Juha Hurmeen juhlapuhe HSJ 100+1 -juhlassa

Helsingin Seudun Journalistit

Puhe Vanhalla yo-talolla 10.12.2021

Hyvät kirjoitetun kielen ja tiedonvälityksen ammattilaiset. Koska olette, mitä olette, puhun teille teksteistä ja tiedonvälityksestä ja näihin asioihin liittyvistä iloista ja suruista.

Digitaalisuus saapui Suomeen tuhat vuotta sitten. Kirjoitus on digitaalista dataa. Digitaalisuus on datan käsittelyssä ja esittämisessä käytettävä menetelmä, jossa data esitetään täsmällisinä arvoina, joita on rajallinen määrä. Aakkosten 27 kirjainta ovat digitaalisia merkkejä parhaasta päästä, ja ruotsalainen å vielä kaupanpäälle. Ei se sen kummempaa ole.

Digitalisoinnin lähtökohtana on ihmiskeho, jonka abstrahoiduilla jäsenillä ja niiden lukusuhteilla yritetään jäsentää ja ymmärtää todellisuutta. Digitus on latinaa, suomeksi sormi.

Suomalainen digitaalisuus alkoi latinankielisenä kansainvälisen katolisen kirkon käytänteissä. 1300-luvulla se sai rinnalleen hallintokieli ruotsin, ja 1500-luvulla reformoidussa Ruotsissa myös valtakunnan itäsiiven enemmistökieli, suomi, digitalisoitiin Mikael Agricolan johtaman työryhmän toimesta.

Kieli on tavaraa, ihmisen värkkäämää, epätäydellistä, muuttuvaa, pilaantuvaa, katoavaa ja kuolevaakin. Ja syntyvää, synnytettävää. Eritoten kirjoitettu kieli, alustalla kuin alustalla. Kieltä on säädettävä koko ajan, jotta se säilyttäisi mielekkään suhteen ympäristöön: fyysiseen, metafyysiseen ja patafyysiseen, eli kuvitteellisten ratkaisujen todellisuuteen.

Kirjoitus tuppaa olemaan jo syntyessään sairasta. Sen laadun määräävät kulloinkin hallitsevat ryhmät, jotka sorvaavat käsitteet ja semantiikan itsensä ja omien intressiensä edistämiseksi sekä toisinajattelijoiden alentamiseksi, jopa vaientamiseksi.

Lutterin Martti, kääntäessään Raamatun saksaksi 1534, tarjoili saksalaisille kansalliskielen, joka oli pullollaan sekä jumalalliseen että inhimilliseen auktoriteettiin kohdistuvaa kunnioitusta, yleistä sovinismia ja eriarvoisuuden pönkitystä. Hänen tuttavansa, ihailijansa ja oppilaansa Agricolan Mikko ryhmineen digitalisoi ja korruptoi suomen kielen samoin periaattein.

Siksi meillä on syvään juurtunut taipumus huutaa Herraa ja pokkuroida herroja. Se on sisäänrakennettu kieleemme.

Suomen kirjakieli kivettyi Agricolan jälkeen melkein 300 vuodeksi ylhäältä alaspäin ammennetun, erehtymättömäksi väitetyn tiedon välittäjäksi, kristinuskon ja kruunun asetusten merkitsijäksi.

Maan johtava mediapersoona piispa Ericus Erici Sorolainen määritteli naisen paikan 1600-luvun alussa:

pitä kaikki vaimot, neitseet ja piikat oppeman, ettei he ilman syytä ja suurta asiata juoksentele ulgos sinne ja tänne, mutta kotonans pysyvät. Mutta koska tarve ja asia niin vaati, että heidän pitä huonesta ulgosmenemän heidän asioitans toimitteleman, niin heidän pitä vältämän ja kartaman pahoia ja hävättömiä inhimisiä eikä niinen kansa pitämän yhtäkän kansa käymist. Ei heidän pidä juokseman joka paikan ympärins, eikä kurkisteleman ja katseleman sinne ja tänne, mutta kiirusta menemän kaicken kunnialisuden kansa. Ja koska he ovat asians toimittanet, niin ei heidän pidä viivyttelemän, eikä pitkiä juttuja pitämän, vaan kotians kohta jällens palaman. Se on suuri häpiä ja seiso pahoin, koska he juoksevat joka katuin haroille, katselevat tagansa ja ymbärillens sinne ja tänne, seisovat ja puhuttelevat kaikkia kuin heitä vastan tulevat.

