Gaza-uutisoinnista puuttuu rohkeutta | Lööppi 3/2024
Tutkijan tai toimittajan objektiivisuus ei saa tarkoittaa sitä, että vaikeat kysymykset hypätään yli ja puhutaan termeillä, jotka eivät suututa ketään, kirjoittaa Lähi-idän tutkija Hannu Juusola.
Käsittelen tässä esseessä Gazan konfliktin uutisointia ja siihen liittyviä ongelmia. Koska olen taustaltani Lähi-idän tutkija ja vielä sellainen tutkija, joka itsekin kommentoi aihetta julkisuudessa, pohdin samalla myös tutkijan roolia uutisoinnissa.
Konfliktit ovat yleensäkin vaikea uutisaihe, ja Gaza osana laajempaa Israelin–Palestiinan kysymystä on varmaan vaikeimmasta päästä. Syynä on erityisesti se, että päinvastoin kuin useimpien globaalin etelän konfliktien tapauksessa, Israelin–Palestiinan tilanne herättää meilläkin tavattoman paljon voimakkaita tunteita. Moni uutisia seuraava liittää siihen tunteita, jotka todellisuudessa kytkeytyvät muihin kysymyksiin: juutalaisten asemaan Euroopan historiassa, islamiin, Raamattuun ja poliittiseen oikeistoon ja vasemmistoon.
Konfliktin taustoitus vaatii työtä
Usein kuuluu sanottavan, että Israelin ja palestiinalaisten konfliktin pitkän historian takia se on poikkeuksellisen vaikea aihe käsitellä. Konflikti onkin epäilemättä pitkä ja kompleksinen. Sama pätee kuitenkin lukuisiin muihinkin konflikteihin ainakin kompleksisuuden suhteen. Siksi konfliktista uutisointi ja erityisesti taustoitus vaatii toimittajalta työtä.
Usein käytetty ratkaisu taustoituksen suhteen Israelin–Palestiinan konfliktissa on eräänlainen synopsis osapuolten näkemyksistä ilman, että otetaan selvää kantaa. Suhteen taustoitus muuttuu helposti konfliktin aikajanan hahmotteluksi. Tätä on helppo perustella puolueettomuuden vaateella.
On selvää, että vaatimus puolueettomuudesta on ollut korostuneempi kuin esimerkiksi Ukrainan tilanteessa. Ukraina-taustoituksessa Suomessakin on laajalti (ja mielestäni perustellusti) hyväksytty Ukrainan ”narratiivi”.
Gazan konfliktia koskevassa kommentoinnissa on sen sijaan yhtäältä korostunut se, että sota alkoi ”äärijärjestö Hamasin” hyökkäyksellä ja Israelilla on oikeus puolustautua. Toisaalta huomiota on saanut Israelin vastaiskun kovuus, mitä on lähes kauttaaltaan pidetty ylimitoitettuna.
Israelin tulkinnassa konfliktissa on kyse oikeutetusta sodasta terroristijärjestöä vastaan ja siitä, etteivät palestiinalaiset hyväksy Israelin olemassaoloa. Tällainen tulkinta ei juuri saa tukea suomalaisessa mediakentässä, Taivas TV7:n kaltaisia medioita lukuun ottamatta. Toisaalta konfliktia ei myöskään kehystetä kolonialistiseksi konfliktiksi, vaikka alan tutkimuksessa se on vallitseva tulkinta.
Israelin rooli nähdään tyypillisesti ongelmallisena, mutta näin ajattelevien mielestä ongelman muodostavat pääministeri Benjamin Netanjahu, ääri-oikeistolainen hallitus tai vaikkapa siirtokuntalaiset. Hallitseva näkökulma nousee dogmiksi muodostuneesta kahden valtion mallista, jonka pohjalta konfliktin ratkaisun toivotaan löytyvän.
Samoin kuin muissakin länsimaissa erityisesti palestiinalaisten oma ääni kuuluu meillä huonosti.
