Journalismi on kulttuuria | Lööppi 1/2025

Teksti Jussi Ahlroth | Kuvitus Lasse Rantanen | Lööppi 1/2025

Ensimmäinen väite. Suomalainen journalismi on suomalaista kulttuuria.

Jollain tasolla tämä on itsestäänselvää, kos­ka mitä muuta journalismi olisi kuin kulttuuria? Se tuntuu kuitenkin unohtuvan keskusteluissa journa­lismista, sen reunaehdoista ja paikasta yhteiskun­nassa.

Toinen väite. Journalistien ja Journalistiliiton kannattaisi osallistua kulttuuripoliittiseen keskus­teluun.

Journalistiliiton ja sen jäsenyhdistysten toiminta kytkeytyy kulttuuripoliittiseen keskusteluun hyvin konkreettisin tavoin.

Me olemme kulttuurin tekijöitä. Kustannustoimit­tajat tekevät kirjallisuutta. Suomen elokuva-­ ja media­työntekijöiden sekä Radio-­ ja televisiotoimittajien liiton jäsenet tekevät audiovisuaalista kulttuuria. Mutta myös jokainen kuvaaja, toimittaja, graafikko, koodaaja ja median tekijä on kulttuurin tekijä.

Journalistien ja kulttuurialan ammattilaisten asiat ovat yhteisiä. Esimerkiksi tekijänoikeus, sanan­vapaus, ilmaisun vapaus, itsensätyöllistäjien asiat, kysymykset tekoälyn ja kansainvälisten teknologia­-alan toimijoiden vaikutuksesta työhön ja toimeen­tuloon yhdistävät meitä.

Olemme osa samoja tekijänoikeuskorvausjärjestel­miä ja apuraharakenteita. Yhteiskunnan tuet journa­lismille ja kulttuurille ovat yhteydessä toisiinsa. Me kaikki elämme kulttuuripoliittisessa paradoksissa – lähihistorian oikeistolaisin hallitus ajaa alas suoma­laista kulttuuria ja journalismia ja tekee näin tilaa kansainväliselle kulutusmedialle.

Mediakasvatus ja taidekasvatus eivät ole irrallisia toisistaan. Lapset ja nuoret, jotka ymmärtävät taidet­ta, ymmärtävät todennäköisesti myös journalismin arvon. Kyse on avoimuudesta miettiä, katsella ja kuun­nella, varttumisesta moninaisten vaikutteiden äärellä.

Yhteys koskee myös yleisöjämme, suomalaisia ih­misiä. Journalistit ovat samantapaisen haasteen edessä kuin suomalaiset kulttuurintekijät. Miten saada ihmiset käyttämään aikaa ja rahaa suomalai­seen kulttuuriin?

Journalismia tarvitaan enemmän kuin koskaan

Journalismi ei elä nyt vahvinta aikaansa. Työpaikat vähenevät, ja alan taloustilanne on ahdas. Paradok­saalisesti samaan aikaan journalismia tarvitaan enemmän kuin koskaan. Julkinen valehtelu on entis­tä räikeämpää, ja yhä useampi suomalainen epäilee tiedonvälityksen luotettavuutta.

Tämä avaa journalismin ja kulttuuripoliittisen keskustelun välisen yhteyden tärkeimmän ja vai­keimman ulottuvuuden. Se koskee suuria kysymyk­siä. Mikä on journalismin ääni yhteiskunnassa? Mi­kä on journalistien paikka yhteiskunnassa? Mikä on tehtävämme ja olemassaolon oikeutuksemme?

Kolmas väitteeni on, että nämä kaikki kysymyk­set voidaan tiivistää yhdeksi: Mihin voimiin tässä yhteiskunnassa me journalisteina identifioidum­me? Mitä liikevoimaa me tarjoamme, tai minkä jo olemassa olevan liikevoiman kanssa me voimme tai meidän kannattaa tehdä yhteistyötä?

Joko me teemme tämän valinnan, tai se tehdään puolestamme. Väitän, että vastaus tähän elintärkeään kysymykseen on yhä vähemmän meidän käsissämme juuri siksi, että se on osa kulttuuripoliittista keskus­telua ja sitä käyvät nyt monet yhteiskunnan toimijat. Sen lainalaisuudet eivät ole meidän hallittavissamme samaan tapaan kuin journalismi ja viestintä ovat. Sii­hen olisi kuitenkin hyvä osallistua.

Neljäs väite. Kulttuuripoliittinen näkökulma sii­hen, mitä olemme ja teemme, voisi tarjota mahdol­lisuuden pitää paremmin omissa käsissämme sen määrittelemisen, mitä me journalistit olemme, mitä journalismi on ja mitä media on. On kyse journalisti­sen median olemassaolon oikeutuksesta. Tähän vas­tataan koko ajan, meidän puolestamme.

Kun kulttuurista ja sen arvoista keskustellaan, emme voi olettaa osaavamme sitä keskustelua muita paremmin. Mutta meillä ei ole myöskään varaa py­syä sen keskustelun ulkopuolella. Kun meidän paik­kamme määritellään meidän puolestamme, se on kulttuuripoliittinen linjanveto, joka on annettu jolle­kin muulle tehtäväksi.

Kuka sanoo, mitä olemme suomalaisessa yhteiskun­nassa? Mielestäni siihen on vain yksi oikea vastaus.

Me itse.

Disruptiosta on tullut itseisarvo

Mitä me sitten olemme?