Siinä vastaansanomatonta luterilaista sharia-lakia Suomessa ainoastaan 400 vuotta sitten. Samaan aikaan maailmalla kehittyivät ne matemaattiset välineet, joita tarvitaan tietokoneen toimintaan – puuttui vain tekniikkaa ja tarve.

Antti Litzelius perusti 1776 ekan suomenkielisen sanomalehden Tieto-Sanomat, jolla oli samat tavoitteet kuin Long Play -julkaisulla: tuottaa riippumatonta, kriittistä, monipuolista, kunnianhimoista ja huolella toimitettua materiaalia meiltä ja muualta. Tietosanomat tarkasteli kotomaan kuvioita myös globaalista perspektiivistä. Tietosanomat meni nurin alle vuodessa.

Litzelius törmäsi salaliittoteoriaan, joka on riivannut etenkin ns. länsimaita pitkään. Länsimaat ovat siis se osa maapalloa, joka sijaitsee itämaista länteen (tai itään) ja jonka pääelinkeinoina ovat olleet murha ja huijaus, joita kutsutaan mediassa sodaksi ja kaupankäynniksi. Itämailla on samat pääelinkeinot.

Kyseinen Litzeliuksen ja länsimaiden ongelma, kristinuskoksi kutsuttu salaliittoteoria on outo kultti, jonka keskiöön on asemoitu neitsyt, aasi ja omituinen puuseppä ja jonka kuva maailmasta on harhainen ja mm. ihmisen muusta luonnosta täydellisesti ja täydellisen virheellisesti irtirepäisevä. Tästä, koko kulttuurimme läpäisevästä erheestä, maksetaan nykyisin erittäin kovaa hintaa.

Litzelius oli pappi, mutta karttoi uskonnollisen aineiston vetämistä lehtensä palstoille. Hän ajatteli, että siitä ehtii puhua riittävästi kirkossa, kinkereillä ja kuolinvuoteilla. Se oli moka. Herännäisliikkeet ja suuri osa papistoa olivat tartuttaneet niin suuren epäluulon kaikkea ”maallista” kohtaan, ettei rahvas halunnut lukea Litzeliuksen jumalattomia juttuja kaiken maailman pakanoista ja suursyntisistä.

Päätoimittaja Litzelius oppi kantapään kautta, että lukijakunta tahtoi vain totuuden miellyttäviä ja totuttuja tapoja ylläpitäviä puolia, mutta oli täysin piittaamatonta tutkitusta tiedosta itsestään ja suorastaan raivokasta sellaisille tosiasioille, jotka uhkasivat heidän mukavuuttaan, henkistä laiskuuttaan ja huolella rakentamaansa valheellista maailmankuvaa.

Näin se oli ja näin se on.

Harpataan moderniin Suomeen.

Jaakko Heikinpoika Juutilan talosta, Rahkoilan kylästä, Hattulan pitäjästä, ylioppilas- ja virkamiesnimeltään Jacob Judén ja taiteilijanimeltään Juteini, oli ensimmäinen merkittävä suomalainen kirjailija. Judén toimi aktiivisesti 1800-luvun alussa julkaisten sekä suomeksi että ruotsiksi. Hän ei saanut tuotannolleen minkäänlaista mediahuomiota, hänen brändäyksensä epäonnistui täysin.

1800-luvun alun tietoverkko oli vielä pitkälle biohajoava perustuen kohtaamisiin, suulliseen kommunikaatioon ja muistiin. Siihen päälle pappien saarnat ja kiertokirjeet, viranomaisten protokollat ja jokunen pääkaupungissa Turussa ilmestyvä aviisi ja läpyskä. Systeemiin 1700-luvun lopulla ja vuosisadan vaihteessa  syötetyt lähdetiedot olivat Judénin tapauksessa riittämättömät, verkon algoritmit eivät osanneet tunnistaa kirjailijaa. Klerikaaliset vuokaaviot eivät paikantaneet Judénia, joka raivasi yksin pystymetsään. Kun tämä verkko lopulta havaitsi Judénin, se tulkitsi hänet häiriötekijäksi, jopa rikolliseksi.

Näin kävi sen tähden, tai siitä huolimatta, että kirjailijan teemat olivat hätkähdyttävän hyviä: Judén piti kaikkia maailman uskontoja yhdenvertaisina, Raamattu oli hänelle tarinakokoelma muiden joukossa, Judén vastusti väkivaltaa sen kaikissa muodoissa, tuomitsi jyrkästi orjuuden Amerikan Yhdysvalloissa, vaati yhteiskunnallista tasa-arvoa ja oikeudenmukaisempaa tulonjakoa. ”Rikkauden arvo on sillä tuotettu yleinen hyöty; muuta arvoa rikkaudella ei ole”, kirjoitti Jakob Judén, joka muistetaan myös suomalaisen eläinsuojelun pioneerina. ”Iankaikkinen elämä, jos sellaista on, kuuluu myös eläimille. Myös tuhoeläimet ansaitsevat säälimme – ja itse paholaista pitää kohdella oikeudenmukaisesti.” Näin Jakob Judén, joka muisti joka käänteessä myös kehottaa lukijoitaan ottamaan rokotukset.