Media peesaa virallista tulkintaa
Suomalaisten tiedotusvälineiden ääni on pääsääntöisesti sama kuin Suomen ja EU:n virallisen politiikan tulkinta konfliktista. Siinä ongelmana nähdään toisaalta miehitys ja toisaalta palestiinalaisten väkivaltaiset järjestöt. Samalla taustoitus on paljolti samanlaista kuin erityisesti angloamerikkalaisessa liberaalissa lehdistössä, joka toimii tärkeänä lähteenä suomalaisellekin Lähi-idän uutisoinnille. Meillähän ei ole kirjeenvaihtajia alueella eikä juuri ajattelutapaa, jonka mukaan Lähi-idän (toisin kuin Venäjän) asiantuntijuus edellyttäisi alueen kielten osaamista. Samoin kuin muissakin länsimaissa erityisesti palestiinalaisten oma ääni kuuluu meillä huonosti.
Konfliktin ymmärtämisen kannalta on suuri merkitys sillä, miten se tulkitaan. Onko kyse siitä, ettei Israelin olemassaoloa antisemitismin takia hyväksytä, kahden kansan kilpailevista (ja oikeutetuista) vaateista samaan alueeseen vaiko sittenkin 1800-luvun kolonialistisen konfliktin jatkumosta? Valittu tulkinta heijastuu väistämättä siihen, miten nykyisiä tapahtumia selitetään. Tuo keskimmäinen lienee se hallitseva kehystys suomalaisen median taustoituksessa ja kommenttipuheenvuoroissa.
Iso ongelma mediassa on ilman muuta se, että konfliktit nousevat otsikoihin siinä vaiheessa, kun ne eskaloituvat. Tämä luo vääjäämättä mielikuvaa, että konflikti alkaa siinä vaiheessa, kun eskalaatio tapahtuu. Siksi itsekin paljon käyttämäni ilmaus Gazan sota (yksi monista 2008 alkaen) on ongelmallinen. Koskaan ei voi liikaa korostaa sitä, että kaikkien asutuskolonialististen konfliktien tavoin Israelin ja Palestiinan alueella konflikti on sisään rakennettu osa todellisuutta joka ainoa hetki.
Puolueettomuuden vaade
Israelin–Palestiinan konfliktia kommentoiva tutkija tai toimittaja joutuu säännöllisesti syytetyksi puolueellisuudesta. Ukrainan sodassa tutkijat ovat esittäneet selvästi normatiivisia poliittisia tulkintoja konfliktista ilman, että heidän roolinsa puolueettomina tutkijoina asetettaisiin samalla lailla kyseenalaiseksi.
Syy on ilmeinen: päinvastoin kuin Ukrainan suhteen meillä ei ole Israelin–Palestiinan tilanteesta minkäänlaista kansallista konsensusta, jonka useimmat hyväksyisivät. Konflikti on sen sijaan hyvin jakava. Konfliktia kommentoivan täytyy varautua siihen, että joutuu kovien ja usein henkilöön menevien syytösten kohteeksi.
Tehokkain tutkijaan tai toimittajaan kohdistetuista aseista ovat ilman muuta antisemitismisyytökset. Kansainvälisen mallin mukaisesti Suomeenkin on syntynyt ryhmä pääosin teologitaustaisia tutkijoita ja muita aktiiveja, jotka ovat ottaneet eräänlaisen julkisen antisemitismituomarin roolin. Teologisessa Aikakauskirjassa ilmestyi alkuvuodesta peräti ”tutkimus”, jonka mukaan 14 prosenttia Helsingin Sanomien pääkirjoituksista oli luonteeltaan antisemitistisiä. Näissä oli artikkelin kirjoittajan mukaan kyse ”kirjoittajien systemaattisista journalistisista ratkaisuista”. Kuten arvata saattaa, antisemitismisyytökset liittyivät nimenomaan Israeliin.
Konfliktia kommentoivan täytyy varautua siihen, että joutuu kovien ja usein henkilöön menevien syytösten kohteeksi.
Antisemitismisyytökset nostavat päätään
Moni tutkija, minä mukaan lukien, on ollut toistuvasti samankaltaisten syytösten kohteena. Antisemitismistä puhutaan tänään enemmän kuin pitkään aikaan. Ongelmana on se, että sen määritelmästä kiistellään kiihkeästi.
