Ihan hyvä sivubisnes? | Lööppi 4/2024
Katriina Lundelin testasi, millaista on Onlyfans-tilin aloittaminen nollasta. Projekti auttoi näkemään, että erotiikkabisnestä käsittelevät jutut voivat toisinaan antaa alasta liian ruusuisen kuvan.
Ajatus Onlyfans-tilin perustamisesta sai alkunsa hassuttelusta. Istuimme kollegoiden kanssa lounasaikaan korealaisessa ravintolassa ja vitsailimme jotain sivubisneksistä. Alussa idea oli vain hähmäinen kasa mahdollisia näkökulmia ja kysymyksiä. Kuka tienaa toisten kehoilla? Onko valta siirtynyt pornoteollisuudelta tekijöille itselleen? Entä voiko Onlyfansilla oikeasti tienata?
Tuottaja heitti minulle idean: Entä jos näkökulma olisi tavallisen tytön, sellaisen tyypillisen OF-duunarin? Unohdetaan haastateltavat, jotka tienaavat kuusinumeroisia summia. Innostuin tästä heti. Olin ehdottanut, että pitäisin itse jalkatiliä ja raportoisin, miltä aivan nollasta aloittaminen tuntuu. Lähtökohta on hyvin erilainen, jos sisällöntuottajalla ei ole sosiaalisessa mediassa valmiiksi vähintään kymmeniä tuhansia seuraajia, joille Onlyfans-tiliään voi markkinoida. Oman kokeiluni lisäksi hankkisin haastateltavaksi naisen, joka tuntee alan keskivertotyöläisen näkökulmasta.
Minulla oli myös ajatuksia, mitä juttu ei olisi. Toimittaja testaa -muoto tekee jutun kirjoittamisesta monella tavalla hauskaa ja helppoa, koska se tarjoaa valmiin rakenteen, jonka kautta jutun juoni etenee. Samaan aikaan omasta kokemuksestaan ammentava minäkertoja on riskialtis. Olen kiristellyt usein hampaitani, kun luen juttuja, joissa toimittaja menee ”erotiikkaa tihkuvaan luolaan” ja päätyy hieromaan lukijan silmille, että tämä on minulle nyt vähän liikaa. On kiusallista luettavaa, kun juttu päätyy tahattomasti kertomaan keskiluokkaisen moralistin tunteista.
Kyllä minäkin ne tunteet tunnistan. Mutta niiden käsittelyyn on olemassa toinenkin tapa – ne voi editoida pois.
Muiden todellisuus ei ole leikkikenttä
Päätin jo varhaisessa vaiheessa, että pidän Onlyfansissa nimenomaan jalkatiliä. Erilaiset fetissit ovat yleisiä, ja minulle jalkojen esittely näyttäytyi täysin tasavertaisena asiana muiden eroottisina pidettyjen ruumiinosien rinnalla. Toisinaan olisi virkistävää nähdä journalismissa, että asiat, joita ei mielletä valtavirraksi, saisivat vain olla osana todellisuutta. Vähän samaan tapaan kuin perheistä kertovassa jutussa voi olla samaa sukupuolta oleva pari ilman, että juttu kertoo nimenomaisesti homopareista.
Tuottajani oli kuitenkin sitä mieltä, että valinta on perusteltava jutussa. Niinpä perustelin jalkatilini sillä, että ajatus jalkojen esittelystä on kiehtova. Jos olisin joutunut sanomaan, että valitsin jalat, koska riisuminen lehdessä olisi liian noloa, koko juttu olisi pitänyt tehdä jollakin muulla tavalla. En halunnut olla paheksumassa muiden ihmisten työtä.
Luulen, että jokaisella toimittajalla on lähipiirissään moraalinen kompassi. Minä testaan ideoitani läheisen ystäväni kanssa, joka on myös toimittaja. Lisäksi hän sattuu olemaan seksuaalineuvoja. Hän suhtautui ideaani niin kriittisesti, että harkitsin vakavissani, teenkö koko juttua lainkaan. Keskustelimme paljon siitä, mistä asioista voin ylipäänsä raportoida. Jos onnistuisin haalimaan asiakkaita, pitääkö heidän tietää, että teen juttua. Ja jos saisinkin luvan julkaista keskusteluitamme, miten tekisin sen niin, ettei jutussa päädytä naureskelemaan ihmisille ja heidän fetisseilleen. On siis paras pitäytyä omassa kokemuksessani ja jättää asiakkaat sen ulkopuolelle, linjasin.
Tässä vaiheessa en vielä arvannut, että juttuprojektini lähtisi kehittymään aivan toiseen suuntaan.
Juttu saa uuden näkökulman
Olin pitänyt Onlyfans-tiliäni pari viikkoa, kun mieleeni hiipi ikävä tunne, etten ollut ajatellut juttua loppuun asti. Olin kyllä vitsaillut, että mitä jos lättäjalkani eivät houkuttele yhtään asiakasta. Arvasin myös, että täysin nollasta aloittava tili ei varmasti lähde nousukiitoon tuosta vain. Mutta nyt aloin hahmottaa, että yksittäistenkin hajaosumien saaminen vaatii alkuvaiheessa kovaa raadantaa ja aikaa – minulla ei ollut oikein kumpaakaan. Deadline lähestyi, enkä voinut käyttää kaikkea työaikaani yhteen ainoaan juttuun.