Judénin kriitikot ajattelivat, että Judén oli arvaamaton ja siksi vaarallinen influensseri, ja pelkäsivät kirjailijan omakustanteiden sisältämän tietovyöryn ja tarinoiden tulvan tartuttavan lukijat parantumattomasti ja aiheuttavan sekasortoa sekä heidän päissään että yhteiskunnassa.

Vuonna 1829 Judén sai syytteen jumalanpilkasta ja hänen kokoava filosofinen pääteoksensa Anteckningar af tankar uti varianta ämnen tuomittiin poltettavaksi Viipurin torilla.

Edes tämä, Judénin henkisesti murskannut katastrofi, ei ylittänyt uutiskynnystä. Ei skuupin skuuppia.

Kulttuuri- ja myöhemmin myös uutislehti Helsingfors Morgonblad perustettiin kolme vuotta tämän Suomen ensimmäisen kirjarovion jälkeen. Saksan-, ranskan-, englannin-, ruotsin- ja suomenkielentaitoinen Fredrika Runeberg, lehden päätoimittajan vaimo, käänsi lehteen juttuja, oikoluki ja kirjoitti omia artikkeleita raskauksien, synnytysten, imetysten ja perheen huushollinhoidon ohella ollen Suomen ensimmäinen naispuolinen sanomalehtimies. Hän, eli hon, joutui kirjoittamaan kaiken salanimillä, koska naissanomalehtimiehen pelättiin aiheuttavan raivoa, vihaa, levottomuutta ja pikaisen maailmanlopun odotusta lukijakunnassa. Keitä olivat Morgonbladetin naiskammoiset tilaajat? Maan intelligentsiaa, niitä ruotsinkielisiä fennomaaneja, jotka rakensivat Suomen kansallisvaltion pohjavalun ja ajoivat pontevasti suomen kielen asiaa. Joka toinen tilaaja oli jonkin sortin suurmies ja tulevaisuuden patsashanke.

Fredrika Runebergin kuolemasta on vaivaiset 4 vuosikymmentä Helsingin Sanomalehtimiesyhdistyksen perustamiseen.

Helsingin Seudun dzurnalistien historia on melko karua luettavaa niin kuin monet muutkin vanhat tarinat. Kuuluisa N-sana vilahtelee tiuhaan historiikissa. Yhdistys jakeli kunnia-N-kirjoja vielä 1960-luvulla (jolloin minä kävin kansakoulut), ja painomusteen tahrimien, huonopalkkaisten lehtiÄNNIEN huumorikulttuuria viljeltiin kiusallisen paljon pitempäänkin. On myös outoa, että auttamattoman toispuolisella muinaisnimellä sanomalehtiMIESyhdistys jatkettiin peräti vuoteen 2016 asti.

Mutta tähän päivään, tähän iltaan asti on selvitty 100 ja yksi kirjoitetun kielen ja tiedonvälityksen rupista vuotta.

Yksittäisen Helsinginkin seudun journalistin tilanne vuodenvaihteessa 2021/22 vuotta jälkeen Kristuksen syntymän on kiihottava digitaalisessa algoritmielämäntilanteessaan. On ennätysmäärä hälinää, mutta myös ennätysmäärä hyviä välineitä hälinän kurittamiseen. Faktat ja vaihtoehtoiset faktat jahtaavat toisiaan venyvässä todellisuudessa, äänen ja kuvan tulva roiskuu kirjoituksen päälle, sosiaalinen media ahdistelee mediaa, kaikki valvovat kaikkia, eikä kukaan oikein tiedä, kenen kädessä, viime kädessä, on julkinen sana.

Kuitenkin me kaikki, minä, sinä, te, he ja jopa ne, elämme maailmassa, jossa jokainen ihmisoletettu ympäri planeettaa ei halua mitään muuta niin palavasti kuin jäsentää ympäröivää maailmaa nykyistä paremmin. Vaihtelevin premissein, mutta joka tapauksessa.