Antisemitismiin liittyvät syytökset ovat iso leka eurooppalaisessa keskustelussa eivätkä varsinaisesti yllytä käsittelemään konfliktia rohkeasti. Moni nuorempi tutkija mielellään vaikenee julkisessa keskustelussa. Kun tutkijaa tai toimittajaa syytetään objektiivisuuden puutteesta, on todellisuudessa valitettavan usein kysymys siitä, ettei hän ole konfliktista samaa mieltä kuin arvostelija.
Merkittävä osa uutisointia kommentoivista aktiivisista kansalaisista elää ihan toisessa todellisuudessa kuin tutkijat. Tutkijoille Israelin–Palestiinan selkkauksessa kyse on modernista 1800-luvulla syntyneestä konfliktista. Sitä tulkitaan eri tavoin, mutta sen moderniudesta ei valtavirtatutkimuksessa ole erimielisyyttä.
Konfliktin synty liittyy kiinteästi 1800-luvun Euroopan historialliseen kehitykseen, nationalismin syntyyn ja kolonialismiin. Ilman niitä koko konfliktia ei olisi. Sen sijaan tutkijoita ja mediaa kommentoivat kansalaiset näkevät usein selkkauksen ja sen osapuolet jonkinlaiseksi jatkumoksi muinaisuudesta. Samoin se mielletään uskonnolliseksi konfliktiksi paljon yleisemmin kuin tutkijoiden parissa.
On hyvin vaikea käydä vakavaa keskustelua sellaisten kanssa, joille tämän päivän israelilaiset ja juutalaiset ylipäänsä ovat edelleen muinaisia israelilaisia ja palestiinalaiset vastaavasti 600-luvulla alueelle tulleita arabeja. Vaikka moderni nationalismin tutkimus on jo kauan sitten kyseenalaistanut kansallisten liikkeiden ajatukset ikuisista kansoista, moni uskoo edelleen, että kansakunnat ovat koherentteja ja vakaita yksiköitä, jotka ovat aina olleet olemassa. Juuri tällaisesta taustasta nousevat sellaiset väitteet, että palestiinalaista kansaa ei ole olemassa, koska sitä ei ollut muinaisuudessa.
Tässä suhteessa Israelin–Palestiinan konflikti tarvitsisi todellakin taustoitusta. Populaarissa keskustelussa elävät monet muutkin historialliset myytit, joiden kanssa jokainen aiheesta kirjoittava tai sitä kommentoiva joutuu kamppailemaan. Syistä, jotka eivät ole rationaalisia, Israelin–Palestiinan kysymys on myös uudelleen kehittynyt oikeisto-vasemmistokysymykseksi. Tämäkään ei helpota sen kommentointia.
Moni näyttää ottavan konfliktiin sen kannan, mitä oikeistolaiset tai vasemmistolaiset yleensä kannattavat tai heidän ajatellaan kannattavan, vaikkei tietäisi konfliktin historiasta juuri mitään. Siinä mielessä kokoomuksen europarlamentaarikon Aura Sallan tuore Suomen Israel-politiikkaa kritisoiva kannanotto on erittäin tervetullut. Salla moitti elokuussa hallitusta kaksinaismoralismista. Hänen mukaansa Suomen ja Israelin välinen asekauppa tulisi lopettaa ja Israelille asettaa vaikuttavia kauppapakotteita. Sallan kommentti osoittaa, että Israelin–Palestiinan selkkauksessa ei faktuaalisesti ole kyse oikeiston ja vasemmiston erosta.
Terrorismikäsitteen ongelmallisuuden vuoksi esimerkiksi BBC ei käytä terroristijärjestö-määrettä ollenkaan.
Mitä äärtä äärijärjestö Hamas edustaa?
Koska Israelin–Palestiinan kysymykseen liittyy Suomessakin paljon tunteita ja voimakkaita mielipiteitä, uutisoinnin ja kommentoinnin yhteydessä käytetyt termitkin saavat normaalia suuremman painoarvon. Tutkijana saan usein palautetta, mikäli en sano, että Hamas on terroristijärjestö – ikään kuin se auttaisi jotenkin ymmärtämään Hamasia tai konfliktia ylipäänsä.
Terrorismikäsitteen ongelmallisuuden vuoksi esimerkiksi BBC ei käytä terroristijärjestö-määrettä ollenkaan. Vaikka asiaa ei liene tutkittu, arvelen että toimituksissa ollaan tietoisesti korostetun varovaisia sen suhteen, miten konfliktista puhutaan.
