näkökulmat sen sijaan, että nostetaan esiin yksittäistapauksia avaamatta niiden taustoja.
Ajattelemalla yleisöjä mahdollisimman usein kansalaisten joukkona. Ei kuluttajina, ei alamaisina, ei omaa napaansa kaivelevina toisistaan eristyksissä elävinä yksilöinä, vaan toisiin ihmisiin ja luontoon yhteydessä elävinä ihan kohtuullisen vastuullisina ja järkevinä toimijoina, joita kiinnostaa muukin kuin oma välitön etu tai se, miltä itsestä tuntuu.
Kaiken kaikkiaan: noudattamalla journalismin omaa logiikkaa ja agendaa sen sijaan, että pyritään imitoimaan somen logiikkaa ja langetaan populistien agendoihin.
Tiedän, ettei tämä ole helppoa median talouspaineissa, mutta tiedän myös, että meidän on pidettävä journalismi hengissä, jos haluamme elää hyvässä yhteiskunnassa. Jatketaan siis keskustelua journalismista – sen rahoitusta unohtamatta. ●