Asiakkaiden sijaan todellisuuteeni tunkeutui toinen ilmiö. Olin alkanut markkinoida kuviani Instagramissa, minkä seurauksena internetin koijarit ryömivät esiin koloistaan. Huomasin, että Onlyfansin ympärille on kehittynyt markkinointibisnes, joka operoi harmaalla alueella. Kaupataan seuraajia ja näkyvyyttä.
Vilkaisin näiden nettityttökonsulttien tarjoamia palveluita: saisin kuvan jaloistani Instagram-tilille, jolla on satoja muitakin täysin vastaavia kuvia. Mikä saisi minut erottumaan tuosta joukosta? Markkinointiputiikki oli myös haluton vastaamaan kysymyksiini, ovatko luvatut 10 000 seuraajaa edes oikeita ihmisiä. Ainoastaan sellaiselle asiakkaalle voi myydä palveluita, joka on valmis seuraamaan sisällöntuottajaa Onlyfansiin ja ostamaan tilauksen. Diilistä hyötyy siis enemmän Instagramissa operoiva markkinointifirma kuin näkyvyyttä ostava jalkakuningatar.
Käsi ylös, kuka yllättyy siitä, että seuraavaksi minua alettiin painostaa. Kerrottiin, että tarjous on voimassa vain hetken ja ilman heitä tulevaisuuteni keikkuisi vaakalaudalla. Kohtelias ei kaikui kuuroille korville.
Päätin, että kelmeistä tulisi jutun toinen lanka, kun kintereilleni iskivät vielä Paypal-huijarit. Minulle tarjottiin privaateista jalkakuvista ja videoista tuhansia dollareita. En lopulta saanut selville, miten nämä huijarit tarkalleen ottaen toimivat, sillä viranomaiset eivät olleet törmänneet ilmiöön. Painostus, pakkomielteinen jankkaaminen Paypal-tilini maksutiedoista ja liian hyvältä kuulostavat lupaukset kuitenkin viittasivat siihen, että hyväuskoista yritetään naruttaa.
Ota riski ja katso rauhassa
Minulla on juttua tehdessä hyvin usein tunne, etten aivan tiedä, mitä olen tekemässä. Vaikka idea olisi kirkas – eikä se läheskään aina alkuvaiheessa ole – journalistinen juttu on prosessi, jonka aikana kaikki voi muuttua toiseksi kuin aloittaessa kuvittelin. Tämän jutun kohdalla tiesin ottavani riskin, että en saakaan kasaan materiaalia, joka kantaa jutuksi saakka. Saati että siitä tulisi kiinnostava ja herkullinen, kuten olin mielessäni maalaillut.
Otsani hehkui punaisena, kun kollegat kävivät kyselemässä, miten juttuni edistyy. (Harvoin mikään aiheeni on kiinnostanut työkavereita yhtä paljon!) Hetkittäin kadutti vietävästi, että olin mennyt ehdottamaan jotain näin typerää.
Loppusuoralla jutun juoni kuitenkin kirkastui. Siinä auttoi, kun haastattelin nuorta naista, joka hankkii Onlyfansista säännöllistä lisätuloa. Hänen kertomansa vahvisti havainnon, jonka olin jo tehnyt itsekin. Lukiessani arvioita, artikkeleita ja asiakirjoja, jotka käsittelivät Onlyfansin ekonomiaa ja ansaintalogiikkaa, oli alkanut näyttää siltä, että keskimääräinen sisällöntuottaja taistelee alustalla murusista.
Alkoi hahmottua kaava. Onlyfans alkoi näyttäytyä toiveiden tynnyrinä, johon kannattaa hypätä vain, jos todella tykkää siitä, mitä tekee. Kilpailu on kovaa, ja internet pullistelee ilmaiseksi juttelijoita, jotka tuhlaavat erotiikkaduunareiden aikaa. Kun tähän vielä yhdistetään turhanmarkkinoijat ja suoranaiset huijarit, koko kuvio alkoi näyttää ”tavallisen tytön” näkökulmasta vihamieliseltä ympäristöltä.
En pidä siitä, että me melko tukevasti toimeentulevat tietotyöläiset kuljemme moralisoimassa ihmisiä, joiden asema on hyvin usein omaamme heikompi. Mutta mielestäni on tärkeää, että Onlyfansin kaltaisista alustoista ja seksityön eri muodoista puhutaan rehellisesti. Se, mikä näyttäytyy yhdelle voimaannuttavana, voi olla toiselle karvas pettymys. Samaa sanoi Onlyfansia tekevä nainen, jota haastattelin juttuuni. Etenkin monella nuorella voi olla liian ruusuinen kuva alasta, koska mediassa jutut keskittyvät alan staroihin.
Onlyfansin kaltaisella alustalla on monia rinnakkaisia todellisuuksia. Minulle niistä välittyi se, jossa ansaitseminen on kaikkea muuta kuin helppoa. Sitä samaa todellisuutta katsoo ylivoimaisesti suurin osa Onlyfansin tekijöistä. ●