Tämä on mahtava, hauska, jännittävä ja potentiaalinen toimintaympäristö journalistille. Jo Fredrika R. kirjoitti manifestin jatkuvan muutoksen välttämättömyydestä. Nyt on journalistilla aito motivaatio herätä aamulla ja mennä töihin, kun mikään ei ole aivan itsestään selvää. Kadehdin teitä. Olisinpa journalisti, muutoksen ajuri, tietämättömyyden kriitikko, paljon haltija tässä kiehuvassa, kiinnostavassa maailmassa.

Menneisyys on paikka, joka jokaisen muistelijan mielessä on henkilökohtaisen selviytymisen ja eloonjäämisen tyyssija. Sieltä me kaikki muistelijat tulemme, ja elämänlinjamme on ollut voitokas, tähän asti. Nykyhetki on täynnä riskejä ja akuuttia kuolemanuhkaa, ja tulevaisuus merkitsee varmaa kuolemaa jokaiselle, joka on nyt elossa.

Tämän vuoksi me ajattelemme, että ennen asiat olivat paremmin kuin nyt, että nykyisyys on ahdistavaa, vaivalloista ja vittumaista ja että tulevaisuus on katastrofi.

Näin se ei ole. Ennen oli ihmisten maailmassa, monella tärkeällä mittarilla mitattuna,  kaikki huonommin, myös HSJ:n melko rujossa historiassa, kuten kaikissa muissakin 100 vuoden, 1000 vuoden ja 10000 vuoden historioissa. En siis puhu nyt planeetan biosfäärin eli elonpiirin burn outista, vaan ihmisten välisistä suhteistoista, oikeudenmukaisuusperiaatteista ja näiden asioiden synnyttämästä julkisesta keskustelusta. Tämä, siis ihmiselämän inhimillistyminen ja sen monimuotoisuuden koheneva tunnistaminen ja tunnustaminen, on ollut pysyvä trendi jääkauden jälkeen. Näin ollen voimme varovaisen toiveikkaina ajatella, että tätä nykyistä parempi tulevaisuus ei HSJ:lle ole ainoastaan suotava ja mahdollinen, vaan jopa, hiuksenhienosti, todennäköinen. Mutta se on tietysti ja yksinomaan teistä kiinni. Voi siitä huonompikin tulla.

Nämä ovat HSJ:n starttia kunnioittavat 1920-lukuhenkiset iltamat. Hiljennymme lopuksi kuuntelemaan Gunnar Björlingin, yhden Helsingin, Suomen ja Pohjois-Euroopan kaikkien aikojen etevimmän tekstinkäsittelijän, mietteitä uransa alkutaipaleelta, 1920-luvulta.

Björlingin, Brunnsparkenin hiippailevan neron, suomenruotsinkieliset originaalit on suomentanut Elmer Diktonius yksinomaan tässä tilaisuudessa käytettäviksi.

Autohautajaiset. Radiomusiikkia. Puhelinsähkösanoma: presidentti seurueineen. Eduskunnan puhemies Jeesus sanoo: hiihtokilpailu, jääpalloa, pirtutakavarikko. Silavaa ja herneitä, kahvia, viinerleipiä. Kustaan koira on menettänyt häntänsä.

Pekka Johansson kantaa lippuani. Kiina on keksitty ja fakiirit nielaisevat kuoleman. Käteni ovat viisitoista tuumaa ja seitsemän syltä pitkät.

Meillä on punaiset posket ja vihreä marja suussa, katsomme pitkillä silmillämme. En voi sanoa sitä selvemmin. Me pidämme kalossia kädessämme, suutelemme viisi kertaa laskematta. Mitä se merkitsee, sitä en tiedä.

Työmies maalaa seinääni. Mitä minä maalaan? – auringonliekkejä hänen valkoiseen takkiinsa.

Oi punainen pihlajanmarja, olen syntynyt sormi suussa. On niin kauniita lapsia, joilla on punainen tukka.

Ururu ruu! Trits trits trits! Hump hump hump. Tiriri rii! Hump!

Me menemme menemme!

Kaihon kuudan kähertää, valkosta tukkaa, punasta nokkaa kauniisti, kauniisti trr!

Riemu on täällä hikinen naama, ja sääret lentävät toistensa takana.

Tsili tsili tsau!

Tsili tsili tsau tsau!

Tsili tsili tsili tsii!

Tsili tsau!

Tsili tsiliman djaa djaa djaa!

Tsili tsili tsau, tsii!

Tsiliman tsiliman tsiliman tsiliman, djaa!

Tsii tsaa tsii! Tsili lili lii!

Tsili tsili tsili

Tsiliman tsiliman

Djaa

Ro!

Hauskaa iltaa ja järkevää juhlaa!