Yhden tavan vastata tarjoaa Hanna Kuuselan kirja Syytös. Muuan akateeminen komitragedia (Vastapaino 2024). Hän kuvaa siinä absurdin traa­gista prosessia, jossa Tampereen yliopistoa muute­taan sivistyksen ja akateemisen oppimisen insti­tuutiosta Teknologiateollisuuden ohjaamaksi, yrityselämälle rahaa tekevien sovellusten tuotanto­laitokseksi. Kuusela kiinnittää huomiota ongelmalli­seen ilmiöön, jota olen itsekin vuosia pohtinut. Dis­ruptioon.

Disruptiosta on tullut teknologia-­alalla ja kasvu­yritystoiminnassa niin voimakas itseisarvo, että se on jo kuin eräänlainen fetissi. Sen uskotaan melkein taianomaisesti tarkoittavan jotain hyvää ja kanna­tettavaa.

Disruptio on uuden luomista tavalla, joka rikkoo perustansa. Esimerkiksi ruoanvälitysfirma Woltin idea on rikkoa tuttu malli siitä, miten ravintolan te­kemä ruoka-­annos päätyy kuluttajalle. Samalla kun tämä disruptio rikkoo ruoankuljetuksen toiminta­mallin, se rikkoo myös työntekijöiden työehtojen muodostaman perustan. Muissa olosuhteissa tällais­ta ei hyväksyttäisi. Mutta disruption henkivoima te­kee siitä jotenkin hyväksyttävää.

Kuusela kritisoi tällaista ajattelua ja arvomaail­maa ja muistuttaa, että yliopisto ei ole ollut dis­ruptio­-innovaatiokone. Sen sijaan yliopisto on tuot­tanut uutta ja eteenpäin vievää tavalla, joka pitää perustansa elossa. Kuuselan mukaan yliopisto on ei-­rikkovan kehittämisen kulttuuria.

Journalismia koskevan keskeisen kulttuuripoliit­tisen kysymyksen voisi siis muotoilla näin: onko suo­malainen media disruptoiva startup vai sivistävä yli­opisto?

Mediayhtiöiden toimintaa on perinteisesti ohjannut osakkeenomistajille luvattu ebit-­taso tai omistajasuvun haluama voittosumma. Viime vuosien aikana niiden rinnalle, toiseksi toimintaa ohjaavaksi voi­maksi, on tullut usko teknologisiin sovelluksiin. Yhä suurempi osa sekä media­-alan yritysten johtajista että toimitusten johtavissa tehtävissä toimivista ammattilaisista identifioituu teknologia­-alan ja start­up­-bisneksen toimintamalleihin. Mediateknologia on tehnyt media-alasta teknologia­-alan. Menestys tarkoittaa taloudellisia tuloksia, ja niitä tuloksia tuo teknologinen kehitys. Tätä pidetään niin itsestään­selvänä, että sen kyseenalaistaminen on lähes mah­dotonta.

Media­-alalla disruptiota on tehty ja nähty. Mutta onko disruptio se, mitä ihmiset tarvitsevat ja kaipaa­vat? Mitä jos katsoisimme tätä kulttuurikysymyksenä emmekä kysymyksenä, jonka muotoilutapa edellyt­tää vastaajaksi analytiikkaa? Mitä jos laajentaisimme kysymystä sormien ja silmien liikkeen seuraamisesta ja rahan tekemisestä johonkin olennaiseen.

Entä jos kysyisimme, mitä tämä aika ja ihminen tarvitsevat?

Olisiko sivistäminen sittenkin viihdyttämistä parempi keino auttaa pessimismin nurjetamisessa?

Nujertaisiko sivistys pessimismin?

Uskon, että suurin osa ihmisistä, poliittisesta kan­nasta riippumatta, on yhtä mieltä siitä, että suoma­laiset ovat pessimistisempiä kuin pitkään aikaan.

Miten siihen vastataan? Me vastaamme tietysti tekemällä tiedonvälitystä. Me näytämme, että pal­jastamalla väärinkäytöksiä oikeudenmukaisuus voi toteutua. Me autamme ymmärtämään. Me myös viih­dytämme ja opastamme. Varsinkin näitä kahta vii­meistä pidetään usein tapana vastata pessimismiin.

Ne eivät ole kuitenkaan ainoita vastauksia. Voi­simmeko syventää ymmärrystä niin, ettei maail­ma näyttäisi painostavan läpitunkemattomalta, liian vaikealta ja liian isolta, sellaiselta, joka herät­tää pessimismiä? Voisimmeko auttaa ymmärtämään monimutkaisuutta? Olisiko sivistäminen sittenkin viihdyttämistä parempi keino auttaa pessimismin nujertamisessa?

Jos näemme journalismin tehtävän näin, tai jos edes kysymme sitä tähän tapaan, kysymys journa­lismin tulevaisuudesta on ennen kaikkea kulttuuri­poliittinen kysymys.

Jos näemme oman olemuksemme kulttuuripoliit­tisessa kokonaisuudessa, voimme nähdä, että meil­lä on mahdollisuus olla tässä rahan ja teknologian kakofonian hallitsemassa yhteiskunnassa ääni, jota yritetään yhä enemmän vaimentaa.

Sivistyksen ääni, ihmisen ääni. ●

Kirjoitus perustuu kirjoittajan pitämään puheenvuoroon Suomen Journalistiliiton valtuuston syyskokouksessa marraskuussa 2024.