Kuinka tyhjiö syntyi | Lööppi 4/2024
Kriitikkokieli vieraannutti lukijat taiteesta, kirjoittaa vapaa toimittaja ja kirjailija Minna Lindgren.
On kriitikoiden vika, että meillä ei ole kulttuurijournalismia. Kun arvostelut putosivat palstoilta, tilalle tuli amerikkalaisten tv-juontajien kuolinuutisia, laihdutus- ja seksiohjeita kaiken ikäisille ja kohujuttuja, joissa nimettömät taiteilijat haukkuvat toisia nimettömiä. Jos näyttelijä kertoo rannekoruharrastuksestaan tai säveltäjä kuulovammastaan, kyseessä on jo syvällisesti taiteita käsittelevä kulttuuriartikkeli.
Kriitikoita tarvittiin 1800-luvulla valistamaan, innostamaan ja opastamaan suurta yleisöä, joka oli muuttanut maalta kaupunkiin ja hakeutui taiteiden pariin saatuaan elämäänsä asian nimeltä vapaa-aika. Kriitikot analysoivat taiteita ja kertoivat, mikä oli hyvää ja miksi. He olivat ensimmäisiä kulttuurijournalisteja, ja parhaita heistä siteerataan edelleen.
Aikojen kuluessa kriitikoista tuli itseriittoisia vallankäyttäjiä, joille ilkeily oli hyve. Samalla unohdettiin, että taide on makuasia. Asiantuntijan kun erottaa harrastelijasta vain se, että hänen olisi osattava perustella makunsa. Hyvää ja huonoa makua ei ole, niin kuin ei hyvää tai huonoa taidettakaan.
Suomessa subjektiivisen vallankäytön huippu oli vuosituhannen lopulla, jolloin kriitikot olivat pelättyjä merkkihenkilöitä. Jos mielivaltaisesti lytätty taiteilija valitti saamastaan kohtelusta, päätoimittajan vastaus oli vakio: ”Hän on hyvin luettu.” Tosin väite ei perustunut faktaan vaan mielikuviin. Vasta analytiikka paljasti, että vain taiteilijat ja heidän äitinsä lukivat arvosteluja.
Kriitikkokieli vieraannutti lukijat taiteesta. Se ei ollut heitä varten, sillä he saivat päivittäin lukea, että konsertti, romaani, teatteriesitys, elokuva, näyttely tai levy, josta he kovasti pitivät, oli täyttä roskaa. Median viesti oli selvä: vain eliitti ymmärtää taidetta, joka on vain eliittiä varten. Ei ihme, että valtionvarainministeri pitää sitä luksuksena.
Yksi käännekohta oli, kun HS:n Kuukausiliitteen toimittaja Ilkka Malmberg yritti ymmärtää Kaija Saariahon musiikkia, jota asiantuntijat ylistivät. Malmberg kuunteli Saariahon sävellystä jalkapallokentän laidalla, ruokakaupassa, kaikkialla minne meni, eikä saanut siitä otetta. Lukijoiden riemulla ei ollut rajoja, kun arvostettu toimittaja uskalsi myöntää, ettei ymmärtänyt modernia musiikkia. Lumipallo lähti liikkeelle, ja teknologia kasvatti sen hallitsemattomaksi möykyksi. Nyt elämme lukijoiden aikakautta.
Enää eivät asiantuntijat päätä, mikä on kiinnostavaa. Klikkailu on päätoimittajalle dataa siitä, mitä ihmiset lukevat. Ja kansa äänestää kuin eduskuntavaaleissa, vanhaa valtaa vastustamalla.
Mutta median reaktio on väärä.
Kuolinuutiset ja rannekoruharrastukset eivät ole kulttuurijournalismia. Analytiikka ei kerro, mikä ihmisiä kiinnostaa. Kukaan ei voi klikata juttua, jota ei ole. Äänestys tehdään tarjolla olevien vaihtoehtojen välillä. Jos vaihtoehdot ovat eläkeläisen kirjoittama arvostelu toissapäivän orkesterikonsertista ja pop-tähden itsemurha, lopputulos ei ole yllätys. Vaihtoehtojen välissä on valtava aukko, käytännössä tyhjiö, ja siellä olisi kulttuurijournalismin tila.
En keksi, miksi aukkoa ei täytetä. Kulttuuri on elimellinen osa yhteiskuntaa, ja sen seuraaminen samanlaista toimittajan työtä kuin politiikan, talouden, terveydenhoidon tai urheilunkin. Loppuunmyydyt teatterit ja konsertit, jonot taidenäyttelyihin ja kirjamessujen yleisöennätykset kertovat, mikä ihmisiä kiinnostaa. Mitä toimittajat pelkäävät? ●