Yksi tähän ilmeisesti liittyvä valinta on se, että ainakin Yle ja Helsingin Sanomat liittävät tyypillisesti appositioattribuutin ”äärijärjestö” Hamasin (tai Hiz-bollahin) eteen. Tässä vaiheessa konfliktin historiaa Hamasia tuskin tarvitsee erityisesti selittää lukijoille tai kuulijoille. Siksi voi kysyä, onko tietoisesti haluttu luoda normatiivinen tulkinta, jolla suojaudutaan syytökseltä, että jotenkin hyväksyttäisiin Hamas ”normaalina” poliittisena tai sotilaallisena toimijana?
Samankaltainen kielenkäyttö tuntuu olevan yleistä julkisuudessa esiintyvillä ulkoministeriön edustajilla, mutta tiedotusvälineiden aseman luulisi olevan toinen. Harva varsinaisesti on eri mieltä siitä, että Hamas on radikaali järjestö. Siten äärijärjestön käyttöä voi toki perustella, vaikka se jättääkin avoimeksi, mitä ääri tässä yhteydessä tarkoittaa (vrt. äärioikeisto tai äärivasemmisto).
Jokainen väite ei ole yhtä arvokas
Varsinainen huomioni liittyy kuitenkin siihen, etteivät länsimaiset tiedotusvälineet yleisesti käytä tällaisia normittavia määritelmiä konfliktin osapuolista. Edes New York Timesin kaltainen, tunnetusti Israel-myönteinen lehti, jota meidänkin tiedotusvälineemme ovat käyttäneet huomattavan paljon lähteenä, ei säännönmukaisesti liitä esimerkiksi Hamasiin mitään kiinteää määritelmää. Le Monde tuntuu käyttävän paljon neutraaleja määritelmiä ”palestiinalainen järjestö” tai ”(palestiinalainen) islamistinen järjestö”, mikäli määritelmää ylipäänsä käytetään.
Meille omaksuttu käytäntö muistuttaakin enemmän israelilaisen lehdistön perinteistä käytäntöä, jossa terrorismi liitetään määritelmäksi viholliseksi koettujen toimijoiden yhteyteen. Tällaisten normittavien termien käyttöä ja niiden tarkoitusta on aina hyvä miettiä. Pitäisikö vastaavasti Israelin yhteydessä lukea vaikka ”miehittäjävaltio” tai puhua ”miehitetystä Jerusalemista”, kuten arabimedia tekee?
Gazan sodan sijaan arabitiedotusvälineissä on usein ”sota Gazaa vastaan” vähän siihen tyyliin kuin meillä yleisesti puhutaan Venäjän hyökkäyssodasta Ukrainassa neutraalin Ukrainan sodan sijaan. Entä jos Hamasin yhteydessä puhuttaisiin sen virallisen nimen mukaisesti ”islamilaisesta vastarintajärjestöstä”? Juuri nimen virallisuudella ranskalainen kansanedustaja Danièle Obono perusteli vastarintajärjestöstä puhumista. Äärijärjestön ohella sekin määritelmä on totta. Hamas on ideologisesti radikaali islamistinen järjestö, joka käyttää aseenaan myös terrorismia. Samalla se on kuitenkin myös antikolonialistinen vastarintajärjestö.
Tutkijan tai toimittajan objektiivisuus ei saa tarkoittaa sitä, että vaikeat kysymykset hypätään yli ja puhutaan termeillä, jotka eivät suututa ketään mutta eivät myöskään anna todellisuudesta todenmukaista ja kattavaa kuvaa. Tutkijan ja toimittajan rooli on pohjimmiltaan samanlainen: kuvata rehellisesti todellisuutta.
Christiane Amanpourin sanoin, objektiivisuus tarkoittaa totuudellisuutta. Eri osapuolten versiot tulee aina kertoa, mutta jokainen väite ei ole yhtä arvokas eikä totuus ole eri väitteiden keskiarvo. Gazan uutisoinnin ongelma ei niinkään ole konfliktin vaikeus – toki faktat tulee tuntea – vaan rohkeuden puute. ●